KOPEEKKA - КОПЕЙКА

2010-12-11T16:52:00.000+02:00

Ария московского гостя

2010-12-11T16:47:00.000+02:00

'

Если у вас нету дома –
Пожары ему не страшны.
И жена не уйдёт к другому.
Если у вас, если у вас,
Если у вас нет жены, нету жены!

Если у вас нет собаки –
Её не отравит сосед.
И с другом не будет драки.
Если у вас, если у вас,
Если у вас друга нет, друга нет!

Оркестр гремит басами.
Трубач выдувает медь.
Думайте сами, решайте сами:
Иметь или не иметь?
Иметь или не иметь?

Если у вас нету тёти –
То вам её не потерять.
И если вы не живёте –
То вам и не, то вам и не,
То вам и не умирать, не умирать.

Оркестр гремит басами.
Трубач выдувает медь.
Думайте сами, решайте сами:
Иметь или не иметь?
Иметь или не иметь?

Kopeekka nyt ja aina!

2010-12-11T16:45:00.001+02:00

'

Ruplan omaa Kopeekka lehteä on julkaistu paperilla pian kaksi vuotta. Lehden tie on ollut välillä kuoppainen, ja välillä sen teemat ovat kiemurelleet sinne tänne kuin vuoristotie Balkanilla. Silti se on onnistunut yhdistämään viiden yliopiston slaavikielten opiskelijat tämän uusimman taipaleensa alusta saakka. Kopeekasta itsestään on tullut yhdistävä tekijä. Ainakin kotimaisen slavistiikan saralla.

Viimeisimmässä syys-Kopeekassa keskityttiin muistelemaan menneitä, mutta samalla numero tuli päällystäneeksi tietä tätä numeroa koossapitävälle teemalle: asioille, jotka yhdistävät meitä. Tuo sana ”me” on usein osoittautunut peräti petolliseksi. Jaottelu omiin ja vieraisiin elementteihin on usein osoittautunut niin kieliä, kulttuureja kuin identiteettejäkin koossapitäväksi voimaksi. Vastakainasettelua maailmassa, joka näyttää jo olemassaolonsa puolesta perustuvan sille, on vaikea välttää.

Mutta toisaalta kaikki rajaaminen ei ole välttämättä vastakkainasettelua. Kopeekan julkaisutoiminnan antama esimerkki näyttäisikin tukevan väitettä: tämä lehti yhdistää ”meitä” slavisteja, mutta silti sen lukijat ovat saaneet nähdä jos jonkinlaista kynäilijää mitä moninaisimmilla teemoilla. Lehti on pyrkinyt ja päätynyt varsin heterogeeniseen ilmaisuun ja sen palstoilta on aina löytynyt tilaa slaavi-intoiselle akateemikolle (tai sellaisen alulle). Tämä ei kuitenkaan näytä vähentäneen lehteen kohdistettua mielenkiintoa tai sen merkitystä akateemista diskurssia ylläpitävänä tekijänä.

Pitemmittä puheitta tämä joulukuun numero haastaa sinut, lukijan, etsimään vanhan ja helpon vastakkainasettelun sijasta uusia ja ehkä vaikeastihavaittavia yhdistäviä siteitä niin pienissä kuin suurissakin ympyröissä. Kaiken kukkuraksi Kopeekka ja sen toimitus toivottavat sinulle onnea ja puhtia uudelle vuodelle 2011.

С новым годом, с новым счастьем!

Stefan Smirnov

PS. Jos olet nauttinut Kopeekan lukemisesta ja tahtoisit lukea sitä myös tulevaisuudessa: otathan yhteyttä!

Puheenjohtajan palsta: Opiskelukokonaisuudet tulee!

2010-12-11T16:42:00.001+02:00

'

Humanistisessa tiedekunnassa on ongelmia. Täällä opiskelevat eivät valmistu – monet eivät valmistu määräajassa, lähes yhtä useat eivät ollenkaan. Vuosittainen sisäänotto tiedekuntaan on noin 900 ja maisteriksi valmistuvien määrä reilu 300. Tiedekunta ei ole houkutteleva – hakijoiden määrä on vähentynyt ja laatu heikentynyt. Monessa kieliaineessa ei ole saatu kiintiöitä täyteen vuosiin, poikkeuksina tästä maailmankieli englanti sekä seksikäs espanja. Opintojen ja työelämän yhteys ei ole paras mahdollinen. Humanistit kyllä työllistyvät, mutta eivät läheskään aina oman alan töihin eikä humanistisen tutkinnon niin sanottu brändi työnantajien silmissä ole kehuttava. Kaiken tämän lisäksi tiedekunnan oppiainerakenne on pirstaleinen – tällä hetkellä pääaineita on noin 60 ja sisääntuloväyliä eli pääsykokeita on noin nelisenkymmentä. Tähän voidaan vielä lisätä pienentyvä budjetti ja ensi vuonna uudistuva rahoitusmalli, jossa paino säilyy suoritetuissa tutkinnoissa.

Ratkaisuksi näihin ongelmiin tiedekunnan dekanaatti esittää uusia opiskelukokonaisuuksia. Lainaan suoraan tiedekunnalta: ” Opiskelukokonaisuus on yhtä oppiainetta suurempi, suunniteltu yhtenäinen kokonaisuus, joka muodostuu yhteisistä ja valinnaisista opinnoista. Se soveltuu kandidaatintutkintoon sellaisenaan. Suunnittelun lähtökohtana on 2-6 opiskelukokonaisuutta laitosta kohti. Ohjattu kokonaisuus tarkoittaa sitä, että opiskelijalla on opintoja aloittaessaan tiedossa koko tutkinnon sisältö ilman, että hänen välttämättä tarvitsee erikseen miettiä ja etsiä sivuainevalintojaan. Opiskelijalle annetaan valmiita opintopolkuja, joiden mukaan hän voi opiskella. Opiskelijan omavalintaisia opintoja voidaan rajoittaa.” (Laitoksille 5.11. lähetetty kirje ja siihen liittyvä ohjeistus)

Tarkoituksena on siis luoda nykyistä laajempia ja selkeämpiä kokonaisuuksia – polkuja, paketteja, putkia – jotka suorittamalla saavutaan tehokkaammin maalin, eli tutkintoon. Kokonaisuudet voisivat muistuttaa esimerkiksi kielten aineenopettajaksi opiskelevien tutkintoa, joka muodostaa jo tällä hetkellä usein selkeän paketin (pääkieli + toinen kieli + opettajan pedagogiset). Yksi suurimmista muutoksista monien humanistien kohdalla tulisi siis olemaan se, että sivuaineita ei voi valita yhtä vapaasti eikä niitä voi valita yhtä paljon. Pääaineen osuus tutkinnosta tulee siis kasvamaan, mikä on mielestäni hyvä asia. Erityisesti jotkut kandidaatintutkinnot ovat tällä hetkellä liian kapeita tehdäkseen suorittajistaan minkään sortin asiantuntijoita.

Valinnaisuuden raju kaventaminen kuulostaa silti hurjalta. Vaikka joidenkin opiskelijoiden kohdalla liika valinnaisuus hämmentää ja viivästyttää opintoja, monet ovat valinneet humanistisen tiedekunnan juuri akateemisen vapauden vuoksi. Täytyy siis pohtia tarkkaan, parantaako tämänlainen uudistus todella tiedekunnan houkuttelevuutta tulevien opiskelijoiden silmissä. Vaikutus työmarkkina-asemaan on sekin kiistanalainen – humanisteja usein arvostetaan juuri heidän osaamisensa monipuolisuuden ja oppiaineyhdistelmiensä ainutlaatuisuuden vuoksi. Tällä uudistuksella saataisiin ehkä hiukan vähennettyä opintonsa keskeyttäneiden määrää ja jopa lyhennettyä valmistumisaikoja, mutta kannattaako sen vuoksi luopua valinnanvapaudesta ja siirtyä putkitutkintoihin?

Mitä mieltä sinä olet tästä kaikesta? Sano se ääneen! Sillä voi nimittäin olla merkitystä. Suurin osa asioista on vielä suunnitteluvaiheessa eikä mitään lopullisia päätöksiä ole tehty. Aikataulu on kuitenkin kireä, tilanne elää viikoittain ja ratkaisut lukitaan tulevan lukukauden aikana. Aivan ensimmäiseksi laita ylös kalenteriisi päivämäärä 13.1.2011, jolloin järjestetään Nykykielten laitoksen yhteinen opiskelukokonaisuusuudistusta käsittelevä seminaari. Tule ja kerro asioista päättäville oma mielipiteesi! Jos et pääse paikan päälle, lähetä terveisesi oppiaineesi opiskelijayhdyshenkilölle tai laitosneuvoston opiskelijajäsenille. Jos et tiedä, keitä he ovat, laita viestisi minulle (jaakko.kolhi@helsinki.fi) ja välitän sen eteenpäin.

Jännittävää kevätlukukautta odotellen,

Jaakko Kölhi

Ruplan puheenjohtaja 2010

Университетская жизнь как Игра в бисер

2010-12-11T16:40:00.001+02:00

'
"яко да прием умнаго бисера, освящуся"

1.

Я хорошо помню тот день, когда я в первый раз прошел по длинному коридору нашей кафедры - до самого конца, до аудитории номер 22. Было трудно поверить в реальность происходящего; в то же время мысль том, что я сам становлюсь частью маленького сообщества людей, занимающихся филологией, была достаточно приятна. Несмотря на то, что одно высшее образование у меня к тому времени уже было, неделя, в течение которой наши туторы подготавливали нас к грядущим радостям и разочарованиям, была вполне увлекательной и волнующей. Поход в библиотеку был просто незабываем: для меня, с детства видевшего в каждой комнате с книгами слабый отблеск Вавилонской Библиоетки Борхеса, зал в форме ротонды казался сказочным местом, куда повседневность никогда, ни при каких обстоятельствах не могла, не может и никогда не сможет войти.

Эти пять дней знакомства с азами университетской жизни вместили в себя и минуты недоумения. Как-то раз Ира, наша тутор, начала зачитывать нам список должностей, занимаемых выпускниками нашей кафедры. Кто куда пристроился, кто чем занят, имеется ввиду, вне университета. Это перечисление казалось таким мелочным занятием. Какая-то профанация процесса учебы еще до его начала. И вот тогда-то я в первый раз осознал, что мои взгляды на университетское образование разделяют далеко не все мои коллеги.

2.

К университетскому образованию я с детства питал чувство глубокого уважения. Высшее образование не есть просто набор навыков для выполнения определенной работы.

Сохранение интеллектуального богатства, накопленного человечеством и приумножение его – вот наша миссия на этом свете. Еще более обобщив, можно сказать, что цель образования – оправдание нашего существования, как вида homo sapiens. Человек не имеет права не быть разумным, он не может себе позволить жить стадным животным. По течению плывет только мусор, лишенный своей воли. Человек не-разумный становится управляемой куклой в руках тех, кто хотя бы чуть-чуть умнее. Образование в широком смысле – способ и возможность стать самим собой. Университетское образование – высшая степень этой возможности. Работа не волк, в лес не убежит. А вот самопознание, определение своего места в мире подождать никак не может. Поэтому самое ценное в полученном образовании – оно само. Оно всегда с нами, никто не может его у нас отнять.

Именно поэтому я никак не могу положительно относиться к уменьшению сроков учебы. Университет - не конвейер по производству работников разных отраслей; поиск себя не может укладываться в жесткие рамки, предписанные министерством образования.
Это лишь мое мнение. Но другого у меня нет и быть не может. И чтобы не быть голословным, я сошлюсь на книгу, в которой я нашел описание своего "почти идеального" мира. Это "Игра в бисер" Германа Гессе.

3.

"Ученым предоставлялась
почти полная свобода как для занятий, так и для игр, и никому
не казалось предосудительным, например, что некоторые работы
явно не приносили никакой непосредственной пользы народу и
обществу, более того, должны были казаться профанам
расточительной забавой. Не один из этих ученых особенностями
своих занятий вызывал улыбку, однако никто никогда не порицал
этих людей и не лишал привилегий. То, что народ уважал, а не
только терпел это ученое Братство, хотя немало потешался над
ним, было связано с теми жертвами, которые оно приносило во имя
своей духовной свободы. В такой жизни было много приятного:
ученые всегда имели хлеб насущный, одежду, кров; в их
распоряжении были отличные библиотеки, всевозможные коллекции и
лаборатории, но зато они раз и навсегда отказались от жизни в
достатке, от брака и семьи и, подобно монашескому братству,
полностью выключились из общей конкуренции, которой жил мир.
Они не знали собственности, титулов и наград, а что касается
материальных благ - обязаны были довольствоваться чрезвычайно
простой и скромной жизнью. Пожелай кто-нибудь посвятить себя
расшифровке одной-единственной старинной надписи - его никто
не стал бы удерживать, напротив, ему бы всячески помогали; но
если бы он вздумал претендовать на широкий образ жизни,
изысканную одежду, богатство и почести, то тотчас натолкнулся
бы на строжайшие запреты."

4.

Вот это и есть мой идеал жизни (кроме, разве что, безбрачия). И я искренне не понимаю, что может быть лучше такой жизненного устройства.

Ученый не должен думать о прикладном значении своего исследования. Он должен работать, и своей работой, если она хороша, он получает право не думать о мелочах. Зачем самому ученому думать о выгодах исследований северных сияний или творческого наследия Анатолия Мариенгофа? Его дело – исследовательская деятельность на протяжении всей жизни и преподавательская – в течение большей ее части, а задача общества (с которой она пока вполне сносно справляется) – обеспечить ученому условия для ислледовательской и педагогической деятельности. Все остальное – от лукавого.

Человек, не находящий себя в науке, на мой взгляд, чего-то недобрал в жизни. Это не плохо, не могут все люди вдруг сделаться игроками в бисер. Но Игра нужна, причем нужна всем, а не только игрокам. Люди с образованием являют собой самую непредсказуемую, плохо поддающуюся внушению группу в социуме. Они смешны, невзрачны, неуклюжи - но вспомним, сколько революций началось именно со студенческих беспорядков. Людям в академической среде очень трудно промыть мозги. Академическая среда подразумавает умение думать самостоятельно. И неважно, имеет ли эта мыслительная деятельность отношение к окружающей реальности. Мышление конструирует свою реальность - причудливую, стройную, строгую и одновременно гибкую и свободную. И высшая ступень на лестнице, пронизывающей этот вечно становящийся мир насквозь – Игра. Игра в бисер. Наша ежедневная игра.

Кирилл Козловский

Minun Balkanini

2010-12-11T16:39:00.000+02:00

'

On varsin yleistä, että ihmiset, joille joutuu kertomaan tutkivansa eteläslaavilaisia kieliä, olettavat jonkinlaisen rakkaussuhteen minun ja näiden kielten, niiden puhujien tai puhuja-alueiden välillä. Tähän tuskastuneena jouduin hiljattain toteamaan, että ei kai onkologikaan ole valinnut alaansa, koska pitää syövästä. Ilkeä rinnastus, myönnetään, mutta minkäänlainen romanssi ei selitä oman Balkan-suhteeni syntyä ja luonnetta. Vaikka kultainen armeija-aika onnistui myöhemmin parantamaan minut monesta muustakin järjettömästä ajatuksesta, opiskelin vuoden ajan työväenopistossa serbiaa, vain koska halusin rauhanturvaajaksi Kosovoon.

Kroatialaiset usein itse ehdottavat kielensä opiskelun syyksi kaunista rannikkoa. Koska alun perin aloin opiskella ensinnäkin serbiaa ja toiseksi pelastaakseni balkanilaiset toisiltaan, olen päätellyt, että rehellinen vastaus ei tekisi satunnaista kysyjää kovin tyytyväiseksi, ja siksi olen monta kertaa joutunut turvautumaan rannikko-tyyppisiin selityksiin. Tosin jos minulla olisi taipumus valita elämänurani rannikkojen perusteella, olisin kyllä todennäköisemmin valinnut polynesialaisen filologian.

Aloittaessani slaavilaisten kielten opinnot minua ajoi halu (ja vahva usko kykyihini) ratkaista Jugoslavian sodan syttymissyyt. Kenties jossain määrin ylioptimistisen sotahistoriallisen tutkimustavoitteeni toteutumattomuus ei kuitenkaan harmita. Kiinnostuksestani historiaan, yhteiskuntatieteisiin, politiikkaan, identiteetteihin ja muihin sodan syttymisen kannalta välttämättömiin viitekehyksiin on ollut myöhemmin sanomaton hyöty historiallisen kielitieteen parissa, koska toisin kuin olin otaksunut, kuolleiden kielimuotojen tutkiminen ei pelastanutkaan elävien tollojen aivoituksilta, päinvastoin.

Vaikka alkuperäinen pyrkimykseni pian jäikin, tämän touhun parissa aloin perehtyä myös omiin ajatuksiini isänmaallisuudesta ja sen tapaisista asioista. Lupaan ojentaa henkilökohtaisesti Vuoden Taliaivo -palkinnon sille, joka onnistuu viettämään aikaa kroaattien, serbien, bosnialaisten ja montenegrolaisten vaihtelevien historiantulkintojen parissa kyseenalaistamatta omaan kansalliseen taustaansa liittyviä opittuja ja opetettuja totuuksia. Yhtä kaikki, näidenkään asioiden havainnointi ei saanut minua varsinaisesti rakastumaan näihin maihin tai niiden asukkaisiin yksittäistapauksia lukuun ottamatta.

Jos kerran en erityisesti pidä maista, joiden kieliä tutkin, mikä ihme minua sitten motivoi? Tyypillisesti minulla on ainakin tutuissa kaupungeissa Balkanilla sellainen olo, että olen vähän niin kuin kotona. Onko kotona aina kivaa? Ei tietenkään. Mutta ajattele, että kotisi olisi iso talo. Valtavan iso, välillä kolkko, välillä ahdistava talo mutta kuitenkin sinun omasi. Et ole koskaan käynyt kaikissa sen huoneissa mutta olisit vakuuttunut siitä, että noissa tutkimattomissa huoneissa piilee jotakin mielenkiintoista, jonka vain sinä voit löytää. Sellainen on minun Balkanini, ja suhteeni siihen on hyvä.

Max Wahlström

Työelämäasiaa

2010-12-11T16:37:00.000+02:00

'

Hei taas kaikki!

Edellisen Kopeekan jälkeen on aikaa kulunut, ja olenkin juossut tällä välin tapahtumassa jos toisessakin. Erilaista infoa on kerääntynyt niin paljon, että perustin blogin, jonne olen kerännyt menovinkkejä, eri tapahtumista irronnutta hyödyllistä infoa ja ihan myös kaikenlaista yliopistolaisen työelämäasioihin liittyvää asiaa - nimenomaan balttilaisten kielten ja kulttuurien sekä länsi- ja eteläslaavilaisten kielten ja kulttuurien opiskelijan näkökulmasta. Jos joltakulta meni ohi sähköpostilistoilla ollut blogin mainos, ei hätää: blogi sijaitsee osoitteessa https://blogs.helsinki.fi/vls-vba-tyoelama/. Blogi on edelleen hieman raakile, niin sisällön kuin layoutin puolesta, mutta pikku hiljaa korjailen sitä paraatikuntoon.

Ensimmäiseksi nostaisin esiin uudentyyppisen mahdollisuuden tehdä tutkintoon kuuluva työharjoittelu. Kun kävin Cafe Erasmus -tapahtumassa juttelemassa Urapalveluiden ihmisten kanssa erilaisista työharjoittelumahdollisuuksista, esiin nousi mahdollisuus saada ainakin Erasmus-apurahaa sitä varten, että opiskelija voisi tehdä graduaan oman kohdemaansa yliopistossa. Tämä olisi mielestäni loistava tapa tehdä työharjoittelu niille opiskelijoille, jotka ovat tutkimussuuntautuneita tai jotka eivät syystä tai toisesta ole vielä tarvitsemaansa harjoittelupaikkaa onnistuneet saamaan. Tässä edellytyksenä olisi, että opiskelija olisi mukana työyhteisössä. Käytännössä tämä varmaan tarkoittaisi työskentelyä tutkijan nimikkeellä ja kontaktia kohdemaan yliopiston ja laitoksen muiden työntekijöiden kanssa. Tämä idea on vasta mahdollisuuden asteella ja vaatinee paljon oma-aloitteisuutta. Lisätietoa asiasta Heidi Hiltuselta ja Minka Hietaselta Urapalveluista (urapalvelut@helsinki.fi).

Päivitän blogiin myös tietoa erilaisista työelämään liittyvistä tapahtumista. Tällä hetkellä tiedossa olevat urapäivät varmaan ehtivät olla ja mennä ennen Kopeekan ulostuloa, mutta blogia kannattaa seurata, sillä sinne pyrin saamaan tiedot hyvissä ajoin. Tulevista tapahtumista voisin mainita tammikuun Contact Forumin, joka on (http://www.contactforum.fi/), joka on lähinnä diplomi-insinööreille ja ekonomeille tarkoitettu tapahtuma. Kävin siellä viime vuonna puffaamassa kieli- ja kulttuuriosaamistamme ja muutama työnantaja kiinnostuikin. Tänä vuonna ajattelin mennä taas tekemään saman - kuka lähtee seurakseni? Minä ajattelin taas tehdä flaierin, jota jaan työnantajille. Ottakaa te mukaan CV:nne, jossa häpeilemättä korostatte omaa osaamistanne. Jos tuntuu, että tarvitsette apua siinä, ottakaa hyvissä ajoin yhteyttä sähköpostitse (marjo.a.kauppinen@helsinki.fi), niin sovitaan aika, jolloin katsotaan CV yhdessä läpi.

Seuratkaa sähköpostilistojen ilmoittelua myös joulutauon aikana. Laitoksen myöntämistä harjoitteluapurahoista voi jo tällöin tulla lisätietoa. Pikkulinnut ovat minulle laulaneet, että erityisesti puolaa opiskeleville harjoittelua tarvitseville voisi olla mielenkiintoinen paikka tiedossa...

Olit minkä vaiheen opiskelija tahansa, jos tunnet tarvitsevasi jossitteluapua työelämäasioihin tai tavalla tai toisella työelämään liittyvien opiskeluasioiden kanssa, niin ota yhteyttä yllä mainittuun sähköpostiosoitteeseen. Sovitaan, kuinka ja koska selvitetään asiaa. Samaan osoitteeseen voi laittaa myös vinkkejä ja toiveita jutuista, joita haluaisitte blogista lukea.

Terveisin,

Marjo
(marjo.a.kauppinen@helsinki.fi)

Vieras kynä: UUSVARJAGIN MATKAOPAS

2010-12-11T16:27:00.004+02:00

'

ELI KUINKA PURJEHDITAAN VIIKINKILAIVALLA KONSTANTINOPOLIIN

Pohjoisen kylmä, pimeä ja toisinaan ankean pitkä talvi-ilta herättää ihmisissä erilaisia tuntemuksia. Kuka kumoaa kurkkuunsa tuoppikaupalla höyryävää, terästettyä glögiä; toinen taas käpertyy kirja sylissään takkatulen ääreen. Kolmannen, ehkä jonkin verran harvinaisemman ryhmän muodostavat ne, jotka alkavat tuntea vastustamatonta halua rynnätä eläimennahkoihin ja karvalakkiin pukeutuneena kirves kädessään ulos lumiseen sineen, työntää veneensä vesille ja purjehtia sillä kauas etelän lämpöön, missä elämä maistuu viiniltä ja hunajalta. Tämä lyhyt matkaopas on kirjoitettu etupäässä jälkimmäistä ihmisryhmää silmälläpitäen.

Vaikka edelläkuvatun kaltainen käyttäytyminen saattaisi jonkun heikkohermoisemman mielestä tuntua vaativan pikaista asiantuntija-apua, on sillä itse asiassa varsin pitkät perinteet. Tuorein esimerkki lienee tätäkin artikkelia inspiroinut suomalaisen Turisas-raskasmetalliyhtyeen omalaatuinen levy The Varangian Way vuodelta 2007, mutta jo 800-luvun bysanttilaiset lähteet kertovat hurjista Rus-nimisistä barbaareista (kreikaksi hoi Rhôs), jotka puuvenhoissaan tulla purjehtivat Mustaltamereltä etelään hävittääkseen Traakian ja Vähän-Aasian rannikoita sekä kinutakseen keisarilta pakkoveroa vastineeksi koteihinsa palaamisesta. 900-luvulla pojalleen valtakunnanhallitsemisoppaan (tunnetaan nimellä De administrando imperio) laatinut keisari Konstantinos VII kuvailee teoksessaan diplomaattisia keinoja, joilla ryövärit saadaan pidettyä kurissa. Olennaista on pysytellä hyvissä väleissä näiden arkkivihollisten, aron paimentolaisten kanssa. Perinteisempää menetelmää sovellettiin vuoden 941 hyökkäyksen torjumiseen, jolloin keisarillisen laivaston kerrotaan polttaneen Bosporin salmeen tunkeutuneiden viikinkien laivat päreiksi käyttämällä apunaan ns. kreikkalaista tulta .

Aina russit eivät kuitenkaan tulleet pahat mielessään, vaan etelän houkuttelevia rikkauksia saatettiin tavoitella myös kaupankäynnin keinoin. Esimerkiksi turkikset olivat arvokas pohjoisen vientiartikkeli, mutta legendaarisinta kauppatavaraa olivat epäilemättä itse häijyluonteiset ja väkivaltaiset pohjanmiehet, joita palkkautui laumoittain keisarin palvelukseen. Monet ovat kuulleet vuoden 988 bysanttilais-venäläisestä liittosopimuksesta, jolla keisari Basileios II Bulgaarintappaja naitti sisarensa Kiovan ruhtinas Vladimirille, joka vastineeksi kääntyi alamaisineen kristinuskoon; keisarillisen morsiamen todellinen hinta muodostui kuitenkin niistä kuudesta tuhannesta kirvestä heiluttavasta soturista, jotka Vladimir lähetti lankonsa avuksi kukistamaan tätä uhkaavaa kapinaa. Eräs bysantin historian suuren kudelman tarunhohtoisimmista säikeistä on epäilemättä pohjanmiesten ”varangikaarti” joka toimi keisarin henkivartiostona parin vuosisadan ajan. Tehtävässä palveli niinkin tunnettuja historian henkilöitä kuin Norjan tuleva kuningas Harald Ankara, joka muistetaan paremmin epäonnistuneesta yrityksestään vallata Englanti vuonna 1066. Normandian Vilhelm Valloittaja veti tuolloin lopulta pidemmän korren.

Varangikaartilaisia bysanttilaisen käsikirjoituksen kuvituksessa. Huomaa erityisesti isot kirveet!

Voimme siis todeta, että sangen moninaiset seikat puhuvat seikkailuhenkisen etelänmatkan puolesta. Bysantin kultaisten kupolien tarunhohtoiseen lumoon voidaan lisätä vielä proosallisempia argumentteja kuten se, että lentäminen saastuttaa, puuveneellä purjehtiminen ei. Sitäpaitsi, kun Hoasinkin lämmityskäytäntöjen kanssa on välillä vähän niin ja näin, täällä kotona on pirun kylmä!

Eikun matkaan. Etelä-Suomesta liikkeelle lähtevä varjagi saa jopa historialliseen skandinaaviesikuvaansa verrattuna pienen etumatkan, kun ei tarvitse ylittää ihan koko Itämerta. Päämääränä on nimittäin Neva-joen suu Suomenlahden itäpohjukassa, portti Venäjää halkovaan jokien verkostoon, jota kautta matkan on tarkoitus jatkua Mustallemerelle asti. Mutta mitä veneeseen on pakattava? Tässä kohtaa on kunkin varjagin osattava luottaa vaistoihinsa, mutta toimitus suosittelee ainakin seuraavia:

-iso karvalakki (ehdoton!)
-pullo vodkaa (anakronistista, mutta säilyy paremmin kuin sima)
-makuupussi, vedenkestävä, mielellään myös nuolenkestävä
-tulentekovälineet
-siimaa, koho ja koukku ruoan hankkimiseksi
-kirves, mielellään useampia
-Liddell & Scott: An Intermediate Greek-English Dictionary (mikäli varjagi koskaan pääsee perille, tämä auttaa kommunikoimaan paikallisten kanssa)

Viime kädessä ainoastaan karvalakki ja kirves on koettu välttämättömiksi.

Ensimmäinen varsinainen pysähdyspaikka on helmi pohjoisen kauppakaupunkien joukossa, Olhavajoen varrelle kauniin Ilmajärven tuntumaan syntynyt Herra Suur-Novgorod, viikinkisaagojen Holmgård. Täällä varjagi voi kokea hieman ensimakua Venäjän jokien halki virtaavan kauppatien rikkauksista, mutta liian pitkäksi aikaa ei sovi eksyä torille simaa maistelemaan. Historian huuruista humaltunut varjagi on lopulta kannettava takaisin veneeseensä nukkumaan, jotta matka voi jatkua.

Vesireitti halkoo maata, jota skandinaavien tiedetään kutsuneen tienoita nimellä Gardarike, ”mäkilinnojen valtakunta”. Kauppareittien varsille syntyneistä jokea valvovista pikku vartiolinnakkeista kasvoi vähitellen suuria tai vähemmän suuria asutuskeskuksia. Novgorod, Smolensk, Ljubetš, Tšernigov, Vyšgorod... Tai bysanttilaisittain Nemogardás, Miliníska, Teliútza, Tzernigôga ja Vusegradé. Välillä on vaihdettava jokea, joten veneen on hyvä olla käsin kannettavaa mallia. Onneksi varjagin käsivarret ovat tällä välin vahvistuneet soutamisesta ja kirveen heiluttelusta.

Vaarojen halki käy varjagin tie. Onneksi idäntielle järjestetään myös edullisia seuramatkoja.

Jos mitään liian tyhmää ei keksitä, saapuu matkalainen lopulta Kiovaan, russien pääkaupunkiin. Täällä ruhtinaan hovissa pidettiin ehkä jopa koko Venäjänmaan parhaat bileet aina vuoteen 1240, jolloin se jäi Tšingis-kaanin käynnistämän nomadijyrän alle. Valloittajien komentaja Batu-kaani ei kuulemma juuri säälinyt historiallisesti merkittävää kaupunkia. Varjagin on hyvä tiedostaa historian kulun asettamat rajoitukset – liian myöhään ei saa lähteä liikkeelle, muuten voi jäädä koko Tsargrad näkemättä! Itseasiassa sekin ryöstettiin lähes puhtaaksi jo 1204 neljännen ristiretken yhteydessä. Oikeassa kaupungissa oikeaan aikaan oleva matkalainen saa kuitenkin nauttia Kiovan ruhtinaan pitopöydän antimista – kunhan on vain ulkomuodoltaan riittävän kunnioitusta herättävä, sillä viikinkibileisiin kuokkimaan tulleen vähäisemmän väen paiskaavat kovakouraiset družinnikit etuoven kautta katuojaan. Viimeistään nyt lukijalle lienee selvinnyt, miksi karvalakki oli otettava mukaan.

Kiovan jälkeen matka jatkuu Dnepr-jokea etelään, mutta nyt alkaakin viimeinen ja vaarallisin koitos. Jos maantieteellisesti lehtimetsävyöhykkeeseen kuuluvaa Keski-Venäjän reittiä hallitsevatkin slaavien ja russien turvalliset mäkilinnoitukset, niin Etelä-Venäjä aina Mustanmeren rannikolle asti onkin laajaa metsätöntä heinäaroa – ja tasangon valtiaita ovat aina olleet hevospaimentolaiset. Tämän nimenomaisen arokaistaleen historia tuntuu muistuttavan jatkuvaa aaltoliikettä, jossa yksi Aasiasta lähtöisin oleva kansa toisensa jälkeen vyöryy sen poikki jyräten alleen edellisten valtiaiden rippeet. Aina proto-indoeurooppalaisiksi oletetusta kurgaanikulttuurista lähtien ovat täällä ratsastelleet ainakin skyytit, sarmaatit, avaarit, alaanit, hunnit, bolgaarit, kasaarit, unkarilaiset ja varmaan monet muutkin. Juuri parhaan varjagisesongin aikaan, 900-luvulla, tasangon herroina ja hidalgoina on kansa jonka bysanttilaiset tunsivat nimellä Patzinakítai . Suomeksi termi on ilmeisesti petsenegit, mutta voisin ehdottaa tilalle kansanomaisemmalta kuulostavaa nimitystä pätsinäkit, joka tuo hyvin esille kyseisen porukan pelottavan olemuksen. Näillä sapelinkalistelijoilla on nimittäin ikävä taipumus hyökkäillä jokireittiä kulkevien matkailijoiden kimppuun – ja kuinka ollakaan, vaikeudet eivät lopu tähän. Merta lähestyttäessä Dnepr-joki on nimittäin yhtä sarjaa murhaavan vaarallisia ja rajuja koskia, joita edes kokeneen varjagin ei kannata veneellään yrittää laskea. Sen sijaan, kuten Konstantinos-keisarin oppaassakin kerrotaan russien tapaavan tehdä, on veneet nostettava vedestä ja kannettava tai raahattava maitse kosken ohi. Tässä vaiheessa alkaa varjagi tietenkin kuulla ohilentävien nuolien surinaa, kun pätsinäkit näkevät tilaisuutensa tullen ja käyvät hyökkäykseen! Varjagilta vaaditaan siis esteistä selviytymiseen paitsi hartiavoimia, myös ketteryyttä sekä aimo annos kylmäpäistä uhkarohkeutta. Kaksi edellistä ominaisuutta on tullut hankkia viimeistään tähän mennessä, mutta vodkapullo (mikäli se ei ole jo tyhjä) auttaa viimeiseen. Mikäli makuupussi todella on nuolenkestävä , kuten varustelistassa mainittiin, sen voi sitoa veneen pohjan suojaksi ja käyttää paattia kilpenä. Muussa tapauksessa purjekankaasta saa ainakin näkösuojaa levittämällä sen veneen päälle. Jos taas mukaan on tullut kannettava musiikkisoitin, myös Indiana Jones-tunnarin matkasoittimesta kuuntelemisen on todettu lisäävän keskittymiskykyä vaativissa olosuhteissa.

Selvittyään hengenvaarallisesta jokimatkasta onnekas varjagi saa viimein kuulla koskien jyrinän muuttuvan meren pauhuksi. Tässä välissä todetaan että ei perkele, purjehan on täynnä nuolenreikiä – Konstantinoksen mukaan se kuuluisi nyt ottaa käyttöön ja seilata loppumatka alas rannikkoa. Varjagimatkailijaa ei kuitenkaan voi enää pysäyttää, ja airoin tai vaikka paljain käsin hän kauhoo purttaan eteenpäin viimeiset metrit aina Bosporin salmeen asti. Ellei varjagi onnistu jotenkin suututtamaan keisarillisia tulliviranomaisia (huono ajatus) tai keisarillista sotalaivastoa (erittäin huono ajatus!), näkee hän pian edessään kaupunkien kuningattaren unohtumattomat merimuurit ja saa ihastella Hagia Sofian kupolin kultaista loistoa auringon paisteessa. Kuten laulussa sanotaan: The sun sets for a while, only to rise again...

Lauri Kälviäinen

Julkaistu alunperin klassillisen filologian ainejärjestön Symposion ry:n Rostra-lehdessä 1/2010.

Valokuvausta ei ole vielä keksitty, mutta onnellisesti Miklagardiin saapunut varjagituristi voi silti ikuistaa vierailunsa muiston - esimerkiksi riimuaakkosilla Hagia Sofian yläparven kaiteenreunaan! Kirjoitusvälineeksi käy luonnollisesti kirves.

Яз татарча eli kevääni Tatarstanissa

2010-12-11T16:16:00.004+02:00

'

Halusin nähdä, miltä Venäjä näyttää Moskovan ja Pietarin ulkopuolella, ja päädyin hakemaan vaihtoon Kazanin valtionyliopistoon. Sain vaihtopaikan ja vietin Tatarstanin pääkaupungissa kevätlukukauden 2010. Opiskelin yliopistossa venäjää, mutta samalla sain tutustua myös täysin erilaiseen kansaan ja kulttuuriin. Tataarit ovat yksi Venäjän mielenkiintoisimmista vähemmistökansoista. Heillä on ollut aina oma erityinen asemansa niin tsaarin Venäjällä, Neuvostoliitossa kuin nyky-Venäjälläkin. Tataareilla on oma kielensä, uskontonsa ja kulttuurinsa, jotka erottavat heidät perinteisestä venäläisestä kulttuurista. Tataarit ja venäläiset jakavat kuitenkin melko sulassa sovussa yhteisen elintilan. Suurin osa Venäjän tataareista asuu Tatarstanissa Keski-Venäjällä Volga-joen varrella.

Tataarit ovat asettuneet nykyiselle asuinalueelleen jo 200-luvulla. Kultaisen ordan aikaan, samaan aikaan kuin Euroopassa elettiin pimeää keskiaikaa, Kazanin kaanikunta rikastui harjoittamalla idänkauppaa, liitti uusia alueita itseensä ja kukoisti. Kazanin kaupunki oli nykyisen Tatarstanin alueen 700 asutuskeskuksesta tärkein. Iivana Julmaa Kazanin kaanikunnan kukoistus kuitenkin häiritsi ja hän päätti valloittaa sen. Tataarithan olivat vääräuskoisia (sallivat tosin myös muille uskonvapauden) ja olivat taloudellisestikin liian voimakas vastustaja. Iivana Julma vahvisti Moskovan asemaa voimakkain ottein ja vähitellen Kazanin kaanikunnan kukoistus alkoi hiipua Moskovan rinnalla. Viimein kaanikunta hävisi taistelun Iivana Julmaa vastaan ja se liitettiin Moskovaan 1552. Tataareita yritettiin venäläistää lukuisia kertoja. Iivana Julma karkotti tataareita kylistään ja pakotti kääntymään kristinuskoon. 1700-luvulla Pietarin Suuren uudistukset koskivat myös tataareja ja yritykset saada tataareja kääntymään kristinuskoon jatkuivat. Länsimaiset uudistukset saivat kuitenkin myös hyvää aikaan: vuonna 1763 tataarit saivat oikeuden harjoittaa kauppaa kaikkialla Venäjän valtakunnan alueella ja vuonna 1773 astui voimaan uskonnonvapaus.

1800-luvulla Kazan ja sen vuonna 1804 perustettu yliopisto muodostuivat poliittisen liikehdinnän ja kansallisen heräämisen keskukseksi. Kuuluisin Kazanin keisarillisessa yliopistossa opiskelleista vallankumouksellisista on ehdottomasti Vladimir Iljitsh Lenin, joka oli kiinnostuneempi marxistisista vallankumousryhmistä kuin lakitieteen opinnoistaan. Vallankumouksen jälkeen 1920 perustettiin TASSR eli Tatarstanin autonominen sosialistinen tasavalta. Uusi poliittinen järjestelmä vähensi tataarien oikeuksia. Kazanissa oli vain yksi moskeija, joka sai toimia koko neuvostoajan. Tataarin kieltä sai kirjoittaa 1939 lähtien vain kyrillisillä aakkosilla. Neuvotoaikana Tatarstan kaupungistui ja kehittyi. Teollisuus kehittyi mm. öljyteollisuudeksi ja valtavia vesivoimaloita rakennettiin Volgalle. Poliittinen johto oli silti tiukasti Kremlissä istuvan kommunistisen puolueen johdon talutusnuorassa. 30.8.1990 Neuvostoliiton hajoamisen myllerryksessä Tatarstanista tuli virallisesti Tatarstanin tasavalta ja tataarin kielestä virallinen kieli. Itsenäistymisestä keskusteltiin kiivaasti koko 1990-luvun, mutta Tatarstanin virallinen kanta on se ettei se halua erota Venäjän federaation alaisuudesta. Aihe on kuitenkin ongelmallinen ja nostattaa tasaisin väliajoin keskustelua.

Uskonto on tataareille tärkeä, mutta se näkyy lähinnä perinteiden noudattamisessa, ei niinkään arjessa. Tataarit ovat maallistuneita muslimeja, eikä esimerkiksi Kazanin katukuvassa näy juuri lainkaan hunnutettuja naisia. Seka-avioliitot tataarien ja venäläisten välillä ovat yleisiä, vaikkakin niillä on omat vastustajansa. Tataarinkieliset tunnistaa yleensä myös nimestä (toisin kuin lähialueiden suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvat). Yleisiä tataarinimiä ovat muun muassa Nailija, Timur, Alsu ja Aisylu. Sukunimet liittyvät yleensä uskontoon, joten yleinen sukunimi on esimerkiksi Muhamedshin. Kazanissa on paljon vanhoja ja kauniita moskeijoita, jotka ovat ihmeen kaupalla säilyneet historian myllerryksessä. Suurin moskeija, Kul Sharif (tataariksi Көлшәриф), ei kuitenkaan ole vanha, vaan avattu käyttöön 2005 1000-vuotisen Kazanin juhlaseremonioissa. Se on näyttävä, turkoosinvalkoinen rakennus, joka näkyy Kazanin Kremlistä kauas Volgalle. Se on tärkeä turistikohde, ja onkin sanottu, että se on rakennettu ennemmin ärsyttämään Moskovassa istuvaa valtionjohtoa kuin uskonnollisiin tarkoituksiin. Kazanin tataarit käyvät yleensä pienemmissä, vaatimattomissa moskeijoissa ja jättävät Kul Sharifin turisteille. Ortodoksikirkkoja kaupungista löytyy tietysti paljon. Mielenkiintoinen seikka on bashkiirien (tataarien lähisukukansa), joista pieni osa on ortodokseja, oma pieni ortodoksinen kirkko Kazanissa, jossa jumalanpalvelukset luetaan myös bashkiiriksi.

Tataarin kielellä, joka kuuluu turkkilaisiin kieliin, on Tatarstanissa virallisen kielen asema venäjän rinnalla. Tataaria kirjoitetaan nykyisin kyrillisillä kirjaimilla, mutta aiemmin sitä on kirjoitettu arabialaisella kirjaimistolla sekä latinalaisilla kirjaimilla. Kyrillisiin siirryttiin 1939, ja aakkostoon lisättiin vielä kirjaimet ә, ө, ү, җ, ң ja һ. Tataarissa on vaikutteita läheisistä suomalais-ugrilaisista kielistä ja siksi esimerkiksi possessiivipronomit minun ’минем’ ja sinun ’синең’ kuulostavat suomalaisen korvaan tutulta. Tataaria puhuu noin 53 % Tatarstanin väestöstä. Nykyään Tatarstanin kouluissa kaikki opiskelevat tataaria olivat he sitten venäjän- tai tataarinkielisiä. Tosin monet valittavat ”pakkotataarin” opiskelusta ja haluaisivat lisää englannin opiskelua tataarin sijaan. Vaikka venäjä on myös pakollinen, eivät kaikki pienissä tataarikylissä asuvat nuoretkaan osaa kovin hyvin venäjää. Tämän sain huomata heti ensimmäisenä päivänä Kazanissa, kun yritin kysyä reittiohjeita nuorelta opiskelijapojalta. Hän neuvoi kyllä perille, mutta pahoitteli huonoa venäjän kielen taitoaan ja sanoi opiskelevansa ensimmäistä vuotta venäjää yliopistolla. Kadunnimet ja muut opasteet on kirjoitettu venäjäksi ja tataariksi. Julkisissa liikennevälineissä kuulutukset kuulutetaan ensin venäjäksi ja sitten tataariksi. Vaikka tataaria ei muuten osaisikaan Kazanissa vierailevat oppivat tataariksi ainakin ”seuraava pysäkki” ja ”ovet sulkeutuvat”.

Tataarit rakastavat erilaisia juhlia ja Tatarstanissa tuntuikin olevan reippaasti enemmän erilaisista juhlapäiviä ja niistä seuraavia vapaapäiviä kuin muualla Venäjällä. Juhlia on ympäri vuoden, mutta tärkein on kesäkuussa järjestettävä Sabantui. Se on iloinen karnevaali, jonka juhliminen aloitetaan ensin kylissä joista se sitten leviää kaupunkeihin. Ohjelmassa on perinteisiä tansseja värikkäissä kansallispuvuissa ja kilpailuja, joissa kylän miehet voivat mitellä voimistaan. Ystäväni vierailivat eräässä Sabantui-seremoniassa, jossa mittelöt voittanut sankari sai palkinnoksi vuohen ja kanniskeli sitä selässään voiton merkiksi. Tärkeä juhlaherkku on чәк-чәк, joka on pienistä hunajaan upotetuista taikinapalloista koottu torni. Sitä voi ostaa kaupasta, mutta perheenemännille on kunnia valmistaa sitä itse. Toinen juhlaherkku on piiras, joka täytetään rusinoilla ja riisillä ja joka nautitaan erittäin vahvan mustan teen kanssa. Teenjuonti on tataareille tärkeää niin arjessa kuin juhlassakin ja tee on juotava kiehuvan kuumana ja mahdollisimman vahvana. Vihreää teetä tataarit eivät oikein pidä arvossa. Vesipiippu kuuluu myös oleellisena osana istuskelukulttuuriin. Onpa Kazanissa myös sushi-ravintola jossa voi halutessaan polttaa vesipiippua. Alkoholia käyttävät tataarijuhlissa vain venäläiset, jotka eksyvät paikalle.

Kazanista on tullut tärkeä liike-elämän keskus ja kaupunkiin on viime vuosina kohonnut pilvenpiirtäjiä ja suuria ostoskeskuksia. Kaupungissa ei kuitenkaan kukoista pelkästään bisnes- vaan myös kulttuurielämä. Tataareille omankielisen kulttuurin säilyttäminen on erittäin tärkeää ja kaupungissa on useita tataarinkielisiä teattereita. Suurimpana ja arvostetuimpana G. Kamalin mukaan nimetty Tataarien valtiollinen akateeminen teatteri, jossa esitykset esitetään tataariksi, mutta muunkieliset voivat kuunnella kuulokkeilla venäjän- tai englanninkielisen tulkkauksen. Siellä esitetään usein näytelmiä tataarikirjailijoiden teosten pohjalta. Myös urheilu on niin tataareille kuin venäläisillekin tärkeää. Kazanissa kaikki ylpeilevät jääkiekkojoukkue Ak Barsin ja jalkapallojoukkue Rubinin menestyksellä.

Seuraava suuri kansainvälinen tapahtuma Kazanissa on 2013 järjestettävät universiadit, joka on eri maiden yliopistojen välinen urheilutapahtuma. Universiadit tuovat kaupungille näkyvyyttä kansainvälisessä mediassa sekä suuren määrän turisteja. Jo keväällä 2010 Kazanissa alettiin siistiä keskustan katukuvaa suurtapahtumaa varten. Kaupungin ovat löytäneet jo yksittäiset reppumatkaajat, mutta myös esimerkiksi saksalaiset ja ranskalaiset eläkeläisryhmät. Suomalaisille Kazan tuntuu kuitenkin edelleen kovin kaukaiselta. Aika näyttää, miten Kazan puolustaa paikkaansa Moskovan ja Pietarin rinnalla.

Anu Kynkäänniemi

Testaa itsesi: Millainen slavisti olet?

2010-12-11T16:13:00.000+02:00

'

Kopeekan erikoisnumero tarjoaa lukijoilleen lähes akateemisen testin. Sen avulla voit selvittää millainen slavisti olet. Ota siis käteesi kynä ja ala ympyröidä! Tuloksesi saat selville viereisen sivun alareunasta.

1. Kesälomallasi menet?
a) Kirjastoon
b) Vuorille
c) Maaseudulle
d) Rannikolle
e) Kulttuurikaupunkiin

2. Mitä juotavaa saisi olla?
a) Teetä
b) Olutta
c) Vodkaa!
d) Rakijaa
e) Cappuccino, kiitos!

3. Mitä urheilua harrastat?
a) Ulkoiluhan käy urheilusta?
b) Jalkapalloa
c) Hiihdän
d) Koripalloa
e) Laskettelua

4. Stereoistasi kuuluu?
a) Euroviisuhittejä (vain slaavimaista!)
b) U2:ta
c) Mies ja kitara -musiikkia
d) Turbofolkkia
e) Madonnaa

5. Launtai-iltana?
a) Bileet Lingvalla
b) Lätkää telkkarista
c) Saunaan, järveen... vodkaa!
d) Pöydillä tanssimista
e) Fiini illallinen

6. Kuinka työskentelet?
a) Hiljaa hyvää tulee
b) Tehokkaasti (viime hetkellä!)
c) Uhrautuen
d) Rennosti
e) Päämääräorientoituneesti

7. Mihin pukeudut?
a) Ruusuhuiviin
b) Goretex ulkoilutakkiin
c) Nahkatakkiin
d) Adidaksen verkkaripukuun
e) Bossin kauluspaitaan

8. Mitä puoluetta äänestät?
a) Vasemmistoliittoa
b) Vihreitä
c) Keskustaa
d) Perussuomalaisia
e) Kokoomusta

9. Luettavaksi matkalle?
a) Kopeekka
b) Kunnon sotamies Švejk
c) Karamazovin veljekset
d) Drina-joen silta
e) Anna Karenina

10. Aamupalaksi?
a) Mitä kaapista löytyy
b) Kuppi kahvia, makkaraa, leipää
c) Tattaripuuroa voisilmällä, teetä
d) Burekia ja jogurttia
e) Smoothie ja salaattia

Laatineet: K. Szymczak, J. Kölhi ja S. Smirnov

Tulokset: Eniten a) vastauksia: arkkislavisti, b) vastauksia: itäinen keskieurooppalainen, c) vastauksia: slavofiili, d) vastauksia: jugoslaavi, e) vastauksia: zapadnikki.

От другата страна на Дунав – Toisella puolella Tonavan

2010-12-11T16:04:00.004+02:00

'

Tämä artikkeli on kollaasi havainnoistani viime kesän Bulgarian kesäkurssilta. Matkalla tulin yllättyneeksi siitä, kuinka kahdella toisistaan niinkin kaukaisella maalla kuin Suomella ja Bulgarialla voi olla jotain todella yhteistä. Tällä en nyt viittaa niihin ”itsestään selviin” yhtäläisyyksiin kuten kyseisten kansojen ajoittaiseen mieltymykseen vahvoihin ja raikkaisiin väkijuomiin tai kammoon itäistä naapuriaan kohtaan. Varsinkin 1800-luvun loppupuolelta nuorien, juuri kansallistunteeseen heränneiden Suomen ja Bulgarian historiat kohtasivat silmästä silmään. Jäljet tuosta kohtaamiset ovat edelleen nähtävissä. Ainakin Bulgariassa.

Balkanin santaa

Viime kesänä tilasin taksin Veliko Tărnovon yliopiston kampukselle. Viisi minuuttia ennätyslyhyen puhelun jälkeen opiskelija-asuntolan eteen ilmestyi kirkkaankeltainen taksi. Autosta astui ulos lyhyt, jäntevä, ahavoitunut ja jo varsin iäkkään näköinen mies. Mies oli aivan yhtä pölyinen kuin paikalliset tietkin ja hänen bulgariansa oli tyypillisen tărnovolainen: päätteet nielaistiin tyystin ja jokaisen painollisen tavun vokaalia venytettiin laiskanomaisesti.

Autossa jatkoin keskustelua hollantilaisen ystäväni kanssa bulgariaksi. Pian kuljettaja kysyi, mistä tulemme. Toisin kuin Hollanti Suomi herätti reaktion: ”От Финландия?!”, kuski huudahti, ja hänen kulmakarvansa kohosivat. Pelästyin. Kantoikohan hän bulgarialaisena jalkapallofanaatikkona kaunaa suomalaisille? Sofialainen Levski-joukkue oli nimittäin kärsinyt tappion Tampere Unitedille edellisvuonna. Tästä kuuluisasta pelistä olivat kilpailevan ЦСКА-joukkueen kannattajat jo ehtineet kehittää jopa vitsin: ”там пере, тук пере” eli suomennettuna ”pestiin siellä, pestiin täällä”.

Kuljettajan reaktion syynä olikin vallan toinen seikka. Automme pysähtyessä punaisiin valoihin hänen kasvoilleen ilmestyi iloinen ilme. Hän kysyi tiesinkö suomalaisista vapaaehtoisista, jotka olivat kuulemma tulleet bulgarialaisten avuksi maan käydessä vapaussotaansa vuosina 1877–1878. Vastasin myöntävästi ja kehaisinpa vielä että kotikaupungissani Tampereella oli eräs maani parhaista panimoista, jonka nimeksi aikalaiset olivat sattuneesti valinneet Plevnan. Vastaukseksi kuski puristi kättäni lujasti ja katsoi minua tarkaten. Torven soitto ilmoitti, että valot olivat jo vaihtuneet.

Matkan aikana kuljettaja kertoi maansa vapaussodasta. Hän muistutti siitä kuinka raskas tuo sota oli ollut ja kuinka monet maat olivat tulleet Bulgarian avuksi. Mutta kaikkein tärkeintä hänelle tuntui kertomuksessaan olevan se että hänen mukaansa ainoat vapaaehtoiset olivat tulleet juuri Suomesta. Hänen puheissaan suomalaiset muuttuivat myyttisiksi varjaageiksi, jotka ilmaantuvat saagojen maailmasta auttamaan muita yhtä sankarillisia urhoja heidän epätoivoisissa taisteloissaan.

En lähtenyt kinastelemaan tämän innokkaan tarinankertojan kanssa. Olisi tuntunut pahalta kertoa, että suomalaisetkaan eivät olleet oikeastaan vaivautuneet Bulgariaan vapaaehtoisesti (muualle kuin ehkä kesäkursseille siis). Kuuliaisina alamaisina suomalaiset olivat yksinkertaisesti muodostaneet keisarin ja suuriruhtinaan käskystä täysimittaisen kaartinpataljoonan, josta yli kolmannes oli kouluttamatonta nostoväkeä.

Perillä kuljettaja kieltäytyi ottamasta vastaan maksua, kätteli minua tällä kertaa vielä lujemmin ja sanoi pitävänsä palvelustaan minulle ja ystävälleni kunnia-asiana. Voin vaikka vannoa että hänen silmäkulmaansa oli kohonnut kosteutta liikutuksesta.

Kaksi Aleksanteria

Elokuun yhdeksäntenä armon vuonna 1878 rantautui Suomen kaarti Töölönlahden perukkaan palatessaan sotaretkeltä Balkanilta. Kaarti oli lähtenyt matkalleen lähes vuotta aikaisemmin syyskuun 6. vuonna 1877 Kaartintorilta. Samoihin aikoihin Uudessa Suomettaressa raportoitiin J.V. Snellmanin perusteluista yleisen asevelvollisuuslain hyväksymiseksi. Raportissa Snellmania lainataan muun muassa seuraavasti: ”Miten kummalliselta se kuuluneekin, hyväksyy kansamme suuri enemmistö lämpimästi tämän sodan ja toivoo sydämestään turkkilaisille häviötä ja kristityille vapautusta. [...] Meidän kaartinpataljoonamme saatiin uskomattoman helposti täydennetyksi miehillä, joita ei säikyttänyt mahdollinen kuolema.”

Näihin samoihin aikoihin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston rehtorina toimi Zacharias Topelius. Tähän virkaan hänet oli nimittänyt vuonna 1875 Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II. Vastavuoroisesti Topelius oli läsnä juhlallisessa tilaisuudessa vuonna 1894 kun Helsingin senaatintorilla paljastettiin ”hyvän tsaarin” patsas. Graniittijalustalla seisova Aleksanteri II on kuvattu Suomen kaartin upseerin puvussa ja asento on valittu valistuneen itsevaltiuden hengessä vuoden 1863 valtiopäiviltä.

Toisaalla Bulgarian pääkaupungin Sofian keskeisimmällä paikalla, Kansalliskokouksen aukiolla, kohoaa muistomerkki samaiselle Venäjänmaan keisarille. Tosin täällä hänet tunnetaan paremmin tittelillä ”Цар Освободител” eli vapauttajatsaari. Toisin kuin suomalaisessa sovituksessa Aleksanteri on kuvattu ratsun selässä katse suunnattuna tuimasti tulevaisuuteen (tai ainakin Bulgarian parlamenttiin).

Keisaria ympäröivät alapuolella niin kuohuvan ajan myrskyisät tapahtumat kuten San Stefanon rauhansopimuksen allekirjoitus kuin myös keskeiset henkilöt kuten voitokkaan venäläisarmeijan kenraalit ja uuden Bulgarian poliitiiset johtajat. Heidän joukossaan on myös Bulgarian pääministeri – suomalaissyntyinen Johan Casimir Ehrnrooth: keisarin, uskon ja isänmaan mies.

Vaikka patsaat esittävätkin samaa henkilöä, ne muistuttavat ja kertovat aivan eri asioista: suomalainen Aleksanteri muistuttaa autonomiasta ja kansalaisyhteiskunnan kehittymisestä, bulgarialainen Aleksanteri puolestaan vapaudesta, suuresta voitosta ja San Stefanon rauhansopimuksesta.

Kahdenlaista kansallistunnetta

Veliko Tărnovo on ehdottomasti yksi tärkeimmistä kaupungeista Bulgariassa. Erityisen tärkeä kaupunki se on bulgaristille, jonka on koulutuksensa puolesta tarkoitus kunnostautua myös Bulgarian historian saralla. Tărnovon historian ytimessä on Tsarevetsin kukkula, jolla aikoinaan sijaitsi keskiaikaisen Bulgarian valtakunnan pääkaupungin keskuslinnake. Sen edustalla, kuten odottaa sopii, on varsin mittava joukko matkamuistopuoteja, joissa myydään Bulgariaa turisteille varsin epäedulliseen hintaan.

Krääsän seassa myydään myös t-paitoja, joita koristaa Bulgarian kartta 1200-luvulta. Niihin on kirjoitettu suurin punaisin kirjaimin ”България на три морета” eli ”Bulgaria kolmella merellä”. Olkoonkin että historiaa opiskellut osaa sitoa kartan sen oikeaan kontekstiin eli tsaari Ivan Asenin II valtakauteen (suunnilleen sinne 1230-luvun tienoille), mutta miten ulkomaalaisen turistin tulisikaan siihen suhtautua? Paita ei ilmoita olevansa kartta keskiaikaisesta Bulgariasta. Se on vain Bulgaria, jolla on yhden meren ja yhden rantaviivan sijasta kolme.

Nähdessäni paidan mieleeni juolahti välittömästi ajatus: mitä jos vastaavia paitoja alettaisiin myydä myös meillä Helsingissä? Luonnollisesti Suomen oloihin sovitettuna. Voisin painattaa tukullisen paitoja Suomesta kolmella merellä (Itämerellä, Barentsinmerellä ja Vienanmerellä) ja koetaa kaupitella niitä turisteille. Uskallan kuitenkin epäillä, ettei uudella Allegro-junalla Helsinkiin muutamaksi tunniksi uudenvuoden ostoksiaan tekemään tullut pietarilainen keskiluokkainen Tatjana huolisi paitaani. Ehkäpä vielä vähemmän siksi, että hänen kotikaupunkinsa, Pohjolan Venetsia, olisi kyseiseltä kartalta pyyhkäisty pois. Valitettavasti Tatjana ei tiedä että Pietari on kuitenkin todellisuudessa rakennettu suomalaiselle suolle. Ehkäpä meidän pitäisi kertoa se hänelle?

Bulgarialainen kartta, vaikka onkin kopio Ivan Asen II:n valtakunnasta, kielii myös Balkanille tyypillisestä nationalismista. Suomen kartta puolestaan heijastelee esimerkiksi alkuperäisten Jääkärimarssin sanojen ”Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa, yks' suuri on Suomen valta" kuvaamaa Suur-Suomi-aatetta.

***

Turkin sodan jälkeen historia on kuljettanut Suomea ja Bulgariaa usein kovin eri teitä. Vaikka suomalaisen ja bulgarialaisen kansallistunteen syntyprosessissa ja lähtökohdissa olisikin paljon samaa ja vaikka ne ammentaisivat voimansa peräti samoilta taistelukentiltä, ovat niiden ilmenemismuodot nykypäivänä jo monin tavoin erilaiset.

Mikään ei silti estä suomalaista ja bulgarialaista istuutumasta kuulaana kesäiltana tărnovolaiselle terassille ihailemaan Jantra-joen laaksoa ja keskustelemaan ilmeisten erojensa sijasta omista yhtäläisyyksistään. Ystävyydellä on tapana pohjautua yhteisiin kokemuksiin ja vaikka ensisijaisina yhteisinä kokemuksina terassilla olisivatkin laaksomaiseman kauneus, tähtitaivaan kirkkaus ja rakijan polte, saattaa ripaus historiaa saada ihmeitä aikaan.

Stefan Smirnov

Tillsammans

2010-12-11T16:02:00.003+02:00

'

Äntligen närmar vi oss jul igen! Jag har redan kommit väl in i stämningen tack vare den vackra snön som vi fått njuta av här i Åbo, till och med i gnistrande solsken! Jag blir riktigt lyrisk då jag går längs med Aura å och får beundra hela härligheten, trots att det nu har blåst isande vindar som piskar mot ansiktet. Då finns det i alla fall nån fördel med att sitta inne i bibban och skriva på sin kandi. Även därifrån får snön mig att le, såpass förskönar den landskapet.

Före lilla jul ordnas av Åbo Akademis studenter ett julevenemang som kallas för glöggrundan. Det går ut på att ämnesföreningarna från akademin ställer ut bord längs med Biskopsgatan nära domkyrkan och säljer glögg. Man ska ta med sig sin egen mugg och en glögg kostar cirka tre euro. Det hela börjar vid midnatt och håller sedan på i några timmar.

Hit kommer även andra studeranden än från Åbo Akademi, så detta är inte enbart för svenskspråkiga. Även i den bittraste kölden samlas här studeranden för att träffa sina vänner eller kommande vänner. Det är även ett bra tillfälle att återförenas med gamla vänner som man inte sett på en tid. Jag kommer inte här att redogöra för hur det var förr och varför man började fira glöggrundan en gång i tiderna, men evenemanget lyckas än idag bringa samman människor på ett verkligt roligt sätt, med hjälp av julglögg mitt i natten ute på gatan.

Druzjba har de senaste åren alltid firat julen nån dag före eller efter självständighetsdagen. Då hinner så många som möjligt delta innan en del lämnar Åbo för att fira jul och nyår tillsammans med familj och andra nära och kära. Vi brukar hålla julfesten i ett litet kök som finns i ändan av korridoren där ryskalektionerna hålls. Före det har en del av oss samlats hemma hos nån druzjbait för att tillreda risgrynsgröten. Till festen kommer även våra ryskalärare, vår kanslist och ibland också vår polskalärare. Det är roligt att vi samlas åtminstone en gång om året, allihopa.

Dom som vill kan hämta med sig en namnlös julklapp och sedan få ett nytt paket som den ryska julgubben delar ut. Vi har nämligen några veckor innan julfesten haft en riktig rysk omröstning då vi utsett den lyckliga vinnaren. Till alla julfester hör även julmusik och en julgran. Snapsvisor sjunger vi, liksom på andra fester, men denna kväll är dom gamla goda julsångerna nog populärast. Det brukar vara verkligt stämningsfullt, då alla sjunger tillsammans i julljusens sken.

Några dagar efter detta brukar det för min del vara dags att packa väskorna och åka hem till föräldrarna. Det händer mycket roligt under jullovet och det finns tid till att bland annat ge sig ut i den vackra snön. Det finns också tid till att krypa ihop där hemma och ladda batterierna efter en arbetsdryg höst. Med eller utan vacker snö är det bästa av allt nog ändå att få förenas igen inför julen. Det är så det ska vara.

Eva Purhonen

Kopeekka vuonna 1991: MELKEIN NAIMISISSA

2010-12-11T15:57:00.003+02:00

'

Jo ensimmäiset kieliharjoitteluviikot Prahassa sen osoittivat: Sirpa ja minä olemme auttamattoman epäsosiaalisia ja sopeutumattomia. Vaikka Vetrnik, humanistien ”kolej” Prahassa, ei voisikaan ylpeillä luteilla, kylmyydellä, rikollisuudella eikä sähkökatkoilla, oli siinä hienohipiäisille porvarislapsille kestämistä.

Myönnettäköön, että Mariola oli hauska tyttö puolalais-tsekkiläisine höpötyksineen, meikkeineen ja raamattuineen. Sebastian taas oli mukavan harmiton asuintoveri: hiljainen, suorastaan arka italialainen pikkumies, jota saattoi kätevästi käyttää kynnysmattona.

Myönnettäköön, että suihkussa sai käydä yksin, mutta se oli sen ansiota, että vain yksi viidestä suihkusta toimi. Keittiössä oli jääkaappi, joka oli epäkunnossa, ja liesi, joka oli kunnossa. Liesitasolla sitten yhtyi Kiinan kana Jemenin herratiesmihin. Opiskelijoiden arvolle ei sopinut sotkuihin kajota, niitä vartenhan ovat siivoojat.

Myönnettäköön, että saimme lopulta avaimen pesutupaankin. Kaksi päivää sen löytäminen kesti. Sitten yhytimme sen hieman pilveilevältä vaikuttavan jugun, jonka taskunpohjalle avain oli unohtunut. Pesutuvan oven takana ei kuitenkaan ollut pesutupaa, vaan pannuhuone. Yhdessä nurkassa tosin todellakin jökötti kovia kokenut pulsaattoripesukone, toisessa taas vaahtosammuttimen kokoinen linko. Tulivathan vaatteet puhtaiksi, mutta moiseen primitiivisyyteen antautuisi mieluummin kesällä kesämökillä.

Sikäli meillä oli onnea että meidän kerroksessamme asui lähes pelkästään eurooppalaisia. Haukuttakoot meidät vaikka rasisteiksi, mutta aasialais-afrikkalaisissa käytävissä karta kaikkiaan lemusi. Minun kansainvälisyyskasvatukseni ei riitä, että jaksaisin ymmärtää tapaa heittää jätteet ulos ikkunasta.

Tähän kaikkeenkaan me emme alistuneet. Saakoot happamat postivahdit ja epäystävällinen asuntotoimiston virkailija pitkän nenän. Mepäs kaivamme länsivaluutat esiin ja

VUOKRAAMME ASUNNON

- Onko siellä Anoncessa mitään, Esa-Pekka? kyselee Sirpa ja astuu huoneeseen. Sebastian on toista päivää salaperäisesti poissa.
- Kyllähän täällä on vaikka mitä. Katso, tässäkin ”varakas yksityisyrittäjä-” Ai niitä asuntoja – mihinkäs se sivu taas tuli?
- Yäk! Taasko sinä ryvet niissä ”Hezke chvile” –ilmoituksissa?
- Kun ne on hauskoja! Näistä voisi vaikka kirjoittaa Kopejkaan. Kuuntele: ”Keski-ikäinen roteva leskirouva etsii nuoria miehiä palvelijoikseen. Ruoska ja käsiraudat on.”
- EPE!
- Ja tässä 20-vuotias ruskeasilmäinen opiskelijapoika on yksinäinen ja etsii seuraa toisesta –
- Etkös sinä muistaakseni ole varattu, huomauttaa Sirpa, tuo ilonpilaaja.
- Niin, huokaan minä ja etsin oikean sivun ilmoituslehdestä: kahden ja kolmen huoneen asuntoja on viisi. Yhdessä puhelin kylpyhuoneessa, se taitaa olla liian kallis. Toiseen pitä tehdä kirjallinen tarjous. Nuo kolme pitää siis soittaa läpi.

Kävimme siis toimeen: Minä soitin ja Sirpa tukena. Tapahtumista ei ole jäänyt minulle muistikuvaa. Harvat asiat hermostuttavat niin kuin soittaminen huonolla puhelimella meluisasta paikasta tuntemattomalle ihmiselle vieraalla kielellä rahaa koskevassa asiassa. Sirpan kertoman mukaan onnitunut tingintä älyttömistä vuokrapyynnöistä kohtuullisiin oli herättänyt puhelinjonossa ansaittua ihailua.

Kaksi ilmoitusta pääsi loppusuoralle: yläkerta omakotitalosta Länsi-Prahassa, tois puol jokkee, ja kaksio etelän lähiöseudulla. Ensimmäistä kävimme vakoilemassa ulkopuolelta. Sirpa sai viettää seurassani hauskan päivän Prahan laidalla, kun minä kantapään kautta sain selville, että eräs katu eräässä kaupunginosassa on melkein samanniminen kuin muuan toinen kaupunginosa, jossa taas on katu, jonka nimi muistuttaa toisen kaupunginosan nimeä.

Lähiökaksion näyttö järjestyi pian. Huolellisesti me laittauduimme kunnollisen ja vakavaraisen näköisiksi ja saavuimme sitten jännittyneinä kohtauspaikalle, metroasemalle.

Ja tuoltapa pyörähtääkin paikalle asunnon omistajatar, neiti Tamara Komarkovia. Hänestä käyttää vastustamattomasti nimitystä tytönheitukka. Ja kovin neitimäiseen tyyliin on sisustettu asuntokin, jonka kokolattiamattoja Tamara ylpeänä esittelee.

Ajan myötä olemme huomanneet, että asunto on sisustettu enemmän näytettäväksi kuin käytettäväksi. Keittiössä oli toisaalta kattiloita tusina, toisaalta ei yhtään kauhaa. Kaapeissa koreilevat silmien tasalla sirot pikku espressokupit ja sormustimenkokoiset liköörilasit. Kunnon astiat on tungettu ahtaisiin nurkkiin. Totta puhuen liköörilasit ovat kyllä olleet ahkerassa käytössä. Kuinkahan sitä taas oppii juomaan kahvinsa ilman Jelinekin Griottea!

MILLOIN HÄÄT PIDETÄÄN?

Neiti Komarkova oli meihin ja me häneen – tai asuntoon – tyytyväisiä. Meitä ennen tarjolla ollut tsekkiläis-libanonilainen avopari ei pärjännyt vertailussa. Lopullisesti valituksi tulemisemme vahvistui seuraavana päivänä, kun Tamaran äitikin antoi meille puhelimitse siunauksena. Sain kuulla, että minä ja snoubenka (snoubenka – eikös se...) voimme muuttaa parin päivän päästä.

Puhelimesta päästyäni tarkistin asian: snoubenka, f = MORSIAN. Hyvänen aika! Kyllähän Sirpa on mukava tyttö, mutta minulla on kyllä muita suunnitelmia. Ja mitähän Petrikin sanoisi! Päätimme koettaa hienovaraisesti korjata väärinkäsityksen.

Viimein koitti muuton hetki. Rahtasimme tavarat taksilla halki kaupungin uuteen kotiimme, jossa nti Komarkova jo odotteli. Diskreetisti kohtuullinen, joskaan ei vähäpätöinen summa saksan markkoja vaihtoi omistajaa. Kaupantekijäksi Tamara olisi välttämättä halunnut kestitä meitä tavalla tai toisella. Me puolestamme olisimme kernaasti päässeet kuuntelemasta hänen lörpötystään hermojaraastavalla sleesialaismurteella.

Sirpa kiittää Tamaraa vieraanvaraisuudesta mutta selittää, että hänen on oltava tarkka ”tämän” kanssa. Ynnä taputtaa vatsaansa. Tamara ei onnittele; ehkä se ei hänestä kuulu asiaan, kun meillä ei vielä ole edes sormuksia. Mutta vatsan taputtelu on selvä ele: Sirpa odottaa. Tamara katsoo minuun niin kuin ainakin nainen miessikaa: minä pääsen vähällä, minunhan ei tarvitse mennä itkien vanhempien luo tunnustamaan: ”Musim se vdavat” eli ”Minun on mentävä naimisiin”.

Loppujen lopuksi emme voi kieltäytyä lasillisesta unkarilaista vermuttia. Olin jo jonkin aikaa tuntenut keuhkoputkentulehduksen alkuoireita, niin että minulta tuo valju keltainen neste sai laimean vastaanoton. Onneksi naisväki siirtyi keittiöön tupakalle ja enemmälle vermutille. Minä pitelin olohuoneessa omaa vermuttiani sisällä ja kuuntelin keskustelua:
- Varmasti te viihdytte oikein hyvin. Vuodekin on leveä ja mukava, sanoo Tamara.
- Itse asiassa kollegani nukkuu luultavimmin olohuoneessa, oikaisee Sirpa.
- Ah, ymmärrän, virkkoo Tamara.
Voi kuulla, ettei hän ymmärrä yhtään mitään. ”Jos mies ja nainen asuvat saman katon alla”, hän miettii, ”niin turha kai sitä enää nykyään on sievistellä. Mutta ehkäpä se on LÄNSIMAINEN tapa. Nyt en saa paljastaa tietämättömyyttäni! Muuten Fanta-tölkit keittiön hyllyllä (tyhjä, kirj.huom.), saksalaiset muovikassit (rikkinäiset, kirj.huom.) ja huolettomasti sohvapöydälle heitetyt ranskalaiset lehdet (pölyiset, kirj.huom.) eivät peitä minun itäeurooppalaisuuttani. Siis: eurooppalaisittain seurustellaan ”kollegan” kanssa.”

Vähän myöhemmin Sirpa muistaa: - Niin ei kai teillä ole mitään sitä vastaan, jos minun mieheni asuu täällä Prahaan tullessaan? Tamaran hömistyminen pysäyttää kellon. Toiseen huoneeseen asti kuuluu aivosen hurina. Sitten hän kysyy varovaisen toiveikkaasti:
- Siis pan Keskitalo on teidän veljenne?
Kolme lasillista unkarilaista vermuttia ja kolmen suomalaisen keskinäiset suhteet päässä velloen Tamara tekee lähtöä. Työt odottavat. Hän kysyy lähdemmekö samalla vielä katsomaan reittiä metrolle. Sirpa vastaa sairauttani ajatellen:
- Ei kiitos. Luulen, että kollegani tahtoo heti sänkyyn.
Tamara-parka poistuu masentuneena. Noin eurooppalaista hänestä ei ikinä tulisi.

kirj. Esa-Pekka Keskitalo
sens. Sirpa Seppälä

Mikä se sellainen NaVRus on?

2010-12-11T15:51:00.002+02:00

'

Sehän on lyhenne venäjänkielisistä sanoista Natsionalnaja vstretsha rusistov eli kansallinen venäjänopiskelijoiden tapaaminen. Se järjestetään perinteisesti joka vuosi eri kaupungissa keräten yhteen Suomen rusisti- ja slavistiopiskelijoita. Tapahtumassa on tutustuttu toisiin opiskelijoihin, verkostoiduttu, vietetty iltaa samanhenkisessä seurassa ja pidetty hauskaa unohtamatta kuitenkaan asiapitoisia luentoja ja kulttuuritietämyksen lisäämistä.

NaVRus 2011 Joensuussa

Tulevana vuonna tämä legendaarinen tapahtuma järjestetään Itä-Suomen vaarojen kätköissä, Karjalan kunnailla susien keskellä, nimittäin Joensuussa! Tämän vuoden kantavana teemana onkin sijainnistamme johtuen Karjala ja karjalaisuus. Teemamme tulee esiin niin luentojen aiheissa, vierailukohteissamme kuin ruokalistallakin. Itä-Suomen yliopisto on ainut yliopisto Pohjoismaissa, jossa voi opiskella karjalan kieltä ja kulttuuria sekä ortodoksista teologiaa. Senpä takia tarjoamme ainutlaatuisen mahdollisuuden lähteä tutustumaan karjalan kielen koukeroihin sekä kirkkoslaavin saloihin asiantuntijaluennoillamme.

Mitä, missä, milloin, miten, miksi, kuka?

Iskra ry. eli Itä-Suomen yliopiston venäjänkielen opiskelijoiden ainejärjestö järjestää NaVRusin Joensuussa tammikuun viimeisenä viikonloppuna 28.–30.1.2011. Ohjelmaa on koko viikonlopuksi, mutta voit itse valita kuinka pitkään viivyt seurassamme. Ohjelmassa on mm. luentoja, yhteinen illanvietto, joka pitää sisällään venäläistä ruokaa ja musiikkia sekä saunomista. Lisäksi meillä on todennäköisesti mahdollisuus nähdä Joensuun Kaupunginteatterin esitys Päällystakki, tutustua Joensuun ortodoksiseen kirkkoon ja laskea pulkkamäkeä sään salliessa. Tätä et voi jättää väliin! Tarkka ohjelma ja aikataulu varmistuvat myöhemmin. Tapahtuma on ilmainen lukuun ottamatta erillisiä sisäänpääsymaksuja esim. teatteriin, museoon tms. Iskra tarjoaa syötävää perjantai-illaksi, mutta muuten jokainen kustantaa ruokansa itse. Majoitus pyritään hoitamaan paikallisten venäjänopiskelijoiden luona.

Osallistua voi jokainen Suomen rusisti- ja slavistiopiskelija ikään, näköön tai kokoon katsomatta. Myös sivuaineopiskelijat ovat tervetulleita! Ilmoitathan tulostasi keskiviikkoon 19.1.2011 mennessä ilmoittautumalla osoitteeseen setiaine@cc.joensuu.fi, josta voit myös tiedustella lisäinfoa. Laita ilmoittautumiseen seuraavat tiedot: nimesi, puhelinnumerosi, ainejärjestösi, opiskelukaupunkisi, majoitustarpeesi sekä mahdolliset allergiasi (jotka vaikuttavat majoitukseen tai ruokailuun).

Alustava ohjelma:

Perjantai 28.1.

Saapuminen Joensuuhun klo 13 mennessä
13-14 ruokailu omakustanteisesti yliopistolla
14-15 luento: Kirkkoslaavi ja ortodoksinen uskonto
15-16 luento: Karjalan kieli ja kulttuuri
16-18 vapaata aikaa / majoittuminen
18- illanvietto

Lauantai 29.1.

Joensuun Itä-Suomen koulun avoimet ovet (opastettu tutustuminen)
Tutustumista kaupunkiin
Illalla elokuva/Päällystakki-näytelmä Joensuun kaupunginteatterissa (omakustanteinen)

Sunnuntai 30.1.

Ortodoksiseen jumalanpalvelukseen tutustuminen Joensuun ortodoksisessa kirkossa
Sään suosiessa pulkkamäkeen
Kotiinlähtö

Dobro pozhalovat!

Iskra ry.

Последний Герой

2010-12-11T15:50:00.000+02:00

'

Ночь коротка, цель далека,
Ночью так часто хочется пить,
Ты выходишь на кухню,
Но вода здесь горька,
Ты не можешь здесь спать,
Ты не хочешь здесь жить.

Доброе утро, последний герой!
Доброе утро тебе и таким, как ты.
Доброе утро, последний герой.
Здравствуй, последний герой!

Ты хотел быть один, это быстро прошло,
Ты хотел быть один, но не смог быть один,
Твоя ноша легка, но немеет рука,
И ты встречаешь рассвет за игрой в дурака.

Доброе утро, последний герой!
Доброе утро тебе и таким, как ты,
Доброе утро, последний герой.
Здравствуй, последний герой!

Утром ты стремишься скорее уйти,
Телефонный звонок, как команда "Вперёд!"
Ты уходишь туда, куда не хочешь идти,
Ты уходишь туда, но тебя там никто не ждет!

Доброе утро, последний герой!
Доброе утро тебе и таким, как ты,
Доброе утро, последний герой.
Здравствуй, последний герой!

FANIKUVA

2010-12-11T15:47:00.002+02:00

'

Stefan Smirnov
Slavistiikan opiskelija, filosofian ylioppilas,
Kopeekan päätoimittaja 2009 – 2011

kuvittaja Emmi Nieminen

2010-10-20T18:12:00.000+03:00

Syyskuu

2010-10-20T18:09:00.001+03:00

<

Nuo huokaukset tuulien
taas rannat kuulla saa
ja lapset koulutiensä aloittaa.
On kurjet suon jo jättäneet,
on metsät vaienneet
ja kaupunkien kasvot kylmenneet.

Syyskuu, syyskuu! Minne hänet vei?
Syyskuu, syyskuu! Tuuli vastaa ei.

Mä kirjastoihin iltaisin
niin monta matkaa teen
ja lainaan samat kirjat uudelleen.
Mä teetä kanssa Tsehovin
oon juonut iltaisin
ja aamuisin käyn seuraan Leninin.

Syyskuu, syyskuu! Minne hänet vei?
Syyskuu, syyskuu! Tuuli vastaa ei.

- Heikki Harma

Kaipuuta menneeseen aikaan

2010-10-20T18:06:00.001+03:00

<

Usein, tahi aina, kuulee puhuttavan asioista, jotka erottavat meitä. Välillä tuntuu siltä, että media ja poliitiikka kertovat meille vain niistä asioista, jotka tekevät meistä erilaisia, ts. yksilöitä, homo unicumeja. Tällaisia asioita ovat mm. kansallisuus, uskonto, kieli, ammatti, tulot, koulutus, sosiaalinen status, seksuaalinen suuntaumus ja niin edelleen. Tehtävään sopivat käytännössä katsoen mitkä tahansa seikat, joiden avulla toinen toistemme erottelu pitää meidät kiireisinä. Meidät jaetaan ja jotellaan ryhmiin kehdosta hautaan. Näin meitä on helpompi hallita.

Kuitenkin elämässä on virkistävää ja jopa vänkää aina silloin tällöin palata tämä edellä mainitun kolikon kääntöpuolelle. Siis sille kartoittamattomalle ja lähes unohdetulle villille seudulle, jossa voi hetkeksi keskittyä niihin asioihin, jotka itse asissa yhdistävät meitä. Nämä asiat ovat usein niin pieniä ja mitättömiä, että me tuskin muistamme edes mainita, saati keskustella, niistä. Vaikka mieleesi ei juuri nyt juolahtaisi mitään mikä yhdistäisi sinua ja kaikkia ympärillä oleviasi, älä huoli sillä täältä pesee.

Oletko koskaan katsonut kelloasi ja unohtanut heti mitä kello on? Siispä katsot uudestaan ja pian et taaskaan muista mitä kello on. Oletko koskaan viettänyt keskiviikkopäivää kuvitellen että on jo torstai? Seuraavana päivänä asiat ovatkin jo kohdallaan. Tai oletko koskaan istunut junassa ja katsonut ulos ikkunasta epätietoisena siitä kumpi juna liikkuu – se jossa sinä istut vai se joka on viereisellä raiteella? Tai sitten nostanut selkääsi reppua, jonka kuvittelit olevan painava ja täynnä kirjoja, mutta se osoittautuikin lähes tyhjäksi. Ja voit vaikka vannoa että edes sadasosasekunnin ajan tunsit itsesi todella vahvaksi. Vielä on klassinen esimerkki portaiden noususta: joskus tulet astuneeksi haamuportaan yli tai sitten olet vähällä kompuroida siihen viimeiseen portaaseen.

Vielä on yksi asia, tällä kertaa jo totisempi, joka yhdistää aivan kaikkia suurinpiirtein aikuisikään ehtineitä ajattelevia ihmisiä: menneisyys ja varioiva suhtautuminen siihen. Menneisyyteensä voi suhtautua monin eri tavoin. Jo slavistiikan tutkimus tai vähintäänkin slaavilaisia kieliä puhuvien maiden historian tarkastelu osoittaa tämän todeksi. Eräs tapa suhtautua menneeseen on sen ihannointi tai kaipaaminen. Tätä kutsutaan usein nostalgiaksi.

Nostalgia on ilmiö, johon on mahdollista törmätä vaikka joka päivä. Sitä ei tarvitse välttämättä harjoittaa itse. Hyviä suomalaisia nostalgisoinnin kohteita ovat mm. Kekkosen aika, menetetty Karjala, talvisodan henki tai vaikkapa vuoden 2001 Lahtea edeltänyt puhtaan suomalaisen urheilun aika. Tuolloin kaikki oli toista. Laivat oli puuta ja miehet rautaa. Hiiohoi! Ja sitä rataa.

Edellisten esimerkkien valossa näyttäisi siltä, että nostalgia painottuisi aina ns. kulta-aikoihin. Siis aikaan jolloin ”me” olimme huipulla, ja vain taivas oli rajana. Kuitenkin nostalgia voi pukeutua myös toisenlaiseen asuun. Löytyyhän slaavimaistakin nostalgiaa. Mutta mitä ihmeen nostalgisoitavaa voisi olla vaikkapa Jugoslaviassa, DDR:ssä tai Neuvostoliitossa? Tuskin nyt sosialimin läpikäynyt ihminen vaihtaisi tosissaan nykypäivää ankeaan menneisyyteensä. Tähän problematiikkaan, mutta myös nostalgia-ilmiön yleisiin kysymyksiin, tämä Kopeekan numero yrittää paneutua parhaan taitonsa mukaan.

Pitemmittä puheitta toivotan avartavia kokemuksia!

Stefan Smirnov

PS. Syksy on mainiota aikaa nostalgialle. Осень вечно права!

Tervehdys työelämäkoordinaattorilta

2010-10-20T18:05:00.001+03:00

<

Hei kaikki - etenkin baltologit ja länsi- ja eteläslavistit,

jotkut teistä jo tietävät ja tuntevatkin minut - ja sen, että olen edellisenä lukuvuonna ollut Ruplassa työelämävastaavana. Olen etsinyt ruplalaisille työ- ja harjoittelupaikkoja, käynyt puffaamassa kieli- ja kulttuurituntemustamme työpaikkamessuilla ja mainostanut erilaisia yliopiston kursseja, joilla omia työnhakutaitojaan voi hioa.

Syyskuun alusta alkaen teen näitä asioita balttilaisten kielten ja kulttuurien sekä länsi- ja eteläslaavilaisten kielten oppiaineissa. Varsinainen tehtäväni on kuitenkin tehdä näistä oppiaineista - tai niiden edeltäjistä - valmistuneiden työelämään sijoittumisselvitys. Joten esimerkiksi HuK-tutkinnon suorittaneet tulette saamaan minulta postia. Lisäksi vastaan näiden oppiaineiden osalta Nykykielten laitoksen työelämäkurssista neljännessä periodissa.

Fuksien kanssa olenkin jo ehtinyt käydä läpi työelämäasioita orientaatioviikolla ja HOPS-kurssilla. Aineopintovaiheen opiskelijoiden kanssa tapaan neljännessä periodissa työelämäkurssilla. Maisterivaiheen opiskelijoille pyrin metsästämään harjoittelupaikkoja ja etsin myös vaihtoehtoisia tapoja suorittaa maisterivaiheen työelämäkurssi, mikäli harjoittelupaikkaa ei tunnu todellakaan mistään löytyvän. Jos näin on, ottakaa yhteyttä.

Seuratkaa sähköpostilistoja. Laitan sinne työelämäasioihin liittyviä viestejä. Ne voivat olla työpaikkailmoituksia, mainoksia urapalveluiden opinnot ja ura -kurssista tai eri luottamustoimien opiskelijajäsenten hakuilmoituksia. Kaikki oleellisia palikoita tulevaisuuden työnhaun kannalta.

Mikäli teille tulee kysyttävää työelämäasioihin liittyen, ottakaa yhteyttä sähköpostitse. Yliopistolla ollessani minut löytää huoneesta A413, mutta olen paikalla epäsäännöllisesti. Varmistakaa ensin sähköpostitse, koska olen paikalla.

Tämän hetken vinkkini KAIKILLE - erityisesti maisterivaiheen - opiskelijoille on Tieteen popularisointi -tekstityöpajakurssi (12 h, 2 op). Jos sähköpostilistoille lähettämäni mainos on päässyt menemään ohi, kerro, niin laitan sen sähköpostina. Tällaisilta kursseilta saa paljon hyödyllisiä tietoja ja taitoja, mutta usein käy niin, että niitä on tarjolla vain yhtenä lukuvuonna ja mahdollisesti vain kerran. Esimerkkinä olkoon vuonna 2007 järjestetty Ideasta projektiksi - projektityön lähestymistapoja ja työkaluja -kurssi. Tekstityöpajakurssin käyneille, varsinkin kirjallisuuteen ja yhteiskuntatieteisiin suuntautuneille, minulla on jo idea valmiina siitä, kuinka kurssin taitoja voi hyödyntää vaikka saman tein.

Muistakaa: älkää tyytykö tutkintovaatimusten minimiopintopistemäärään, hakekaa rohkeasti työpaikkoja myös aloilta, joita ei pidetä perinteisinä humanistitöinä ja olkaa ylpeitä tiedoistanne ja taidoistanne! Jos työnantajat eivät tiedä, mitä humanistilla on heille tarjota, meidän pitää kertoa se heille.

Terveisin,

Marjo Kauppinen

marjo.a.kauppinen@helsinki.fi

Pari sanaa humanistin työnhausta

2010-10-20T18:03:00.000+03:00

<

Kaikkialla toistettu mantra: ”työnhaku on työtä” takoo päässäni. Työnhaku työnä tuntuu väistämättä painostavalta ajatukselta, loppujenkin voimavarojen tyhjäksi imemiseltä. Järki hokee ”joo, yritystä peliin ja katse kohti haasteita”. Tunnepuoleni sanoo, että voi kettu, en osaa olla efektiivinen nuoleskelija, mahtava mainosmuija, jonka hissipuheen taidokas soveltaminen tilanteessa kuin tilanteessa saa kollegat vihreiksi kateudesta. En halua kilpailla nousujohteisten uraaluovien kanssa etulyöntiasemista ja jään kilpailussa tarkoituksella sivuun, ei huvita ponnistella.

Gradunsa kirjoittajalle on raskasta samanaikainen työnhaku ja työmarkkinoilla valppaana pysyminen. Viime keväänä minusta tuntui kuin olisi ollut vielä talvipakkaset, psyykkinen lämmittely ura-ajatuksista ei auttanut, moottorini ei herännyt eikä lähtenyt käyntiin tällä saralla. En koskaan aikaisemmin ole työtä hakiessani tuntenut vastaavaa painetta ja pelkoa siitä, etten kykene ilmaisemaan sitä mitä osaan ja että se mitä kerron, ei vastaa hakemuksessa toivottuja asioita. Mielessäni pyöri vain mahdollinen torjunta ja hylkäys, jo ennen kättelyä.

Oih, miksi en tosiaan aloittanut sitä osaamiseni karttuvan portfolion tekemistä heti ensimmäisellä työelämäkurssilla! Nyt tulisi hallita sujuvasanainen itsensä myyminen, ulosanti olisi hyvä olla napakkaa ja selkeää, pitäisi huokua motivaatiota ja visioida samalla omaa toimintakenttäänsä haettavassa työtehtävässä. Myöskään positiivisuus ei ole pahitteeksi, edustava täytyy olla, persoonallisuutta haetaan, ja ehdottomasti tulee muistaa kysyä erinäisiä organisaatioon ja työnkuvaan liittyviä seikkoja. Ja niin edelleen.

Kevään työhakemusruljanssin lomassa pääsin jopa kerran työhaastatteluun. Kurkkuani kiristi ja treenattu hissipuheeni takelteli. ”Ää öö, olen tai siis opiskelen, ei kun haen…” Apua! Tajusin, etten enää hallinnut ajatuksiani, itseäni, edes koko työnhakua. Puuttui jotain olennaista: joko kyvyt eivät riittäneet, avuja ei löytynyt tai järki ei kulkenut, joku nokkeluus puuttui. Vastapuoli odotti hiljaa, vastasi tylsistyneenä avuttomiin kysymyksiini eikä vaikuttanut alkuunkaan kiinnostuneelta minusta hakijana. ”Kiitos, palaamme asiaan ja otamme yhteyttä, hei.”

Saattoipa olla, että erinomainen hissipuheeni muuttuikin tasapaksuksi hissimusiikiksi kuuroille korville. Päästyäni unelmatyöpaikan haastatteluun, etuoikeutettuna, ehkä osoittautuikin, ettei persoonani miellyttänyt haastattelijaa tai pikku mokani jossain vaiheessa työhaastattelua saattoi viedä työtarjouksen nenäni edestä. Sujuva ulosanti, soljuva kerronta tai hyväkään vaikutelma eivät siis välttämättä auta, et vaan jää pahemmin mieleen. Sori. Keksi jotain muuta. Uh, alkaa jo puuduttaa.

Miten tuloksekkaasta työnhausta onkin tullut humanistille varsinainen peikko, joka hengittelee niskaan ja saattaa ahdistaa epävarmempaa työnhakijaa? Työnhakuasiakirjojen räätälöinti, oma-aloitteinen yhteydenotto ennen ja jälkeen asiakirjojen lähettämistä ja ennen kaikkea sen itseään kiinnostavan työpaikan löytäminen saattavat kasvaa työtaakaksi, johon haluaisi itselleen kannustavan ja puoliterapeuttisen assistentin. Jatkuva avoimien paikkojen selailu työkkärin ja muiden työnhakukanavien ja sun muiden foorumeiden sivuilta käy motivaation päälle, varsinkin kun vastauksia ei kuulu ja peräänsoittelua on jo harrastanut.

Tätäkö sitten on se tiedostava uraohjautuvuus ja urakoneen käynnistäminen? Ja miksi työpaikan saanti vaikuttaa niin hankalalta? Miten jotkut saavat ihanneduuninsa juuri oikeaan ajankohtaan jonkun odottamattoman kontaktin kautta vain olemalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Ja hups vaan, tuleekin palkatuksi! Siis mitä? Olen käynyt työelämäkursseilla, kaikilla työelämäfoorumeilla ja teemapäivillä, CV-klinikalla ja ammatinvalintapsykologilla. Eikö mistään ole apua? Mitä minulla ei olisi mielekkään työn saamiseksi sellaista mitä muilla on?

Vai onko asia ihan näinkään? Ovatko kaikki kollegani saaneet jo alansa töitä, vieläpä muka tekemättä asian eteen mitään? Enpä usko. Entä portfolion teko, onko sekään liian myöhäistä aloittaa nyt? Ehkei. Ja miten olisi pieni herättely, itsevarmempi ote työnhakuun, sinnikkyys ja luottamus työn saamiseen? Auttaisiko? Ja tarkemmin ajatellen, en ole oikeastaan koskaan epäillyt, ettenkö saisi työtä, ja monet kollegani ovat valmistumisen jälkeen löytäneet huippuduuneja!

Kysyn vain, mistä humanistihörhöyden mustasta aukosta tajuntaamme on iskostunut oletus, että humanistin on todella vaikeata löytää, puhumattakaan saada, sopivaa työpaikkaa. Annetaanko kauppiksessa millään kurssilla tai käytävällä rivien välissä ymmärtää, että onpa tiukat työmarkkinat teillä ekonomeilla, aijai. Ei, vastaavaa ei kukaan koskaan ajattelisikaan. Miksi sitten aistin tällaista leijuvan keskustakampuksen hapessa, jota humanistit hengittävät ja kasvavat siitä rakentaakseen alansa identiteettiään? Mistä ura filosofian maisterille herkenisi, siinä vasta on opiskelijalle ja tiedekunnalle pohtimista.

Vaikka vastavalmistuvalla on suuret paineet työelämän kynnyksellä ja urakonetta tulisi käynnistää, kysyn myös, miksei kukaan neuvoja huomauta asian toisesta laidasta. Tässä huomautus humanistille: ota iisisti, hae sellaista työtä, jota haluat tällä hetkellä tehdä! Niin, ei tarvitse olla uraohjus ja urakonetta käynnissä heti jos ei sitä halua. Tulet tekemään suurella todennäköisyydellä vielä runsaat 40 vuotta töitä. Mutta ei tällaista sovi mainostaa, kun päättäjät painostavat myös yliopistoja sylkemään maistereita suustaan.

En toki syytä vain valtiovaltaa, yliopistoa, tiedekuntaa, lehtoreita tai kadunkulkijaa saamattomuudestani tai uskonpuutteesta mielekkään työn saamisessa. Kuitenkin keittiöpsykologinkin järjellä on opiskelevan kykyihin uskottava, jos hänestä halutaan oman elämänsä mestaria – anteeksi, maisteria! En väitä, että yliopisto olisi tässä tehtävässä myöskään lastentarhan asemassa, mutta alentuva suhtautuminen humanisteihin ja humanismiin on säälittävän surullista, jos sitä tapahtuu jo yhteisön, eli humanistien itsensä keskuudessa. Aivan sama mitä insinööri tai kauppatieteilijä taiteesta ja hengen harjoittamisesta ajattelee ammattina, filosofian maisteri on tasa-arvoinen tutkinto siinä missä ekonomin, astronomin, sosiologin, näyttelijän tai muusikon. Heipat vaan kaikille, aion saada töitä papereillani!

Kristiina Szymczak

PS. Ja mitä tulee työnhakuun ja omien työnhakutaitojen kehittämiseen, kannattaa hyödyntää tiedekunnan urapalveluiden joka syksy ja kevät järjestämä Opinnot ja ura -koulutus, josta urapalveluiden sivuilla myös laitoksemme opiskelijalta kurssille kannustava kommentti. Rohkeasti siis etsimään ja löytämään omat vahvuudet ja taidot työnhakuun!

Druže Tito mi ti se kunemo, da sa tvoga puta ne skrenemo!

2010-10-20T17:57:00.001+03:00

<

Oliko ennen paremmin? Jugonostalgia, Tito ja sen kritiikki.

Tämän vuoden maaliskuussa perustettiin Zagrebissa jugoslavialainen yhdistys. Julkilausumassaan Bilo je bolje! (Ennen oli paremmin) Naša Jugoslavija -liike sanoo taistelevansa ”[...]ennen kaikkea kaikenlaista nationalismia vastaan . Samalla se yrittää tasapainottaa entisen Jugoslavian kansojen ja kansallisuuksien välisiä suhteita, jotka tuhoutuivat 90-luvuilla käydyissä sodissa, kun Jugoslavian kansat tunnustettiin samanarvoisina kansoina Balkanilla.”

Meidän Jugoslavia -liike painottaa myös yhteisjugoslavialaisen kulttuurin säilyttämistä: ”Yhteinen syntyperä, yhteinen historia, samanlaiset kulttuurit, kielet, alueellis-taloudelliset ja poliittiset yhteneväisyydet ja kaikkien Jugoslavian kansojen ja kansallisuuksein keskinäiset riippuvuussuhteet ovat kiistämättömiä tosiasioita, jotka on laiminlyöty sekä korvattu nationalistisella retoriikalla ja toiminnalla. Jugoslavia oli enemmän, kuin kansallis-maantieteellinen käsite – se edusti sielun tunnetilaa, elämän- ja ajatustapaa, ja tiettyä yksinkertaista, normaalia, luonnollista ja suvaitsevaista käyttäytymistapaa ihmisiä ja kansoja kohtaan, jotka haluavat olla yhdessä läheisinä henkilöinä ja yksilöllisinä kansoina, ja jotka eivät suljeudu tai eristäydy toisistaan, vaan rakentavat yhdessä, luovat kontakteja ja omaksuvat ymmärrystä toisiaan kohtaan, kunnioittavat toisiaan ja nauttivat olosta keskenään, jotka täydentävät toisiaan sivistyksellisessä mielessä ja tekevät kaiken tämän pitäen mielessä päämääränä yhteisen hyvinvoinnin.”

On olemassa myös toisenlainen koulukunta, joka ei haikaile Jugoslavian perään, varsinkaan Kroatiassa. ”Moni kroaatti ei ehkä tuntenut Jugoslaviaa omaksi maakseen”, sanoo tutkija, kroaatti Željko Jožić, ja jatkaa: ”Minä en ole jugonostalgikko, en yleensäkään haikaile menneeseen. Mielestäni jugonostalgiassa on kyse enemmän yleisestä nostalgiantunteesta, kun on ihminen vanhenee ja haikailee menetetyn nuoruuden perään. Monille Jugoslavia edustaa tätä nuoruutta.” Entä Tito, mitä mieltä tutkija Jožić on Titosta? ”Tito oli järkevä poliitikko ja hyvä poliittinen peluri. Mutta en pidä siitä, että ihminen nostetaan jalustalle, ja hänestä tehdään puolijumala.”

Titoa pidetään yhteisjugoslavialaisena symbolina, joka painotti ennen kaikkea jugoslavialaista identiteettiä, ja sosialismin ihanteiden mukaista kansalaista. ”Me kaikki rakastimme ja ihailimme Titoa luokassamme, vaikka olimmekin noin kolmevuotiaita, kun hän kuoli. Lauloimme hänen kunniakseen koulussa ja pidimme pioneerivaatteita päällä” sanoo Violeta Salonen, joka on kotoisin Montenegrosta, Herceg Novin kaupungista. ”Mutta aikamoista aivopesua se oli. Tarinat Goli Otokin vankileiriltä ovat selvä todiste kaikesta Titon hallinnon harjoittamasta vääryydestä.”

Titoon liitetään ristiriitaisia mielikuvia. Hänen harjoittama poliittisen opposition karkoittaminen vankileireille ja pakkotyöhön, sekä esimerkiksi poliittisen opposition kieltäminen on ikävä muistutus niille, jotka muistavat Titon eteläslaavilaisten kansojen yhdistäjänä ja sosiaalisen epätasa-arvon poistajana. ”Titon aikaan olimme taloudellisesti vahvoja. Jugoslavian passilla pääsi matkustelemaan minne vaan maailmassa, eikä eroja eri kansallisuukien välillä ollut. En minä tiennyt mitä oli serbi tai bosnialainen tai kroaatti. Titon aikana ei sallittu nationalistista liikehdintää.” Kertoo makedonialainen Georgi Pankovski, joka pitää kahvilaa Helsingin keskustassa. Siellä voi tavata Suomessa asuvia balkanilaisia, jotka kokoontuvat välillä keskustelemaan heidän kielellään. ”Me puhuimme keskenään serbokroaattia, nyt sillekin on ainakin neljä eri nimeä.” Jatkaa Pankovski. Usein asian helpottamiseksi he kutsuvat kieltä, jota puhuvat nimellä naši jezik, meidän kieli. Kielten, kuten entisten jugoslavialaisten tasavaltojen välille on syntynyt rajoja, joita ei Jugoslavian aikaan ollut olemassa: ”Pystyit ajamaan koko Jugoslavian läpi ilman mitään tullitarkastuksia, nyt joka rajalla pitää odottaa tuntikausia.” Toteaa Pankovski kahvilassaan Yliopistonkadulla.

Jugonostalgia liitetään vahvimmin vanhempiin ihmisiin, jotka viettivät nuoruutensa Jugoslaviassa. Mutta on olemassa nuoriakin, jotka tuntevat kaipuuta Jugoslaviaan, kuten Salonen: ”Olen täysi jugonostalgikko. Siitä huolimatta, että olin vasta lapsi, kun Jugoslavia hajosi.”

Jugoslaviaan liittyvät hyvät muistot, joku oli JNA:ssa, eli armeijassa, toinen pioneereissa. Pankovski kävi Nuorison työpalveluksessa (Omladinska radna akcija) teini-ikäisenä rakentamassa vedenjakelua Sloveniassa, lähellä Ljubljanaa. Työpalveluksia järjesti Jugoslavian nuorison kommunistinen liitto (Savez komunističke omladine Jugoslavije), joka tarjosi matkat, majoituksen ja ruokailun. Projekteja järjestettiin ympäri Jugoslaviaa ja yleensä työn tarkoitus oli rakentaa infrastruktuuria. ”Olin niin nuori, ettei minun annettu tehdän kunnon töitä, kanniskelin lähinnä vettä”, muistelee Pankovski, joka oli työpalveluksen aikaan innokas 14-15-vuotias. Työpalvelussa oli myös sosiaalinen aspekti, jota painotettiin: tavattiin nuoria eri tasavalloista, puhuttiin serbokroaattia ja luotiin ystävyyssuhteita: ”Tietenkin romansseja syntyi, se oli parasta koko työpalveluksessa. Minunkin ensimmäinen tyttöystävä oli Sloveniasta.”

Armeija toi nuoret jugoslavialaiset miehet yhteen: ”Meillä oli todella hauskaa yhdessä. Tutustuin nuoriin eri tasavalloista, muistan lämmöllä armeija-aikaani. Palvelin Sloveniassa”, sanoo Jožić. Tarkoituksena oli, että asepalvelu suoritettiin jossain toisessa tasavallassa, kuin mistä henkilö oli kotoisin. Pankovski palveli Kosovossa: ” Me olimme kuin veljiä. Jopa enemmän. Kasvoimme aikuisiksi yhdessä.” Salonen muistelee nostalgisena sitä, kun he koulussa lauloivat Titolle: ”Meillä oli punaiset huivit ja hatut, jossa oli punainen tähti. Olimme pieniä pioneereja. Kysyin äidiltäni pari vuotta sitten, mihin hän oli laittanut pioneerihattuni ja hän sanoi heittäneensä sen pois vanhan romun seassa. Olin niin vihainen siitä.”

Jugonostalgiasta on myös tullut eräänlainen camp-ilmiö nuorison keskuudessa. Joku saattaa kulkea Tito-paita päällään, toinen kuunnella iPodissaan Hej Slaveni -hymniä, Jugoslavian kansallislaulua. Kestänee kuitenkin pitkään, ennen kuin Jugoslavia ja siihen liittyvä jugonostalgia aiheena täysin neutralisoituu. Valtioliiton hajoamiseen liittyy vahvoja tunteita, ja sodan muistot ovat yhä läsnä. Jugoslavian muistoa tahraa etenkin valtioliiton synkkä loppu. Usein syynä hajoamiseen nähdään koko Jugoslavian eksistenssi valtiona ja sota välttämättömyytenä. Aiheesta on kirjoja ja keskustelu voi jatkua toisaalla.

Eteläslaavilaisten kielten opiskelijana ja entisen Jugoslavian aluetta tutkineena halusin minäkin tehdä matkan jugoslavialaisuuden sydämeen, eli sinne, missä kaikki sai alkunsa. Matkustimme kaksi vuotta sitten opiskelukavereideni kanssa na hodočašće, pyhiinvaellukselle Titon synnyinpaikkaan Kumroveciin, Kroatian ja Slovenian rajalle. Kiertelimme ympäri kylää, vierailimme Titon synnyinkodissa, jonka edessä seisoi Kroatian lippu. Kirjoitimme vieraskirjaan:

”Rakas Tito,
Jos yhä eläisit, kuolisit uudelleen, kun näkisit, mitä tekivät Jugoslaviallesi.
Nostalgialla,”

Aino Väänänen

DDR-nostalgia = ostalgia!

2010-10-20T17:54:00.002+03:00

<

Future shock, tulevaisuusšokki. Se lienee paras sana kuvaamaan itäsaksalaisten tuntemuksia 9. marraskuuta jälkeen, Berliinin muurin kaaduttua. Tämä historiallinen tapahtuma tarkoitti entisen sosialistisen tasavallan kansalaisille täydellistä arjen murrosta. Kaikki tutut tuotteet vaihdettiin Länsi-Saksan vastaaviin, kauppoihin saapuivat kylmäkaapit täynnä Coca-Colaa ja kodit täyttyivät Ikean huonekaluista.

Ehkä taidokkain kuvaus tästä arjen muutoksesta löytyy Wolfgang Beckerin elokuvasta Good Bye, Lenin! (2003). Nuori päähenkilö Alex lähtee äitinsä pyynnöstä ruokakauppaan ostamaan tämän suosikkisuolakurkkuja, Spreewald Gurkkeja. Spreewaldin kurkut ovat yli sata vuotta vanha brandenburgilainen herkku. Saavuttuaan ruokakauppaan Alex huomaa kauhukseen, ettei siellä enää ole lainkaan vanhoja tuttuja tuotteita. Vanhalta hyllypaikalta löytyy vain Moskauer Gurke, Moskovan kurkku, jotka nekin on tuotu Hollannista.

Saman kohtelun sai Itä-Saksan valuutta, joka hävisi kokonaan D-markan tieltä. Asukkailla oli tietenkin mahdollisuus vaihtaa säästönsä D-markoiksi, mutta suhde oli tietyn rajan jälkeen 1:2 länsirahan hyväksi. Materiaalisen ympäristön murros tuskin sinällään vahingoitti entisten itäsaksalaisten itsetuntoa. Vahingollista oli pikemminkin se tapa, jolla nämä uudistukset toteutettiin. Vaikka virallisella tasolla puhuttiin Saksojen yhdistymisestä, todellisuutta oli pikemminkin se, että DDR sulautettiin osaksi Länsi-Saksaa.

Toisaalta on täysin perusteltua väittää, että itäsaksalaisten tulevaisuusšokki oli ainakin osittain itse aiheutettu. Kouluissa ja uutisissa esitetyt väitteet lännen dekadenssista ja sosialismin lopullisesta voitosta olivat iskostaneet DDR-kansalaisten mieleen illuusion omasta paremmuudestaan. Kapitalistisen maailman kehitysasteen tultua selville joutui entinen sosialistisen maailman mallivaltio nöyrtymisen lisäksi myöntämään sen tosiasian, että täkäläinen yliopistokoulutuskin oli vähintään kymmenen vuotta länttä jäljessä. Diplomi-insinööreistä tuli taksikuskeja ja teknillinen ala romuttui täysin.

Vanha etikka janottaa

Voimme kiistatta sanoa, että keskimääräinen elintaso on nyky-Saksassa DDR:ää parempi. Kuitenkin edelleen on ihmisiä, jotka haluavat vanhan sosialistisen kotimaansa takaisin. Kun muistelen taaksepäin peruskoulussa ja lukiossa DDR:stä saamaani tietoa, niin ainakaan sen valossa moinen haikailu menneeseen ei tunnu aivan, noh, täysjärkiseltä. Kuka voisi kaivata maahan, jossa turvallisuuspoliisi tarkkailee jokaista asukasta? Maahan, jossa puolueen jäsenkirja on lähes pakollinen, mikäli haluaa elätelläkään toivoa uralla etenemisestä?

Tämä ajattelumalli on sudenkuoppa johon, valitettavasti, liian usein perusopetuksessa sorrutaan. Tehdäänpä pieni ajastusleikki: leikitään että sinä, lukija, olet asunut työn puolesta jossain toisessa maassa jo useamman vuoden ajan. Koti-ikävä alkaa kuitenkin pian kalvaa ja Suomi muistoineen palaa mieleesi. Kuvittele nyt: mikä saa sinut kaipaamaan takaisin kotimaahasi? Tuskinpa hihkaiset ensimmäisenä: ”Demokratia ja sananvapaus!” Mitä todennäköisimmin mieleesi vyöryvät muistot lapsuuden leikeistä, kesämökistä ja rakastamistasi sukulaisista.

Hollanti ei ole Moskova

Olkoonkin että elämä idässä oli köyhempää ja vaatimattomampaa. DDR:n asukkaat kuitenkin yrittivät parhaansa mukaan ottaa kaiken irti siitä, mitä oli saatavilla. Koska heillä ei ollut lännen musiikki- ja videosoittimia oli keksittävä muita huvittelumuotoja. Perheet retkeilivät yhdessä luonnossa ja lapset olivat mukana pioneeritoiminnassa.

Totta kai aika kultaa muistot ja mennyttä aikaa on helppoa idealisoida. Mutta entisten itäsaksalaisten mielestä Berliinin muurin sortuminen romahdutti myös jotain muuta. Eihän kukaan katso taaksepäin ja toivo jakautuneen kansakunnan palautusta ja harva enää nykyään katkerana muistelee tapaa jolla Länsi-Saksa ”osti” idän, josta tämä omisti vain vuosi yhtenäistymisen jälkeen yli 80 prosenttia. Nostalgian aiheena on se perustason rehellisyys, joka tuntui olevan sosialistisen Saksan perusta. Vaikka ylemmällä tasolla propagoitiin ja salailtiin, oli tavallisen ihmisen arki mukavaa ja selkeää.

Itä-Saksassa Spreewald oli Spreewald, kun taas muurin murtumisen jälkeen Moskova olikin Hollanti. Automerkkejäkin oli oikeastaan vain yksi, Trabbant. Olkoonkin, että perhe sai oman autonsa vain täyttämällä kirjallisen hakemuksen ja odottamalla muutaman vuoden ajan, mutta muuten tilanne oli selkeä: odotus palkitaan autolla. Työelämäkin oli yksinkertaista. Opiskeltuasi jotain erikoisalaa olivat ovet auki oman alan työpaikkaan. Työttömyysaste oli olematon, sillä työttömille järjestettiin aina jotain mahdollisimman järkevää tekemistä. Työuran jälkeen kaikki pääsivät eläkkeelle ja saivat siedettävää eläkettä.

Jos arjessa ilmeni ongelmia, saattoi kuka tahansa ilmoittaa asiasta puolueen lähimpään aluetoimistoon, joka lupasi ohjata asian ylöspäin virkamiesportaikossa. Todellisuudessa tällä kirjoittelulla tosin ei ollut paljoakaan merkitystä, mutta tämä saatiin tietää vasta jälkeenpäin. Se oli kuitenkin tärkeä symbolinen ele. Ja näin elämä kulki, tiettyjen pelisääntöjen mukaan.

Muutoksen tuuli

Mitä länsi sitten antoi idälle? Elintasoa, elektroniikkaa ja monipuolisia elintarvikkeita. Vapauden matkustaa minne tahansa vapaassa maailmassa, oikeuden sanoa ja kirjoittaa suunsa puhtaaksi. Länsi oli nyt kuin rikas isoveli, jolla oli kaikkea mitä haluta saattaa. Tilanne tietenkin synnytti kateutta ja halun päästä osalliseksi tuota materiaalista onnea. Lännessä DDR:n kehittymättömyyden kustannuksella tehtiin huumoria ja itäsaksalaisille annettiin oma kutsumanimi, Ossi. Tyypillinen Ossi on nykyäänkin vähän yksinkertaisempi ja vähän köyhempi kuin ”tavalliset saksalaiset”.

Nyt Osseilla on kuitenkin ehtinyt olla jo yli 20 vuotta aikaa integroitua yhtenäiseen saksalaiseen yhteiskuntaan. Ollaanko tässä kuitenkaan onnistuttu? Kyllä ja ei. Etenkin heidän kohdallaan, jotka haluavat takaisin sosialismiin syntyy mielenkiintoinen paradoksi. He kuuluvat siihen ikäluokkaan, joka oli mukana romuttamassa vanhaa yhteiskuntajärjestystä. He ovat sekä syyllisiä että uhreja samassa ”rikoksessa”. Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja tämän he itsekin tietävät. Ainut mahdollinen teko on sureminen.

Sureminen on mielenkiintoinen ilmiö. Suremisessa on kyse paitsi menetyksestä, myös menetyksen käsittelystä. Surija usein liittää menetyksen johonkin ulkopuoliseen esineeseen, kuten kuoleman tapauksessa vaikkapa hautakiveen. Ossien tapauksessa tämän kohtelun ovat saaneet vanhat DDR:läiset käyttöesineet, joita vielä 20 vuotta sitten vietiin lavakaupalla kaatopaikoille. Nyt ne ovat reliikkejä, joita metsästetään kirpputoreilta ja sekatavarakaupoista. Puhkikuluneet tekstiilit ja rikkinäiset lasten muovilelut sisältävät nyt paitsi itseisarvonsa, myös muistot vanhoista hyvistä ajoista. Nämä teot eivät tietenkään koskaan korjaa juurettomuuden tunteen luomaa ahdistusta.

Hyvä paha vanha

Ostalgikot saavat osakseen usein sekä ihmettelyä että paheksuntaa. ”Miten kukaan voi haluta takaisin diktatuuriin”, ihmettelevät jotkut. Epäilen kuitenkin, että kaipuussa ei välttämättä ole lainkaan poliittista ulottuvuutta. Olen varma, että esimerkiksi Saksan nykyinen liittokansleri Angela Merkel, joka vietti suurimman osan nuoruudestaan DDR:ssä, kokee myös kaipuuta menneeseen. On naiivia kuvitella, että edes Itä-Saksasta kotoisin olevien ostalgiakriitikoiden mielessä kaikki lapsuuteen liittyvät muistot olisivat yksinomaan synkkiä ja ikäviä.

Kaikki kokevat nostalgiaa ainakin jollain tasolla. Itselleni rakkain koti tulee aina olemaan se ensimmäinen, josta muutin pois 5-vuotiaana. Lapsuuden Lego-leikit kantakaupunkilaisen kerrostaloasunnon olohuoneessa ovat enää vain muisto. Niiden tilalla on kolkko opiskelija-asunto, tietokone, ruisleipä ja purkki amerikkalaisia suolakurkkuja, jotka on tuotettu Espoossa.

Ossian Hartig

Ностальгия по Советскому Союзу

2010-10-20T17:52:00.001+03:00

<

Многие из нас любят вспоминать прошлое и сравнивать его с настоящим. Вспоминают о прошлом, наверное, во всем мире и во все времена. Вот и современная Россия не исключение, и ностальгия по ее предшественнику - Советскому Союзу - особое явление.

Что же особенного - хорошего и светлого - было в то время, что заставляет некоторых вспоминать о нем с теплотой?

По словам современников, в те времена была вера в справедливость. Образование было для всех бесплатное и, закончив институт или другое учебное заведение, молодые люди знали, что будут работать по избранной специальности. Это было хорошим стимулом.

Также можно упомянуть и о цензуре, которая была в те времена. Существовали ограничения на вещи, которые могли бы показаться выходящими за рамки определенных норм. А сейчас наоборот полное отсутствие внутренней цензуры у авторов, редакторов и режиссеров (будь то литература, телевидение или кино) не позволяет им найти ”золотой середины”. Это раздражает.

Есть у меня и свои воспоминания о ностальгии.

В детстве, перед поступлением в первый класс, я узнал, что уже нет школьной формы. Я был очень огорчен этим и чувствовал себя обманутым. Ведь в детских книжках и фильмах все школьники были в форме. Я с возмущением спрашивал у мамы: ”Что, и форму не буду носить?! Что, и октябренком никогда не буду?!” Было обидно. Это была моя собственная ностальгия по прошлому.

Павел Журавлев

Vaihtoaika valinkauhassa

2010-10-20T17:41:00.005+03:00

<

Kuluvan vuodenajan synkistäminä syysiltoina väsynyt mieli hairahtuu helposti oppikirjan saloista muistelemaan kaiholla hetki tai kauan sitten elettyä tunteikasta aikaa. Tuo kaukokaipuu, ajassa tai etäisyydessä mittaamaton kaunis muisto, romanttinen kaihomielisyys, haikeus johonkin menneeseen, elettyyn ihanaan aikaan upottaa meidät menneisyyden mielikuviin, jotka herkkä mielemme on jo ehättänyt kultaamaan.

Nostalgia, muinaiskreikan sanasta *νοσταλγία, muodostuu sanoista νόστος (nostos, kotiinpaluu) ja ἄλγος (algos, kipu, tuska, kärsimys). Nostalgia on koti-ikävää tai ikävää tuttuun ympäristöön, myös katkeransuloista haikailua tai kaipauuta asioihin menneisyydessä, jota nostalgisina hetkinä usein idealisoidaan. Nostalgia nousee muistikuvista jostain erityisestä tapahtumasta, paikasta tai asiasta (menneisyydessä), mihin liittyvä tunne voi vaihdella onnellisuuden tunteesta suruun. Yleisesti nostalgiset tunteet tarkoittavat miellyttäviä tunteita assosioituina tiettyyn ajanjaksoon tai kaipuuseen palata tuohon aikaan.

Tällainen nostalginen herkistyminen liittyy monesti erityiseen ulkomailla vietettyyn ajanjaksoon. Kausi, jota usein muistellaan nostalgian sävyttämillä tunteilla, on monelle aineemme opiskelijoille vaihtoaika kohdemaassaan. Omasta vaihtoajastani on kulunut jo muutama vuosi, ja voisi ajatella, että tätä aikaa muistellessani onnen kyynel vierähtää poskelle ja hymy on herkässä. Näin ei ole. En voi sanoa, että vaihtoaikani olisi ollut täysi katastrofi, mutta nostalgiset tunneaallot ovat kohdallani vain vedenpinnan väreilyä.

Nostalgia-termiin sisällytetään myös yleinen kiinnostus ja arvostuksen tunne menneisiin aikakausiin, niiden henkilöihin ja tapahtumiin. Erityisesti muutamaa sukupolvea edeltävät ”hyvät vanhat ajat” nähdään idyllisessä valossa, kuten esimerkiksi Belle Époque, Merry England (Englanti keskiajan jälkeen ennen teollista vallankumousta), uusviktoriaaninen estetiikka tai Yhdysvaltojen itärannikon 1700–1800 -lukujen vaihteen ajanjakso, jne. Nostalgiasta tuli romantiikan ajan oleellinen teema, mikä sopiikin hyvin kohdemaani kulttuurihistorialliseen kontekstiin.

Vaihtoaikani opiskelukaupunki, tämä keskieurooppalaisen arkkitehtuurin historian taskukokoinen tyyssija, on suloinen vuorten syleilemä historiallinen kaupunki joen varrella. Pieni mutta eloisa taide-elämän kehto, valoisa ja romanttinen, kaunis ja kompakti, Euroopanmatkaajan ”must”, kiintoisa kaupunkikohde tarjoaa monelle mielenkiintoista ohjelmaa musiikista muotiin, kirjallisuudesta kirkkoihin, arkkitehtuurista urheiluun, elokuvasta eläimiin, näyttävistä luontokohteista monenmoisiin illanviettoihin. Jokainen täällä käynyt kehuu ja kiittelee matkakohdettaan maasta taivaaseen – vaan en minä.

Varhain kylmänä helmikuun aamuna oli noustava sängystä, pakattava kaikki oletetusti tarpeellinen ja suunnattava kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää flunssan kourissa. Normaali fyysinen tila ja hyvin nukuttu yö olisivat varmasti auttaneet kohtaamaan yllättävät haasteet, joihin tutullakin reitillä törmää matkatessaan. Nyt energiaa riitti vain aina seuraavan tehtävän hahmottamiseen: bussiin ehtiminen, check-in, oikealle portille löytäminen, määränpäässä siirtyminen lentokentältä rautatieasemalle, junalipun osto, ja lopulta, saapuminen vieraaseen kaupunkiin. Matkanteossa ei ollut jännityksen häivääkään, se oli vastenmielistä enkä edes halunnut ajatella matkustavani.

Päämääräni oli siis kohdemaani yksi kauneimmista kaupungeista, johon en olisi alun perin halunnut, mutta jonne kuitenkin päädyin ja jossa minun oli nyt määrä opiskella seuraavat neljä kuukautta. Monet kanssaopiskelijani olivat jo ehtineet tai halusivat tänne; he olivat kehuneet, muistelleet, haikailleet ja unelmoineet ajasta tässä niin ihanassa paikassa. Oma kaipuuni kohdistuikin kotimaahan, josta oli poistuttava.

Saavuin todella turhauttavan ja yli tunnilla myöhästyneen junamatkan jälkeen pimeään, kosteaan, kylmään ja viimaiseen paikkaan: kapealla asemalaiturilla oli tungokseen asti ihmisiä, ei ollut hissiä, jolla päästä laukkuineen monta porrastasannetta ylös takseille, jotka piti soittaa ja varata tolpalleen. Miten ihanaa. Onneksi miehet ovat täällä herrasmiehiä, jotka tekevät avuttomalle naiselle mielellään palveluksia ja soittavat taksin kun pyytää.

Perillä asuntolassa reseptionistitäti ei löytänyt päivän tulijoiden listalta nimeäni. Jaa, mitäs kummaa! Minun ei kuulunutkaan ilmestyä sinä päivänä. Miksen ollut saapunut silloin kuin pitikin eli pari päivää sitten? Aha. ”Raps raps” päätä ja ”öh, niin vaikeaa ja hankalaa”. Hetken selvittelyn ja säätämisen jälkeen pääsin kuitenkin sisään, tilapäiseen vierashuoneeseen yhtä hukassa olevan jenkkitytön kanssa, joka myös oli saapunut ”odottamatta”. Ja laukkuja ei saanut purkaa, koska seuraavana päivänä meidät oli määrä siirtää toisiin, niihin oikeisiin huoneisiin. Nice.

Flunssa ja tietämättömyys kaikesta painoi mielialat mataliksi. Tätäkö tämä kauan odotettu vaihto nyt oli: kamalaa asuntolaa, väärinkäsityksiä, väsymystä, huolta, odotusta, turhautumista, yleistä kylmyyttä ja outoutta? Kyllä, sitä se on. Ei toki pelkästään, mutta sain heti unohtaa nostalgiset kaipuut uskomattomaan vaihtoaikaan ja aina unelmoituun itäisen Keski-Euroopan Firenzeen.

Niin, kumma paikka se on. Kesällä kaunis ja ihana, rento ja tapahtumarikas, talvella aivan kammottava ja luotaan työntävä viimainen hiljaisuus keskellä peltoja. Turisteille ja kelle tahansa ei-paikalliselle ahdistavan umpimielinen konservatiiviloukku. Mieluummin olisin jäänyt kotiin vaikka lukemaan matkaoppaita tuosta kaupungista kuin lähtenyt sinne. Ihan oikeasti.

Nostalgian sananmukaisen merkityksen mukaan algosta todella podin ja nostoksen olisin halunnut tehdä. Nostalgia oikeastaan luokiteltiin jo varhaisella uudella ajalla lääkintätilaksi, fyysiseksi vaivaksi, jopa sairaudeksi melankolian tyyppinä. Nostalgiasta aiheutuneet kuolemantapaukset olivat tunnettuja mm. koti-ikäväänsä kuolevilla merimiehillä ja sotilailla, joita hoidettiin menestyksekkäästi antamalla heille vapautus tehtävistä ja lähettämällä kotiin – ennen kuolemaa. Tämän diagnoosin saaminen katsottiin kuitenkin loukkaukseksi. Minulle se olisi passannut hyvin.

Seuraavana päivänä oli selvitettävä itselleen lopullinen asuinsija, ihan itse. Tuntien haahuilu asuntolan käytävillä, odottelu ja ihmettely, edes takaisin juokseminen papereiden ja leimojen perässä oli todellisen tuskan takana – en toivoisi samaa kenellekään. Jenkkitytölläkin kostui silmät, kun kukaan ei tiennyt mitä seuraavaksi oli tapahtuva. Mutta jokainen vaihtari joutuu käymään läpi saman rumban, vuosisata toisensa jälkeen. Sori vaan.

Avatessani uuden asuinsijani eteisen oven puolet oviaukosta peitti iso jääkaappi, toisen puolen kulkuväylällä oli ylipursuneesta roskiksesta lattialle levinneet roskat. Vastaani lemahti tunkkainen haju. Ihanaa. Kerrassaan nostalgista. Huoneeseen päästyäni näin heti, etten viihtyisi siellä kauaa. Uusi, kazakstanilainen huonetoverini toivotti minut kuitenkin sydämellisesti tervetulleeksi, oli hyvin herttainen ja tarjosi kovasti apuaan, muttei sen enempää tyrkyttänyt seuraansa vaan ryhtyi heti opiskelemaan. Hyvä. En juuri kaivannutkaan seuraa sillä hetkellä.

Lyhyen skannauksen jälkeen tajusin, että minun täytyy hankkia heti itselleni ylläpidon ensiapuvälineet, asuntola kun tarjosi vain lakanat. Onneksi kaupat eivät olleet kaukana, koska minulla ei ollut aavistustakaan missä päin kaupunkia olin ja millä etäisyydellä mistäkin. Toki jos olisin ollut Risto-reipas, olisin kysellyt ja lähtenyt seikkailemaan. Mutta edellisillan seikkailu perille asti riitti. Seuraavaksihan oli päästävä kirjautumaan yliopistolle ja ottamaan selvää stipendistä, tasokokeesta, opiskelijakortista, matkakortista – siis KAIKESTA. Argh, mikä vaihtoahdistus!

Ja mikä pettymys. Koko juttu, koko vaihto, kaikki oli yhtä pettymystä: asuntola oli liian kaukana ja ihan kamala, huone pieni ja ahdas, pöytä liian korkea, kämppis ei siivonnut, ihmiset olivat muutenkin kummallisia, kaupunkirakenne ihmeellinen, luennot koulumaisia, opettajat oppilaisiin alentuvaisia, taso vaihteleva, talvi jatkuva ja kevät liian hitaasti saapuva sekä oma mieliala pysyvästi alamaissa. Hm, mikä siis avuksi? Ehkä muutos ja oma panos asiaan, esimerkiksi kysymällä neuvoa ja ottaa vastuu omasta viihtyvyydestään?

Pitkän kituuttamisen ja vaiheilun, mutta todellisen etsinnän ja yrittämisen jälkeen, sain vihdoin muutettua pois asuntolasta itselleni parempien kulkuyhteyksien päähän parempiin puitteisiin. Rupesin käymään illanvietoissa, joissa tapasin samanhenkisiä paikallisia nuoria. Työt alkoivat luistaa, opiskelu tuli mielekkäämmäksi, ryhmä rentoutui ja sain uusia tuttavuuksia vaihtareista, tuttavien ystävistä ja ystävien tuttavista. Vaihtoaika alkoi helpottaa, siis asenteeni helpotti mielialaani.
Kun kevät eteni, törmäsin yhä hullumpiin ihmisiin, tilanteisiin ja tapahtumiin. Nyt kun ajattelen vaihtoaikaa, voisin kuvailla sitä mielettömäksi. Ja sitä se on kaikille vaihtareille. Vaikeudet, avuttomuuden tunteet, tylsät olot, turhautumiset, arkirutiinit, lempikahvilat, huippubileet, parhaat ystävät, onnen tunteen ja ilon hetket, makeat naurut ja yllättävät väärinkäsitykset, kulttuurishokki ja kiintymykset – kaikki ovat olennainen osa koko vaihtoaikaa ja sen mielettömyyttä, käsittämätöntä, alati muuttuvaa olotilaa.

Useille uusista kontakteista, vieraasta paikasta ja jaetuista ilonhetkistä syntyy myöhemmin nostalgia. Minulle ne ovat osa kokonaisuutta, pieniä hetkiä tai vaiheita, joita muistelen niitä värittäneellä tunteella. Tunteella, joka liittyy vain tähän paikkaan ja siellä vietettyihin hetkiin, tunne joka ei tule mistään muualta enää koskaan. Siitä ei tule kaipuuta eikä kaihoa, nostalgiaa tai melankoliaa, vaan muistoja sellaisina kuin ne olivat: ärsyttävinä, hauskoina, hulluina, outoina, ahdistavina, nautinnollisina, epämiellyttävinä, tuskallisina tai onnellisina hetkinä. Näitä hetkiä en toivottavasti unohda koskaan, koska nämä muistot liittyvät vain minun vaihtoaikaani juuri siinä koettelemusteni Krakovassa.

Kristiina Szymczak

Chien à la Russe

2010-10-20T17:35:00.002+03:00

<

Johdatus kaliningradilaisuuteen

Nyky-Venäjän todellinen ikkuna länteen ja eräs suurimmista teollisuussatamista Itämerellä on kaupunkina hyvin nuori – Kaliningrad perustettiin vuonna 1946. Olihan tällä paikalla kyllä aiemmin toinenkin kaupunki, joka jonain toisena historian aikana oli Itä-Preussin pääkaupunki. Tarkoitan siis vanhaa kunnon Königsbergiä.

Kaliningrad taitaa olla juuri sitä varsinaista Itä-Eurooppaa, vaikka se maantieteellisesti sijaitsisikin Keski-Euroopassa: kaupungin historia on preussilainen, lähihistoria neuvostoliittolainen ja nykypäivä eurovenäläinen. Nämä kaikki edellä mainitut piirteet on nähtävissä kaupungissa, minne sitten meneekin.

Königsgrad vai Kalininberg?

Lähes joka kadunkulmasta löytyy jonkinlainen laatta tai muu osviitta kaupungin menneisyyteen. Useat näistä historian opasteista ovat kaksikielisiä, mutta usein vastaan tulee myös vain saksankielisiä muistomerkkejä. Niiden riveiltä voi tunnistaa ainakin muutamia nimiä: Johann Gottfried von Herder, Oskar von Hindenburg, Fredrik I ja tietenkin Kant itse.

Kerrottakoon vielä että tämän Venäjän Preussin valtionyhteys nykyiseen federaatioon tai edes sitä edeltäneeseen Venäjän neuvostotasavaltaan ei ollut selvillä ennen pitkällisen sähellyksen loppua vuonna 1946. Kaliningradin oblast sai nykyiset rajansa lopullisesti vasta vuonna 1957.

Kansan syvien rivien parissa, vaikkapa eräässä brittihenkisessä Dreadnought -nimisessä panimoravintolassa, voi paljasjalkaiselle alkuasukkaalle esittää seuraavan kysymyksen: ”No onko teillä tässä kaupungissa niitä oman kylän poikia? Siis sellaisia kuuluisia kaliningradilaisia?”

Vastaus kysymykseen on juuri niin ponteva ja juuri niin rehvakas kuin mitä muuallakin Venäjällä sopii odottaa: ”Tottakai! Meillähän on Griškovets!” Niille, joille nimi on tuntematon, kerrottakoon, että kyseessä oleva henkilö, Jevgeni Griškovets, on venäläinen kirjailija, dramaturgi, näytelmäohjaaja ja muusikko, joka on tehnyt erityisesti teatteritaiteen saralla valmistanut esityksiä niin Venäjällä kuin muuallakin Euroopassa. Sattuneesta syystä hän on saavuttanut suosiota ainakin Saksassa. Vedoten hänen ilmeiseen tuntemattomuuteensa Suomessa päätin suomentaa otteen hänen eräästä teatteritaiteen blockbusteristaan «Как я съел собаку» avatakseni mahdollisesti uusia ovia venäläisiin reaalioihin sekä siihen kuuluisaan leveään ja laveaan venäläiseen sieluun.

”Kuinka opin asiat kantapään kautta”

«Как я съел собаку» ei ole millään tapaa tavallinen näytelmä. Sen ohjaajaa, käsikirjoittaja, tuottaja ja kaikki näyttelijät muodostuvat yhdestä ainoasta ihmisestä eli Griškovetsista itsestään. Lisäksi (erityisesti kääntäjän näkökulmasta) ensimmäisen haasteen tarjoaa jo itse näytelmän nimi.

Kuten moni jo varmasti tietää ”собака” [sabáka] tarkoittaa venäjän kielessä monia asioita. Ensinnäkin se on neliraajainen ja karvainen kotieläin, joka soveltuu usein erinomaisesti metsästys- tai vartiointitehtäviin ja joka polveutuu yleensä susista. Lisäksi se on myös mainio solvaus ja se esiintyy myös monissa raamatullisissa viittauksissä. ”Съесть” [s’jést’] puolestaan on perfektiivinen verbi, joka tarkoittaa ravinnon vastaanottamista ja nauttimista tavalla tai toisella. Konkreettisesti otsikossa on siis kyse koiran syömisestä, mutta tällä tiedolla me emme pääse puusta pidemmälle.

Venäjän kielen sanontoja tuntuu löytyvän joka turulta ja torilta. Eräs tällaisista sanonnoista on ”съесть собаку на чем-то”, joka tuo esiin sen mitä joku henkilö osaa, hallitsee tai tietää läpikotaisin, täydellisesti tai mestarillisesti, mutta vain omien kokemustensa ja/tai omien vastoinkäymistensä kautta. Tarpeeksi lähelle tätä ilmaisua suomen kielessä siis osuu sanonta ”oppia jotain kantapään kautta”.
Tällaisen nimen siis valitsi maailman kuuluisin kaliningradilainen dramaturgi Griškovets näytelmälleen, joka käsittelee näennäisesti asepalvelusta Tyynenmeren laivastossa, mutta laajemmassa perspektiivissään näytelmä on kuvaus ihmisestä psyykkisenä subjektina, joka kamppailee alati jatkuvassa sisäisessä muutoksessa. Erottamaton osa näytelmää on myös kertojan kokema nostalgia. Siis se millaisena hän näkee, kokee ja kuvaa oman menneisyytensä. Tämä artikkeli ei kuitenkaan ole analyysi. Siksipä tulkinta loppuu tähän ja puheenvuoro siirtyy Griškovetsille.

Lapsuuden viimeinen päivä

Tämä tarina liittyy päivään, jolloin täytin kaksikymmentä vuotta. Muistan sen päivän todella hyvin. Minun syntymäpäiväni on helmikuussa ja juuri helmikuussa Kaukoidässä sataa rankasti lunta. Lumeen liittyen jokaisella laivaston aluksella on erilaiset tavat sen luontiin. Yhden sataman laiturissa voi olla ankkuroituna kaksi laivaa ja näillä kahdella laivalla voidaan elää toisistaan täysin erilaista elämää. Toisella laivalla voi hyvinkin olla sellainen tapa, että lunta täytyy luoda koko se aika kun lunta sataa. Lunta voi sataa kolme kokonaista vuorokautta ja koko ajan sitä pitää luoda.

Meidän laivallamme oli paljon humaanimpi tapa: niin kauan kun sataa lunta, sitä saa kertyä eikä kenenkään tarvitse sitä luoda. Näin siis laiva yleensä hiljalleen peittyi lumeen ja vain jotkin kulkureitit ynnä muut välttämättömät laivan osat pidettiin vapaina lumesta. Mutta siinä samassa kun lumen tulo lakkasi – se saattoi tapahtua illalla kello yksitoista juuri ennen nukkumaan menoa tai aamukolmelta, ajankohdalla ei ollut merkitystä – se piti välittömästi luoda ja työtä jatkettiin kunnes laiva oli täysin puhdas lumesta.

Griškovets näytelmässään «Как я съел собаку»

Ja juuri syntymäpäivääni edeltävänä yönä sattui näin, että joskus aamukahdelta meidät herätettiin luomaan lunta. Lumen luonti laivalla on varsin työlästä, koska laivassa on monenmoista nippeliä, saumaa, aukkoa ynnä muuta sellaista, joista kaikista pitää saada lumet pois. Näin me siis loimme lunta aamuun asti. Mutta yleensä ne, joilla oli syntymäpäivä, vapautettiin päiväksi tällaisesta palveluksesta ja heidän annettiin levätä. Meidän yömme siis kului lumen luonnissa, ja tällöin ei kukaan muistanut syntymäpäivääni. Aamulla minua ei pistetty vartiovuoroon vaan ainoastaan suorittamaan kaikki asianmukaiset vakiotoimet. Joskus jo yhdentoista korvilla joku muisti, että oli minun syntymäpäiväni ja minut vapautettiin palveluksesta. Laskeuduin alas kajuuttaan ja menin nukkumaan. Myöhemmin yksikön komentaja kutsui minut luokseen, onnitteli ja päästi minut päivävapaalle lähikylään.
Pitihän minun jotenkin juhlistaa syntymäpäivääni ja tapaan kuului kattaa pöytä ainakin kajuuttatovereille. Päätin siis lähteä lähikylään ostaakseni jotain. Tässä vaiheessa pitää muistuttaa että kyseessä oli vuosi 1987, jolloin kaupoista ei yleensä saanut ostetuksi ei alkoholia, ei käytännössä mitään. Kuponkeja kyllä oli ja siinä kaikki.

Poistuin laivalta heti lounaan aikaan, sillä lähikylään oli matkaa. Yhteensä yli kymmenen kilometriä. Ja rankan lumisateen jälkeen voitte itsekin kuvitella, missä kunnossa tiet olivat. Kuljin pitkään, ja ehti tulla jo hämärää ennen kuin pääsin kylään. Tulin kyläkaupan luokse parahiksi, kun sitä hoitava myyjätär oli jo sulkemassa kauppaa isolla munalukolla. Kävelin hänen luokseen ja pyysin, että hän avaisi kaupan vielä hetkeksi. Hän ei halunnut, joten näytin hänelle sotilaspassini ja kerroin että tänään oli syntymäpäiväni, johon hän vastasi: Mutta mitä sinä poika rakas sieltä edes ostat? Eihän siellä ole mitään.

Silti kävin sisään pieneen kauppaan ja sieltä löytyi, ettepä edes usko sillä nyt sitä ei enää kukaan käy muistelemaan, majoneesia kolmen litran purkeissa isoissa riveissä ja niiden etiketeissä luki ”Майонез Провенсаль”. Oli prjanik-keksejä laatikoissa, jotka jäivät tahmaisiin kulmikkaisiin kekoihin, kunhan laatikko kumottiin. Vielä löytyi pyramidinmuotoisia keksikekoja ja sitten oli vielä unkarilaisia Глобус-merkkisiä sekakasvissäilykkeitä. Niissä oli suolakurkkuja ja suolattuja tomaatteja sekaisin samassa liemessä.

Minulla oli mukanani seitsemäntoista ja puoli ruplaa, jotka olivat vielä siihen aikaan käypää rahaa. Tuolloin matruusi ansaitsi seitsemän ruplaa, ja vanhemmat lähettivät vielä rahaa. Ehkä juuri sellaiset kymmenen ruplaa kuussa. Ja niinpä minulla oli taskussa seitsemäntoista ruplaa ja viisikymmentä kopeekkaa. Näillä ostin Глобус-purkin, paketin kaakaota, laatikollisen prjanik-keksejä – myyjätär sai taltalla irrotella keksit toisistaan – purkin majoneesia ja kaksi kappaletta vaaleaa leipää. Laivalla kun sai pelkkää tummaa.

Juuri kun olin lähdössä kaupasta kahden muovikassin kanssa, myyjätär tarjosi ostettavaksi minulle pullollista kotitekoista viinaa. Sellaista puolen litran pulloa. Ostin sen ja lähdin kaupasta. Minun oli käsketty palata takaisin laivaan ennen hiljaisuutta ja yövahdin asettamista. Huomasin olevani selvästi myöhässä. Jouduttaakseni matkaa päätin oikaista satamaan vaaran poikki. Matkalla lunta oli yli polvenmitan. Kuljin minkä jaloistani pääsin ja aloin lopulta väsyä todenteolla. Ajattelin tovereitani, jotka odottivat minua saapuvaksi laivalla, jotta voisimme keittää yhdessä teetä ja kattaa ostokset pöydälle. Niin ja majoneesia piti muuten ostaa majoneesivoileipiä varten.

Olin pahasti myöhässä. Yhteensä yli tunnin verran, vaikka kiirehdin tosissani. Muistan laskeutumiseni alas tunturilta. Vaaran toisella puolella lunta oli vähemmän, ja minä kiirehdin eteenpäin nahkasaappaissani, joissa oli täysin tasaisen litteä pohja ja vieläpä terävät kärjet. Minä siis kiirehdin eteenpäin, lunta oli vain noin nilkkaan asti, kunnes yllättäen, en edes tarkkaan tiedä kuinka se tapahtui, mutta ilmeisesti minä liukastuin hieman ja sillä hetkellä muovikassit kolahtivat selkäni takana toisiinsa. Kuului vaimea ”poks” kun päästin irti muovipusseista, joiden kahvat olivat hanganneet sormiini jäljet kantamisesta. Katsoin taakseni ja näin kuinka hangessa törröttävän lasipurkin ympärillä sulaa lumi. Automaattisesi aloin kaivamaan lunta purkin ympäriltä ja katsoin oikealle missä lumihankeen oli muodostunut majoneesista ja viinasta lätäkkö jossa uiskenteli prjanikeita.

Istuuduin niille sijoilleni ja samalla alkoi sataa lunta. Sellaisia isoja ja raskaita hiutaleita. Oli jo pimeää. Ympärillä oli puita ja tunturin rinne. Alhaalla satamassa oli oikealla kolme isoa alusta ja vasemmalla kaksi hinaajaa ja laiturit. Satamasta kantautui myös rahtaamisen kolinaa ja kaiuttimien kimeät ilmoitukset.

Istuin aloillani enkä enää kiirehtinyt minnekään. Muistan itkeneeni vuolaasti ja kironneeni kaikkea. Sillä hetkellä minun oli todella paha olla. Mutta siinä minä istuin, lumisateessa, noin neljänkymmenen asteen pakkasessa. Ja sillä hetkellä tunsin kuinka eroan lapsuudestani. Tunsin kuinka se loittonee hetki hetkeltä etäämmäksi minusta. Tämä oli elämäni viimeinen syntymäpäivä, jota olin odottanut. Olin odottanut jonkinlaista riemua ja lahjoja, joista ei ollut jälkeäkään ja jotka eivät itse asiassa voineet edes ilmestyä mistään.

Sitten minä vedin syvään henkeä, nousin ja lähdin laskeutumaan alas satamaan päin. Saavuin laivalle, jossa kukaan ei ollut vastassa rangaistakseen minua myöhästymisestä. Oli jo todella myöhä, kajuutassa paloi jo sininen yövalo, käytävällä nuokkui yövalvoja ja kajuutan pöydällä, sinisessä hämärässä, minua odotti kylmä kuppi teetä. Istuuduin pöydän ääreen ja join teeni. Se oli kaikki mitä olin koko syntymäpäivänäni ehtinyt nauttia.

Juotuani teen oloni parani ja kävin nukkumaan. Tunsin, että jotain oli selvästi päättynyt.

Stefan Smirnov

Isoisän kotipiha

2010-10-20T17:32:00.002+03:00

<

Isoisäni kuoli tämän vuoden helmikuussa. Jäin Suomeen, kun muut perheenjäseneni olivat Romaniassa hautajaisissa. Veljeni lähetti viestin, jossa hän kertoi että siellä oli lunta ja kaunista, mutta minulle talvinen Romania on edelleen vain lapsuudenmuisto. Minun piti odottaa helteiseen heinäkuuhun asti päästäkseni Ţinteaan, maaseudulle, isovanhempien luokse.

Ei ole helppoa nähdä talo ensimmäistä kertaa ilman isoisää, vaikka olenkin siihen valmistautunut. Kaikkialta tulee mieleen muistoja isoisästä ja oikeastaan itse talokin on olemassa vain hänen ansiostaan.

Jo seitsemän vuoden ajan olen tullut joka kesä Romaniaan käydäkseni sekä Bukarestissa, jossa kävin koulua, että Ţinteassa, jossa vietin kaikki lomat. Paluu Ţinteaan on aina tarkoittanut minulle paluuta lapsuuteen. Jokainen talon nurkka tai pihan kolkka palauttaa mieleeni asioita, joita tein lapsena. Ne eivät olleet pelkästään hauskoja, niiden kautta minä myös opin, kasvoin ja rakensin maailmaani.
Pihan keskellä on sulkapallokenttä, jolla pelasin jalkapalloa ja sulkapalloa vanhempieni ja veljeni kanssa, ja jolla ajoin ensimmäistä kertaa pyörällä.

Isovanhempani tarinoineen ja opetuksineen olivat keskeisessä roolissa kasvatuksessani. Veljeni kanssa autoimme heitä kaikenlaisissa askareissa ja näin opimme lyömään nauloja, leikkaamaan sahalla, ruokkimaan kanoja ja paljon muutakin. Koska molemmat isovanhempani asuivat tähän vuoteen asti edelleen Ţinteassa ja elämänmeno siellä oli samanlaista kuin kymmenen tai viisitoista vuotta sitten, minusta tuntui, että Ţinteassa aika pysyy paikallaan. Nyt viimein ymmärrän, että asianlaita on toisin.

***

Isoisä alkoi rakentaa uutta taloa vähän sen jälkeen kun minä synnyin. Ei kestänut kauaa kunnes se oli jo asumiskelpoinen, mutta siihen tuli aina välillä uusia muutoksia – terassi, varastohuone, makuuhuoneita ullakkoon jne. Kun parketti oli laitettu, minä löysin muutaman parkettilevyn ja halusin rakentaa niistä jotain, mutta levyjä ei riittänyt. Kysyin isoisältä, oliko niitä lisää. Hän oli iloinen koska ylimääräisille parkettilevyille oli löytynyt käyttöä. Sen jälkeen rakensimme niistä veljeni kanssa monen vuoden aikana taloja, katuja ja kaupunkeja.

Parkettilevyjen lisäksi me keräilimme pullonkorkkeja ja teimme niistäkin kaupunkeja, tai sitten leikimme, että ne olivat jalkapallopelaajia. Kun isä kävi ensimmäistä kertaa Suomessa hän toi minulle suomalaisia pullonkorkkeja. Yhdessä luki Lapin Kulta; minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä se tarkoitti, mutta se kuulosti mielestäni hienolta nimeltä ja pistin sen kärkeen hyökkääjäksi.

En enää tiedä, mitä parkettilevyille tai pullonkorkeille tapahtui. Vaikka löytäisinkin ne, en varmasti leikkisi niillä samalla innolla. Itse asiassa esineet sinänsä eivät ole niin välttämättömiä. Minä kaipaan sitä mielentilaa, jossa parkettilevyillä leikkiminen on maailman mielenkiintoisin asia. Mutta siihen ei voi palata millään keinolla. Luomisen ilo ei ole kadonnut, mutta nyt haluaisin olla yhteydessä ja vaikuttaa muihin ihmisiin. Nyt olen nähnyt liian monta kaupunkia ja tutustunut liian moneen ihmiseen unohtaakseni, että minäkin olen osa samaa maailmaa ja että minunkin pitää ansaita elantoni jollain tapaa. Omaan pieneen maailmaan vetäytyminen on ylellisyys, johon minulla ei enää ole varaa.

Minä ja veljeni isoisän kyydissä kesällä 1990

***

Kerran kysyin isoisältäni, miltä maailma näytti silloin kun hän oli lapsi. Taisin kysyä vähän epäselvästi, koska hän kertoi vain siitä, miltä meidän oma pihamme oli näyttänyt. Uutta taloa ei tietenkään ollut; sen sijaan oli paljon viiniköynnöksiä. Nykyään on viiniköynnöksiä jäljellä vain vähän, mutta meillä on paljon luumupuita. Meillä on vanha paju, jonka isoisä kertoi kerran olevan hänen ikäisensä.

Kun olen Suomessa ja muistelen Ţinteaa, ajattelen usein puita, sillä minusta ne ovat pihamme tärkeimmät maamerkit. Ne eivät pelkästään kanna meille hedelmiä, niihin myös liittyy muistoja. Pihan puolivälissä oli punainen kirsikkaluumupuu, johon veljeni aina kiipesi, kun hän suuttui. Sulkapallokentän vieressä oli valeakasioita, joita me pelkäsimme, koska ne hyvin usein jättivät piikkejä jalkapalloomme. Uuden talon takana on kirsikkaluumupuu, jonka istutuksen minä jopa muistan. Nykyään se on kaksi kertaa minua korkeampi ja siitä saamme hyvän sadon.

Kirsikkaluumupuuta tai valeakasioita ei enää ole, mutta samassa paikassa kasvaa uusia taimia. Puutkin syntyvät, kasvavat ja kuolevat niin kuin mekin; mutta he eivät ajattele tai kaipaa menneisyyttä. Heillä on juuret jykevästi kiinni maassa ja he eivät koskaan lähde syntymäpaikaltaan. Me olemme kulkureita ja muistojen kautta voimme palata kotipaikkaan silloinkin, kun olemme kaukana siitä.

***

Lähden kadulle pelaamaan lasten kanssa – viimeinen yritykseni palata lapsuuteen. Lapset eivät ole minun entisiä leikkitovereitani, he ovat nuorempia, eivätkä tunteneet minua ennen muuttoa Suomeen. Heillä on hieman erilainen pelivalikoima kuin minun sukupolvellani. Asiaan on vaikuttanut myös se, että kadulla on nykyään asfalttia, kun taas viisitoista vuotta sitten se oli vain pölyinen maatie. Niinpä me pelaamme jalkatennistä ja muita pallopelejä. Pelin keskeyttää silloin tällöin suuntaan tai toiseen kulkeva auto. Aikanani pelin saattoi keskeyttää pikemmin hevosen vetämä kärry; ei niinkään siitä syystä, että se olisi ollut vaarallinen, vaan sen takia, että me hypimme siihen ja kuljimme sen kyydissä vähän aikaa.

Silloin pelasimme muun muassa sellaista peliä kuin langaton puhelin (romaniaksi telefonul fără fir). Istuimme rivissä ja ensimmäinen kuiskasi toisen korvaan sanan, toinen kolmannelle ja niin edelleen, kunnes sana pääsi todennäköisesti hyvin paljon muuttuneena rivin toisen päähän. Sitten naurettiin sille, miten sana oli muuttunut. Silloin en osannut kuvitella, että langaton puhelin voisi tarkoittaa jotakin muuta. Mutta tänään kaikilla yli kymmenen vuotiailla on kännykkä, joka toimii myös eräänlaisena huonolaatuisena CD-soittimena ja vie huomion pois peliltä tai keskustelulta.

***

Minä en saa isoisääni tai lapsuuttani takaisin. Olen saanut isovanhemmilta, vanhemmilta ja Ţintean maalta suuren elämän lahjan ja velvollisuuteni on jatkaa ketjua. Nimenomaan sitä varten he opettivat minulle kaiken sen, minkä opettivat, ja antoivat kaikki lapsuuteni ilot. Nyt olen lähtenyt omille teilleni ja olen ottanut muistot mukaani avuksi. Muistelemalla tällä tavoin voin kuitenkin tehdä heille myös pienen vastapalveluksen.

Andrei Dumitrescu

Без названия

2010-10-20T17:31:00.002+03:00

<

O kühler Wald,
Wo rauschest du,
In dem mein Liebchen geht?
O Widerhall,
Wo lauschest du,
Der gern mein Lied versteht?

Я много переезжал в своей жизни. Вообще-то переезды к жизни не относятся; это скорее разрезы во временной ленте, зияния - во время которых время не идет. Они внезапно и очень буднично подготавливаются: какие-то хождения по присутственным местам, чиновники с перьями, потом начинаются сборы вещей - как в дорогу, но только укладывается, заворачивается и расфасовывается все, что жалко бросить. Затем собственно переезд - как в угаре. А потом - все опять возвращается на круги своя. Впрочем, не совсем все. Странное чувство - когда уже нельзя просто так войти в дом, в который ты еще вчера заходил, как в свой: как же так? а я? ведь я столько там пережил, я там каждую трещину в паркете знаю! Но время проходит, возмущение от несправедливости забывается, и жизнь продолжается; будто ничего и не произошло.

Говорят: "два переезда - как один пожар". Это не так. Я редко что-то терял при переездах, но иногда что-то интересное находил. Как-то раз среди мусора в новой, не обставленной мебелью квартире я нашел обрывок письма. Не знаю, почему оно никогда не было отправлено. Я догадываюсь, кто мог его написать - но догадки так и останутся догадками. И дело не в том, что мне не у кого спросить. Дело именно в том, что время уже прошло, только в этом и ни в чем ином. Письмо не было отправлено "тогда", а "сейчас" - адресата больше нет, и письмо лишилось своей цели. Ведь цель - тоже всегда во времени. А время имеет свойство уходить, и самое неудобное в этом процессе - его необратимость.

" ... и это тоже. Ведь она была красива, такие необычные черты лица, странная форма губ, туши на ресницах чуть больше, чем надо, волосы, уходящие под покров цвета красного шарфа на шее. Миниатюрные ступни в босоножках. И такое многозначительное молчание, когда неясно - то ли ей есть, что скрывать, и она плохо это делает (что маловероятно), то ли она умна таким практичным умом, что уже понимает, что звезды с небес доставать ей не дано, а вот очаровывать мужчин - вполне. Ну да ладно, я сходил по ней с ума два года, а потом она не смогла вовремя уйти из моей жизни. Наверно, и не думала вовсе, что мне было бы лучше от ее ухода - такая красивая ностальгия была бы сейчас. Вообще она меня вряд ли замечала. Ну да ладно, "погоди, лейтенант, каяться придется..."

Вообще, ностальгия - всегда по времени. Ностальгия по месту - способ самообмана. Ты же возвращался домой, ты видел зеленый дом на перекрестке, школу, ржавый трактор на болоте, который мы все мечтали сдать на металлолом. Ты помнишь эту кучу угля, сосну с качелями, водонапорную башню и плакат с ”белыми” генералами на стене? Они до сих пор там. Но тебе не надо было туда приезжать; думая залечить рану, ты нанес себе новую. Ну ведь согласись, лучше было бы оставить все как есть. Ты приехал. Ну и что ты получил? Место осталось, не так ли? Но тебя там нет. И, заметь, не будет: ты можешь вернуться, но ты не можешь вернуться шестилетним. Твою роль на Территории можно описать словом "хронотоп". "Время-место". Не только ты покинул этот мирок, но и он перешагнул через тебя – во времени.

Подумай – как часто нашу жизнь описывают посредством взгляда через замочную скважину! И там, по ту сторону двери, всегда оказывается нечто, якобы заслоняющее нам вид. А на самом деле больше всего нам мешает сама дверь. Но ведь легче сказать "щель мала, не видно" или "там что-то загораживает обзор", чем просто открыть дверь. Мы боимся того, что не в нашей власти, называя этот тысячами разных имен. И боясь, отказываем себе в неприятном процессе открывания глаз. Потому что мы боимся времени. И очень не любим себе в этом признаваться. Ведь время не повернуть вспять. Мы привыкли, что реку можно повернуть назад, а мост через нее сжечь, как письмо - и построить снова. Над временем мы бессильны. Вспомни, как ты радовался, когда полетел первый раз на запад на самолете. Такой детский восторг, когда самолет обгоняет день, шагающий по часовым поясам... Это все ложь, заслоняющая нам такую примитивную правду. И мы готовы на все, лишь бы обмануться. Причем желательно обмануться красиво.

Ностальгия – это как раз способ не признаться себе, причем способ восхитительный, изящный. Ну дай себе волю, вспомни, окунись, отдайся воспоминаниям; налей своей памяти приторного вина, напои ее, укачай и соври себе, что билет на поезд избавит тебя от сладкого нытья под сердцем. Представь, как ты пойдешь по тропинке, чувствуя запах белой краски на стволах яблонь, как земля будет высыхать после прикосновения сосновой ветки, как на ней будет застывать странная фигура, нарисованная тобой, как ты положишь руки на шершавые перила крыльца, как краска зашуршит и осыпется под пальцами, как взгляд скользнет обратно, по елям, по старой скамейке, как глаза привычно будут искать ландыши на заросшей клумбе. От этого воспоминания и у меня щемит сердце. Но даже в молчаньи этой беспокойной ночи - я помню, что это было вчера.

Дитя, беги, не сетуй
Над Эвридикой бедной
И палочкой по свету
Гони свой обруч медный,
Пока хоть в четверть слуха
В ответ на каждый шаг
И весело и сухо
Земля шумит в ушах.

Минск, 10 октября **** года
Твой Генрих”

Кирилл Козловский

Kopeekka vuonna 1997

2010-10-20T17:26:00.001+03:00

<

Nyt juomaan!

”Niin, juomalasillinen zubrovkaa. Ja sitten Kaljajevin asemalla join toisen lasillisen, tällä kertaa zubrovkan sijasta korianterivodkaa. Muuanb tuttava sanoi korianterivodkan vaikuttavan epähumaanisesti, sanoi sen vahvistavan ruumiin jäseniä, mutta heikentävän sielua. Jostain kumman syystä minulle kävi päinvastoin, toisin sanoen sielu vahvistui suurenmoisesti, mutta jäsenet heikkenivät.”

-Venedikt Erofejev-

Korianterivotka:
1 rkl korianterin siemeniä
1 pullo vodkaa
Murskaa korianterin siemenet karkeasti ja lisää ne vodkaan. Anna imeytyä enintään vuorokausi (vähintään kuusi tuntia). Siivilöi vodka ja jäähdytä pakastimessa.

БАНЯ

Говорят, граждане, в Америке бани отличные.
Туда, например, гражданин придёт, скинет бельё в особый ящик и пойдёт себе мыться.
Беспокоиться даже не будет — мол, кража или пропажа, номерка даже не возьмёт.
Ну, может, иной беспокойный американец и скажет банщику:
— Гуд бай,— дескать,— присмотри.

Только и всего.
Помоется этот американец, назад придёт, а ему чистое бельё подают — стираное и глаженое. Портянки небось белее снега. Подштанники зашиты, залатаны. Житьишко!
А у нас бани тоже ничего. Но хуже. Хотя тоже мыться можно.

У нас только с номерками беда. Прошлую субботу я пошёл в баню (не ехать же, думаю, в Америку),— дают два номерка. Один за бельё, другой за пальто с шапкой.
А голому человеку куда номерки деть? Прямо сказать — некуда. Карманов нету. Кругом — живот да ноги. Грех один с номерками. К бороде не привяжешь.

Ну, привязал я к ногам по номерку, чтоб не враз потерять. Вошёл в баню.
Номерки теперича по ногам хлопают. Ходить скучно. А ходить надо. Потому шайку надо. Без шайки какое же мытьё? Грех один.

Ищу шайку. Гляжу, один гражданин в трёх шайках моется. В одной стоит, в другой башку мылит, а третью левой рукой придерживает, чтоб не спёрли.

Потянул я третью шайку, хотел, между прочим, её себе взять, а гражданин не выпущает.
— Ты что ж это,— говорит,— чужие шайки воруешь? Как ляпну,— говорит,— тебе шайкой между глаз — не зарадуешься.

Я говорю:
— Не царский,— говорю,— режим шайками ляпать. Эгоизм,— говорю,— какой. Надо же,— говорю,— и другим помыться. Не в театре,— говорю.

А он задом повернулся и моется.
«Не стоять же,— думаю,— над его душой. Теперича,— думаю,— он нарочно три дня будет мыться».
Пошёл дальше.

Через час гляжу, какой-то дядя зазевался, выпустил из рук шайку. За мылом нагнулся или замечтался — не знаю. А только тую шайку я взял себе.
Теперича и шайка есть, а сесть негде. А стоя мыться — какое же мытьё? Грех один.
Хорошо. Стою стоя, держу шайку в руке, моюсь.

А кругом-то, батюшки-светы, стирка самосильно идёт. Один штаны моет, другой подштанники трёт, третий ещё что-то крутит. Только, скажем, вымылся — опять грязный. Брызжут, дьяволы. И шум такой стоит от стирки — мыться неохота. Не слышишь, куда мыло трёшь. Грех один.

«Ну их,— думаю,— в болото. Дома домоюсь».
Иду в предбанник. Выдают на номер бельё. Гляжу — всё моё, штаны не мои.
— Граждане,— говорю.— На моих тут дырка была. А на этих эвон где.

А банщик говорит:
— Мы,— говорит,— за дырками не приставлены. Не в театре,— говорит.
Хорошо. Надеваю эти штаны, иду за пальто. Пальто не выдают — номерок требуют. А номерок на ноге забытый. Раздеваться надо. Снял штаны, ищу номерок — нету номерка. Верёвка тут, на ноге, а бумажки нет. Смылась бумажка.
Подаю банщику верёвку — не хочет.

— По верёвке,— говорит,— не выдаю. Это,— говорит,— каждый гражданин настрижёт верёвок — польт не напасёшься. Обожди,— говорит,— когда публика разойдётся — выдам, какое останется.

Я говорю:
— Братишечка, а вдруг да дрянь останется? Не в театре же,— говорю. Выдай,— говорю,— по приметам. Один,— говорю,— карман рваный, другого нету. Что касаемо пуговиц, то,— говорю,— верхняя есть, нижних же не предвидится.

Всё-таки выдал. И верёвки не взял.
Оделся я, вышел на улицу. Вдруг вспомнил: мыло забыл.
Вернулся снова. В пальто не впущают.
— Раздевайтесь,— говорят.
Я говорю:
— Я, граждане, не могу в третий раз раздеваться. Не в театре,— говорю. Выдайте тогда хоть стоимость мыла.

Не дают.
Не дают — не надо. Пошёл без мыла.

Конечно, читатель может полюбопытствовать: какая, дескать, это баня? Где она? Адрес?
Какая баня? Обыкновенная. Которая в гривенник.

- М. М. Зощенко
1924

FANIKUVA

2010-10-20T17:25:00.000+03:00

<

Ahti Nikunlassi, FТ, dosentti (venäjän kieli), professori (ma., venäjän kieli)

ЕСЕНТА

2010-10-20T16:53:00.003+03:00

<

Есента пристъпва тихо, вече тук е тя.
Есента пак запали своите клади от листа.
Есента, в очите ти изгрява златна тя.
Есента ни припомня пак, че мъдър е света.

Няма вече слънце, пясък и вълни.
Мое лято, още малко остани.
Мое лято, как отлетя – под порива на есента.

Песента въздига към небето и горчи.
Есента ни припомня – ти си жива, аз съм жив.
Есента ни връща към един забравен свят.
Есента позлати отново каменния град.

По-свободно тръгна лятото оттук.
Литна погледът след птиците на юг.
Мое лято, как отлетя – след кладите на есента.

– ТАНГРА

2010-05-08T10:58:00.000+03:00

СМУГЛЯНКА

2010-05-08T10:57:00.001+03:00

'

Как-то летом на рассвете заглянул в соседний сад,
Там смуглянка-молдаванка собирает виноград.
Я краснею, я бледнею, захотелось вдруг сказать:
"Станем над рекою зорьки летние встречать".

Раскудрявый клен зеленый, лист резной,
Я влюбленный и смущенный пред тобой,
Клен зеленый, да клен кудрявый,
Да раскудрявый, резной!

А смуглянка-молдаванка отвечала парню в лад:
"Партизанский молдаванский собираем мы отряд.
Нынче рано партизаны дом покинули родной,—
Ждет тебя дорога к партизанам в лес густой".

Раскудрявый клен зеленый, лист резной,
Здесь у клена мы расстанемся с тобой!
Клен зеленый, да клен кудрявый,
Да раскудрявый, резной!

И смуглянка-молдаванка по тропинке в лес ушла.
В том обиду я увидел, что с собой не позвала.
О смуглянке-молдаванке часто думал по ночам...
Вдруг свою смуглянку я в отряде повстречал!

Раскудрявый клен зеленый, лист резной,
Здравствуй, парень, мой хороший, мой
Клен зеленый, да клен кудрявый,
Да раскудрявый, резной!

Музыка – А. Новикова
Слова – Я. Шведова

Будем жить!

Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi puli puli

2010-05-08T10:51:00.002+03:00

'

Menneinä vuosikymmeninä mainetta niittänyt Massachusettsista kotoisin oleva maailmanmatkaaja Lawrence Millman, joka on kirjoittanut muun muassa kirjan "Kartan reunalla: matka pohjoisessa", valaisi kaukokaipuuta potevia kertomuksellaan Britteinsaarista syrjäisimmän, Foulan, elämästä. Saaren asukkaat ovat säilyttäneet kielessään skandinaavisen nornin rippeiden lisäksi saaren oman perimätiedon ja suullisen perinteen. Eräs tämän lohduttoman karun saaren lohduttoman karuista sanonnoista kuuluu suomennettuna suunnilleen seuraavalta: Minun isäni se putosi Sneugilta, ja pitääpä minunkin varmaan joku päivä putoaman Sneugilta, mutta sinun isäsi se kuoli sänkyyn kuin koira! Huomautettakoon vielä, että Sneug on Foulan mittaamattoman tyrannian suurin maamerkki – 360 metrin korkeuteen kohoava kallio kuohuvan Atlantin rannalla. Tämä paikallisista loukkauksista pahin kuvastaa oivallisesti pienten ja omaperäisten yhteisöjen omituisia traditioita ja ehkä jopa kieroutuneilta tuntuvia arvoja.

Pienistä ja omaperäisistä yhteisöistä puheenollen meillä Kopeekka-lehdessäkin on ilmiselvä oma omituinen traditiomme. Aina muutaman vuoden välein julkaistaan Kopeekan numero, jonka pääkirjoituksen teemana ja otsikkona on oltava se samainen, joka koristaa tämän sivun yläreunaa. Oma kenttätutkimukseni osoittaa, että tähän vanhaan lastentarhaloruun pohjautuvia pääkirjoituksia on julkaistu jo ainakin kolme. Ne löytyvät numeroista 01/1989, 02/1997 ja 02/2005. Täytyy siis minunkin todistaa itseni ja kiivetä tälle Kopeekan omalle Sneugille. Enhän tahdo jäädä koiraksi.

Kevät ja stressi näyttävät liittyvän kiinteästi yhteen. Yliopistolla riittää hääräämistä ja tekemistä. Tiedekuntatentit, kurssitentit, deadlinet, kuulustelut, kurssipäiväkirjat, RuPSin treenit, työvuorot ja monet muut askareet sujahtavat HYY-kalenterin sivuilta todellisuuteen ja siitä äänennopeudella jo menneisyyteen, eikä perässä tahdo pysyä. Kunhan edes pinnalla pysyisi. Kevätaurinko porottaa ja päivä pitenee, mutta väsymystaso vain nousee ja supi-suomalainen käsite ”univelka” valtaa lisää alaa. Tosin sitä kuuluisaa velkojaa ei näy eikä kuulu. Ja hyvä niin.

Juuri tällaisia ajatuksia pyörittelevälle rohkenen sanoa: ”kevät tuli, lumi suli, puro sanoi puli puli.” Slaavikansoilta löytyy myös monia viisaita lausahduksia. Montenegrolainen sanoisi ”Polako, polako!”, puolalainen lausahtaisi ” Wyluzuj!” ja venäläinen toteaisi ykskantaan ”Не потей!”. Jos siis kutsut stressin aivoimesti ja rehdisti tervetulleeksi elämääsi, jättää se kaiken järjen mukaan tulematta.

Kun olet kerran päättänyt asettua rohkeasti tälle stressittömälle tielle, voit uhrata rohkeasti iltapäivän kävelyretkelle ja heti perään illan vaikkapa ystäväseurueelle. Mitä hyvänsä aivosolujesi labyrintissä tänä aikana pyöriikään, voit jättää sen uhmakkaasti toiselle sijalle ja keskittyä vaihteeksi vain olemiseesi. Huominen tulee ajallaan, ja sitä on parempi ajatella vasta sitten kun se jo sarastaa.

Lopuksi lukuvuoden 2009-2010 päättävä Kopeekka-lehti haluaa toivottaa kaikille lukijoilleen riemukasta kesän vastaanottoa ja nautinnollista aikaa kaikessa mitä hyvänsä tähän aikaan vuodesta sitten juhlittekin.
С Днём Победы!

Stefan Smirnov

Vieras kynä -palsta: АЗЪ БОУКЫ ВѢДѢ

2010-05-08T10:44:00.002+03:00

Erään hellenistin sekalaisia ja sattumanvaraisia mietteitä slaavin kielestä ja sen opiskelusta

Esti de kai mia hekaterois phonē atekhnōs barbaros.
Kumpikin heimo (Sklavēnoi ja Antai) puhuu samaa täysin barbaarista kieltä.
-Prokopios1: Sotien historia 7,14,26

Kovin moni klassillisen filologian opiskelija ei eksoottisempia menneen maailman kieliä etsiessään varmaankaan päätyisi ensimmäiseksi harkitsemaan lähempää tuttavuutta muinaiskirkkoslaavin kanssa. Tähän on hyviäkin syitä. Ensinnäkin kielen korpus on hyvin pieni ja koostuu suureksi osaksi kreikasta käännetyistä uskonnollisista teksteistä, joiden sisällön voisi ajatella kiinnostavan etupäässä teologeja. Ensi näkemältä muinaiset kirkkoslaavit tuntuvat klassiseen kirjallisuuteen tottuneen hellenistin näkökulmasta poimineen monituhatvuotisen kreikkalaisen kirjallisuuden pullasta lähinnä taikinaa ja jättäneen rusinat paikoilleen; tiettävästi Platonin pakanallisia dialogeja tai Aristofaneen räävittömiä komedioita ei käännetty slaaviksi, vaan sellaiset kirjallisuudenlajit kuten ei-teologinen filosofia ja näytelmäkirjallisuus jäivät odottamaan slaavilaisten kansalliskielten syntyä. Historiankirjoituksenkin saralla käännettiin lähinnä populaareja kronikkatyyppisiä esityksiä. Muinaiskirkkoslaavin käsikirja-teoksensa esipuheessa J. Halla-aho ilmaisee asian ytimekkäästi: ”800-luvulla luodun vanhimman slaavilaisen kirjakielen “tragedia” on siinä, ettei sillä ole kirjoitettu mitään mielenkiintoista. -- Koska muinaiskirkkoslaavin hallinta ei tästä seuraten ole avain muinaisiin viisauksiin, kuten on laita vaikkapa kreikan, latinan, sanskritin tai muinaisenglannin tapauksessa, se ei itsessään kiinnosta kuin muutamia höyrähtäneitä.”

Kuten Halla-aho tämän jälkeen toteaa, mikäli slavistit ja ortodoksinen kirkko jätetään laskuista, kielestä ovat olleet kiinnostuneita etupäässä indoeuropeistit. Edustaessaan melko uskollisesti myöhäistä kantaslaavia, yhtä indoeurooppalaisen kantakielen haaraa, muinaiskirkkoslaavi onkin tärkeä työkalu vertailevan IE-kielentutkimuksen tarpeisiin, ja tälle alalle suuntaava saa siitä paljon irti. Kun parin vuosituhannen aikana kerääntyneen fonologisen muutoksen pölykerros lakaistaan syrjään, kielen muoto-oppi on liikuttavan lähellä sitä tavaraa, mitä latinan ja kreikan peruskursseilla opitaan. Sanastosta löytää huvittavia vuosituhansien takaisia ”verisiteitä”. Mitä yhteistä on suomen sanoilla kokki, pepsiini ja pätsi? Vastaus on tietysti indoeurooppalainen, kypsentämiseen viitannut juuri pekw-, joka on kolmea eri tietä löytänyt tiensä pohjan perukoille: latinan coquus ’kokki’ (suomeen ruotsin kautta), kreikan pepsis (’ruoansulatus’, lääketieteen kielestä) ja kirkkoslaavin pešti, peką ’paistaa’ (eteläslaavilainen variantti sanasta, joka on suomeen tullut muinaisvenäjän kautta – vrt. печь ’paistaa’, ’uuni’). Tässä voidaan puhua jo yhteisestä eurooppalaisesta kieliperinnöstä, joka koskee runsaiden lainasanakertymien kautta suomeakin.

Muinaiskirkkoslaavissa on kuitenkin ainesta paljon muuhunkin kuin yksinomaan kielihistorian tutkimukseen. Käyttääkseni esimerkkinä omaa hellenististä näkökulmaani, slaavin ja kreikan kielten historian esihämärissä eronneet polut johtavat nämä kaksi uuteen kohtaamiseen noin 500-luvulta jKr. lähtien, jolloin ensimmäiset slaavinkieliset heimot alkavat tunkeutua Balkanin niemimaalle. Näistä kansainvaelluksen ajoista lähtien slaavit ja kreikkalaiset ovat asuneet alueella naapureina, limittäin ja lomittain, milloin sulassa sovussa keskenään, milloin verissä päin tapellen, kuten naapurikansat missä hyvänsä maailmankolkassa kaikkina aikoina. (Viime vuosina pahin vastakkainasettelu on onneksi rajoittunut verbaaliseen riitelyyn Makedonian nimestä – sopii toivoa, että samoin kuin itse maantieteellinen alue, myös nimi voitaisiin jakaa, onhan sekä kreikkalaisilla että slaaveilla aina keskiajalta asti historialliset perusteet sen käyttöön!) Vuosisatojen kuluessa väestöä on vaihtanut kieltään molempiin suuntiin: nykyisellään slaavin puhujien asuttama alue Kreikan valtion alueella rajoittuu pohjoiseen, mutta aikaisemmista kontakteista on etelämpänäkin vielä nykykreikassa muistona paikannimiä ja sanastoa. Eräässä kreikkalaisessa idiomissa, joka hauskasti muistuttaa suomen sanontaa ”Hänellä ei leikkaa” (ts. ”Hän ei ole kovin välkky”), sanotaan vastaavasti ”ðen kóvi i gláva tu” eli ”Hänen glavansa ei leikkaa”!

Ehkä vielä kansankielten rinnakkaiseloakin kiinnostavampi maailma on kuitenkin kirjakielten kontakti – nimenomaan siksi, että muinaiskirkkoslaavin kirjakieli ja vanhin kirjallisuus eivät syntyneet pitkällisen kehityksen tuloksena, vaan ne luotiin tietoisesti, verraten lyhyessä ajassa ja kovalla työllä, kristinuskon omaksuneen slaavilaisen kulttuurin tarpeisiin. Mallina oli luonnollisesti kreikka, mutta tämä ei tarkoita, että kysymyksessä olisi aina ollut orjallinen jäljittely tai että näkökulmat ja mielipiteet olisi imetty sellaisinaan kreikkalaisesta kirjallisuudesta; ja tämä tilanne tarjoaa kiehtovan näkökulman kulttuurien väliseen vuorovaikutukseen. Tässä vaiheessa pitäisikin ehkä ottaa aikaisemmin esittämäni
käsitys muinaisslaavilaisen kirjallisuuden ”mielenkiinnottomuudesta” uudelleen tarkasteluun.

Jo pelkästään käännetyn tekstin, kuten evankeliumien, lukeminen rinnakkain kreikaksi ja slaaviksi pistää ajattelemaan, minkälaisia kielellisiä ratkaisuja kääntäjät ovat joutuneet tekemään. Vielä paljon mielenkiintoisempi on kuitenkin alun perin slaaviksi kirjoitettujen tekstien maailma (olkoonkin pieni). Esimerkistä käyköön Halla-ahon Käsikirjan lukemistosta löytyvä lyhyt ote munkki Hrabrin2 hauskasta kirjoitelmasta О писменехъ. Katkelmassa Hrabr ottaa kiivaasti kantaa keskusteluun slaavilaisen aakkoston kelvollisuudesta toimia tärkeässä uskonnollisessa tehtävässä. Jotkut onnettomat ovat sitä mieltä, että pyhät kirjoitukset kelpaavat vain hepreaksi, latinaksi tai kreikaksi (Къ тѣмь чьто глаголѥмъ или чьто речемъ къ тацѣмъ безѹмьнъимъ – Mitäpä voin sanoa tuollaisille typeryksille!), mutta Hrabr nostaa huvittavalla tavalla esille myyttiset sankarit Palamedeen ja Kadmoksen sekä muutamia historiallisia henkilöitä, joiden kaikkien kerrotaan vaikuttaneen kreikkalaisen aakkoston syntyyn, tekee muutaman laskelman ja toteaa, että kreikkalaisparoilta meni vuosisatoja kirjaintensa keräämiseen ja vanhan testamentin kääntämiseenkin tarvittiin seitsemänkymmentä viisasta juutalaista. Sisävastoin yksi ainoa Kyrillos (kristitty, toisin kuin muinaiset kreikkalaiset!) sekä loi slaaveille aakkoston että käänsi pyhät kirjoitukset muutamassa vuodessa! Että kumpi on kovempi saavutus, uhoaa Hrabr. (Pystyn sieluni silmin kuvittelemaan pienen mustakaapuisen munkin, joka parta vaahdossa heristää uhkaavasti nyrkkiään kerettiläisille.)

Aiheesta voisi kirjoittaa sivukaupalla ja jatkaa tästä vaikkapa pähkäilemään orastavaa slaavilaista kronikkatraditiota, mutta johonkin on kai lopetettava (ei kai vain tuolla Homeroksen ”rusosorminen aamunkoi” jo sarasta taivaanrannassa?). Olen tässä pohtinut slaavin antia ahtaasti omien, lähinnä kielentutkimukseen painottuvien opintojeni näkökulmasta (koskapa, kuten bysanttilaisilla historioitsijoilla oli tapana huomauttaa, on parempi vaieta asiasta jota ei tunne kuin puhua siitä läpiä päähänsä) Uskaltaisin siitä huolimatta kokemusteni perustella väittää, että seuraava yleistys on mahdollinen: muinaiskirkkoslaavilla on paljon tarjottavanaan monille muillekin kuin slavistiikan opiskelijoille – on hienoa, että tällaisella kielellä on paikka yliopistossamme. Се же сѫтъ писмена словѣньская - сице я подобаѥтъ пьсати и глаголяти а б в г и прочая!

Lauri Kälviäinen

Статья "Гост Номера": 9 мая

2010-05-08T10:42:00.002+03:00

'

Почему и как в России празднуют 9 мая? Интересный вопрос. Каждый понимает и празднует этот день по-своему. Когда я была маленькой, мы с мамой и сестрой ходили в Кремлевский парк в моём родном городе Великом Новгороде, возлагали цветы к вечному огню и слушали поющих под гармонь ветеранов. В то время я ещё толком не понимала, что это за праздник и почему надо дарить цветы бабушкам и дедушкам с орденами на груди. Я только знала, что НАДО.

Спустя несколько лет я потихоньку начала осознавать всю важность Дня Победы и окончательно поняла для себя, кто, кого и когда победил. С тех пор ко мне в сердце закралась уверенность в том, что это – величайший для нашей страны день. Ведь если бы не победа русского народа тогда, то неизвестно, что с нами бы сейчас было. Скорее всего, нас бы даже сейчас не было. В то время я активно участвовала в празднике – смотрела парад по телевизору и в живую на Софийской площади в Новгороде, общалась с ветеранами, клеила открытки и дарила цветы.

Лишь сейчас я вижу всё «внутреннее убранство» Дня Победы. Всю яркость красок, гордость за нашу великолепную армию, которую можно наблюдать на параде, огромные транспаранты, цветы; в Новгороде устанавливают стеллу «Город воинской славы». Вижу весь пафос и всю помпёзность этого праздника. Но ведь это совсем не то, что действительно должно быть. Москвичи и петербуржцы спорят с кулаками относительно того, печатать ли на плакатах и автобусах изображения Сталина. Правительство составляет списки приглашенных политиков из других стран. Вся реклама – не важно, чего, зубной пасты, пластиковых окон или ещё чего-либо, пестрит надписями «к 65-летию Великой Победы! Скидки!»

Мне от всего этого просто становится тошно. Хочется взять и закричать на всю страну «Эй, люди! Что вы делаете!?», ведь День Победы – это действительно что-то святое, неподвластное времени, моде, рекламе. Это праздник поистине всероссийского масштаба, но нельзя превращать в его в ещё один повод напиться и побродить по улице с шариками и цветами в руках. Эту Победу нельзя переписать или забыть…она должна оставаться в сердце каждого русского человека.

По моему мнению, этот праздник, хотя бы в 65-годовщину Великой Победы нужно провести по-другому, не так, как все предыдущие. Давайте хотя бы в 2010 году не будем делать того, что мы делаем во все остальные праздники. Давайте действительно, а не только на словах, окружим заботой наших ветеранов, ведь по стране их осталось всего несколько десятков тысяч, а многие из них до сих пор живут за чертой бедности и очень одиноки. Давайте не будем произносить длинных и, по сути, одних и тех же речей, что и каждый год. Давайте просто прочувствуем всю атмосферу этого праздника, просто мысленно выразим всю нашу благодарность.

Я думаю, что 9 мая – праздник семейный. А для молодежи я рекомендовала бы посидеть хотя бы один вечер со своими бабушками и дедушками и послушать их воспоминания, а не бежать в клуб на очередную тусовку.

Возможно, я рассуждаю очень сурово и старомодно, но ведь общеизвестно, что у тех, кто отказывается от своего прошлого, нет будущего. Поэтому стоит сделать 9.5.2010 незабываемой 65-годовщиной Великой Победы над Фашизмом. Незабываемо – то, что мы сами прочувствовали и ощутили, а не то, что повторили, запаковали в яркую упаковку и отложили до следующего года.

Надежда Бойцова

Savonranta ja Sortavala kumppanuksia

2010-05-08T10:38:00.002+03:00

'

Kahdenvälistä yhteistyötä lasten ja nuorten parissa

Savonlinnassa vaikuttava Savonrannan Lions Club ry on solminut kolmevuotisen sopimuksen Venäjällä toimivan Sortavalan Keskuksen (Муниципальное образовательное учреждение дополнительного образования Сортавальского муниципального района Республики Карелия Центр развития творчества детей и юношества) kanssa. Kolmevuotista sopimusta täydennetään puolivuosittain laadittavilla yksityiskohtaisilla ohjelmilla.

Heinäkuussa 2009 Savonrannalla järjestettiin neljä päivää kestävä kesäleiri. Leirille osallistui 21 lasta ja neljä ohjaajaa Sortavalasta sekä 17 lasta ja kolme ohjaajaa Savonrannalta. Viikon aikana leiriläiset tutustuivat ratsastustalliin ja hevosiin, lammastilalla lammaslauman paimennusnäytökseen koiran avulla, koirien esteratakilpailuun eli agilityyn sekä paikkakunnalla järjestetyn musiikkitapahtuman Rannan Kemujen lapsille suunnattuun antiin. Leirillä ei unohdettu uimista ja leikkimistä, vaikka ohjelmaa oli muutenkin runsaasti.

Leiriläiset vaihtoivat kieliä

Leiriläiset osallistuivat myös pienimuotoiselle kielikurssille, jonka aikana venäläisille lapsille opetettiin suomen kieltä ja suomalaisille lapsille venäjän kieltä.

”Ensimmäisenä leiripäivänä lapset kommunikoivat lähinnä viittomalla. Leirillä käytetty tapa kielenopiskeluun oli efektiivinen. Lapset ottivat uudet sanat käyttöönsä välittömästi”, Sortavalan Keskuksen projektivastaava Julia Kirikova sanoi.
Värtsilässä toimii Sortavalan Keskuksen osasto, jossa lapset, nuoret ja aikuiset opiskelevat suomen kieltä. ”Järjestämme suomen kielen opetusta tällä hetkellä kahdelle aikuisryhmälle ja kymmenelle lapsiryhmälle. Haluaisimme saada aikaan tilanteita, joissa opiskelijoilla on mahdollisuus kieliharjoitteluun. Lasten kehitys jatkuu ja moni heistä pyrkii yliopistoon suomalais-ugrilaiseen osastoon, jossa kielitaitoa tarvitaan”, Keskuksen johtaja Jelena Demih kertoi.

Eteenpäin pienin askelin

Jelena Demih kutsui savonrantalaiset lapset ohjaajineen vastavierailulle heinäkuussa 2010 Valamossa järjestettävälle kesäleirille, jonka teemoina ovat musiikki ja kädentaidot.

Tulevien leirien teemoista keskusteltiin joulukuussa Sortavalassa järjestetyssä palaverissa. Teemoja voivat olla esimerkiksi laulu, tanssi, taide, puu- ja savityöt, valokuvaus, nukketeatteri. Savonranta puolestaan tarjoaa hyvät mahdollisuudet lasketteluleirin ja tietotekniikkaleirin järjestämiseen. Tulevana syksynä savonrantalaista osaamista on tarkoitus viedä Sortavalaan kynttilänvalmistuskurssin muodossa.

Savonrannan Lions Club ry kuuluu maailman suurimpaan hyväntekeväisyysjärjestöön, jonka nimi on Lions Clubs International. Järjestö toimii yli 200 maassa ja sen toiminnan piiriin kuuluvat erityisesti lapset ja nuoret.

”Korostan sitä, että haluamme toimia nimenomaan lasten ja nuorten parissa. Emme etsi monia yhteistyökumppaneita, vaan haluamme edetä yhteistyön saralla pienin ja varmoin askelin yhden kumppanin kanssa. Tarkoituksenamme on kahdenkeskisen kanssakäymisen ja suvaitsevaisuuden lisääminen”, Savonrannan Lions Clubin jäsen Pekka Suovansalo vakuutti.

Myös Sortavalan Keskus haluaa laajentaa kahden kansan kanssakäymistä. Se on voittanut omalla projektillaan ”Ei ole vieraita lapsia” valtakunnallisessa kilpailussa 5000 dollaria, jonka se aikoo käyttää sosiaalisesti heikossa asemassa olevien lasten ja nuorten aseman parantamiseen.

Leijonilla varainhankinta on oman aktiivisuuden varassa. Yhdistys järjestää Savonrannalla kevät- ja syysmarkkinat sekä pitää kirpputoria, joiden tuotto käytetään leirien ja kurssien järjestämiseen. Lisätietoja erilaisista yhteistoiminnan muodoista ja muun muassa rahoituskanavista yhdistys haluaa saada osallistumalla Suomalais-venäläisen kulttuurifoorumin Hämeenlinnassa ensi syksynä järjestämään partnerihakuun.

Raija Heikkilä

Sanasta miestä!

2010-05-08T10:33:00.001+03:00

'

Päätin viime vuoden lopulla ottaa hieman etäisyyttä elämääni suorittamalla kansainvälisen työharjoittelun vanhassa iloisessa Vilnassa. Pyhänä tarkoituksenani on tässä samalla kerätä aineistoa ja kokemusta Valko-Venäjää käsittelevään graduuni. Tällä hetkellä, tiedoksi asianosaisille näin heti alkuun, se on sen verran muodollisesti edennyt, että yksi lipsahtanut bee on korjattu veeksi.

Työtehtäviini täällä, aivan kuin sattuman oikusta, sälyttyivät jo heti alusta alkaen lähinnä kulttuuri-, kieli- ja vähemmistöasiat, mikä slavistiselle ja humanistiselle ihmiselle passasi vallan mainiosti. Suomen Minskin edustuston vielä toistaiseksi puuttuessa myös Valko-Venäjän asioiden hoitaminen kuuluu asemapaikkani velvollisuuksiin. Kyseinen maa on aivan oma lukunsa yhteisen Eurooppamme kartalla ja Liettuakin on nykyisellään tunnettu joka suhteessa eurooppalaisittain poikkeuksellisen konservatiivisena maana. Maassa on vallalla tällä hetkellä vahva nationalistinen henki ja muualle Eurooppaan onkin välittynyt kuva Liettuasta erityisen ksenofobisena maana. Juutalaisiin on Liettuassa vanhastaan suhtauduttu nuivasti, liettualaisten osuus holokaustiin on edelleen suurilta osin lopullisesti ratkaisematta ja paikalliset juutalaisyhteisöt valittavat edelleen kotimaansa päättäjien ylenkatsetta maan lähes kokonaan hävitettyä juutalaista perintöä kohtaan. Vilna kuului lähiseutuineen maailmansotien välillä Puolaan ja Liettuan nykyinen pääkaupunki olikin toisen maailmansodan loppunäytöksiin asti karkeasti ottaen, liettualaisesta alkuperästään huolimatta, puoliksi puolalainen, puoliksi juutalainen kaupunki. Itselläni on ollut kunnia lähituntumalta saada seurata Liettuan kansalaisten elämää ja ainakin puolalaisvähemmistöä näyttäisi ärsyttävän kotivaltionsa puolalaisasukkaiden liettualaistamispolitiikka. Myös Valko-Venäjällä puolalaisvähemmistön saama kohtelu on herättänyt laajaa kansainvälistä huomiota.

Liettuan poliittisen ja yhteiskunnallisen elämän keskipisteenä on kuluvan vuoden alun ollut erityisesti maan seksuaalivähemmistöjen asema. Liettuassa virallistettiin maaliskuun alussa paljon huomiota osakseen saanut tiedonvälitystä koskeva laki, jonka tarkoituksena on suojella maan alaikäisiä ”haitalliselta informaatiolta”. Haitalliseksi informaatioksi luettiin lain alkuperäisversiossa myös seksuaalivähemmistöistä kertovan propagandan levittäminen, koska sen koettiin loukkaavan ”perinteisestä perhemuotoa”. Eksplisiittinen ilmaus homoseksuaalisuuteen poistettiin, mutta uuden lain katsotaan edelleen haittaavan seksiasioitten asiallistakin käsittelyä esimerkiksi kouluissa. Tämän tekstin kirjoitusajankohtana on edelleen loppuun käsittelemättä keväällä Vilnassa järjestettävään Baltic Pride 2010 -tapahtumaan liittyvää tasa-arvomarssia koskeva kiista. Juuri kun maan juutalaisyhteisöt ehtivät hiljattain ilmaista suuttumuksensa siitä, että Liettuan itsenäisyyspäivänä järjestetty avoimen nationalistinen kansallismarssi oli järjestetty eräällä entisen juutalaisen hautausmaan tilalle rakennetulla aukiolla, maan parlamentti alkoi keskuudessaan, uuteen perhelakiin vedoten, koota adressia tasa-arvomarssia vastaan. Myös tämän marssin järjestämispaikaksi Vilnan kaupunginisät olivat pitkin hampain suoneet edellä mainitun aukion. Sallimuksen motiivina tuskin on ollut etnisiä juuriaan ja itsetuntoasioitaan selvittelevän pääkaupungin lempeys seksuaalivähemmistöjään kohtaan. Vaikuttaisi vahvasti siltä, että urheilupalatsin aukiosta on parhaillaan tulossa eräänlainen symboli sille, että yritettiinpä olosuhteet järjestää jonkin ryhmittymän mielipiteen mukaan sopiviksi, aina joku toinen taho loukkaantuu ja saa epäsuorasti tukea joltakin kolmannelta taholta. Surkuhupaisasti voimmekin todeta, että tavallaan liettualaiset ovat nyt valmiita hautaamaan vanhat kaunansa juutalaisiaan kohtaan saadakseen riettauden marssin pysäytetyksi ennen kuin on edes selvitetty, mitä praidien järjestäjät mielenilmauksellaan todellisuudessa haluavat sanoa.

Liettuan parlamentin jäsenten lyhyet ja ytimekkäät lausunnot homomarssista ovat muodossaan ja sisällössään vertaansa vailla. Miksi Liettuassa sitten ollaan meikäläisittäin katsottuna niin kovin ahdasmielisiä ja vanhanaikaisia? Liettua on monessa suhteessa hyvin erikoinen valtio ja tästä syystä konservatiivisuudestaan kuuluisia liettualaisia pitää ymmärtää. Liettuan kieltä pidetään maanosamme indoeurooppalaisen kieliperheen vanhimpana jäsenenä. Liettualaiset tunnetaan Euroopan viimeisenä pakanakansana. Liettuan suuriruhtinaskunta oli satoja vuosia sitten Euroopan ensimmäinen monikansallinen suurvalta, jonka kohtaloksi syystä tai toisesta tuli joutua osaksi mahtavampia naapurivaltioitaan. Liettua oli menneinä toisenlaisina aikoina Neuvostoliiton ainoa distinktiivisesti roomalaiskatolinen osatasavalta. Liettualaisilla on siis joka suhteessa pitkä perinne puolustuskannalle asettumisesta. Aivan viimeisiin vuosikymmeniin asti jos jonkinlaista lipunheiluttajaa nähnyt maa on usein joutunut suurempien naapuriensa ylitallomaksi, joten ei ole ihme, että puolustautumisasenne on liettualaisessa kulttuurissa edelleen niin vahvasti nähtävissä. Sama koskee ehkä vieläkin selkeämmin Valko-Venäjää. Valko-Venäjältä vain näyttäisi puuttuvan liettualaisille niin kovin ominainen kansallisylpeys, jota ei nyky-Liettuassa hävetä näyttää. Itänaapuri sitä vastoin on valinnut siilipuolustuksen.

Jotakin perin kaunista liettualaisten homofobiassa kuitenkin on. Katsotaanpa! Sanojen semantiikan näkökulmasta on mielenkiintoista, että vaikka liettuan kielikulttuurissa homoseksuaalisuutta merkitsevän sanan tarkin liettualainen vastine lienee homoseksualumas, koetaan mainittu sana synonyymiksi sanan homoseksualizmas kanssa ja käsitteitä käytetään rinnan. Suomen kielessä sana homoseksualismi on jo käytännössä lähes kokonaan kadonnut yleisestä käytöstä sen päätteen merkityksen vuoksi. Aivan yleisesti Liettuassa, jota ylipäätään ei voi edellä kuvailluista taustasyistä kutsua ulkoiselta olemukseltaan erityisen avoimen aisti-iloiseksi maaksi, vastustetaan yleensä voimakkaasti nimenomaan seksuaalimieltymysten äänekästä ilmaisemista, sukupuolivallankumouksellista ideologiaa, harvoin homoseksuaaleja sinänsä. Ihmisen sukupuolielämää pidetään paljon vähemmän julkisena asiana kuin pohjoisemmassa Euroopassa, mutta oman sukupuolen edustajan kosketusta julkisessa kanssakäymisessä sitä vastoin ei kavahdeta yhtä herkästi kuin Suomessa. Varsinaiseksi ”lääppimiskulttuuriksi” liettualaista kulttuuria ei kuitenkaan parhaallakaan tahdolla voi nimittää. Maassa, jota on kurittanut milloin komunizmas, milloin fašizmas, lienee aivan ymmärrettävää, että mikä tahansa perin juurin ”perinteisistä liettualaisista arvoista” poikkeava - izmas, jolla on oma lippu-, vallankumous- ja marssiperinteensä, herättääkin monissa talouslaman kourissa elävässä kansalaisessa ärtymystä. Kun on muutakin ajateltavaa, ei aina jakseta vanhoja ajatusrakenteita päivittää. Kunnioitettava piirre liettualaisessa kansanluonteessa on kuitenkin itsehillinnän säilyttämisen ihanne, joka kuitenkin saattaa joskus ilmetä myös kylmäkiskoisuutena ja vastenmielisyytenä innovaatioita kohtaan. Samoin lohdullista liettualaisessa homofobiassa on, että jopa omaa ajatteluammekin ohjaavaa kielenhuoltoa ja sanojen ja niiden tarkoitteiden tarkistamista, sekä menneisyyden kriittistä tarkastelua on vielä suhteellisen helppo tehdä. Suoranaista ihmisvihaa vastaan hyökkääminen onkin jo vaikeampi haaste.

Make love not war!

24. maaliskuuta 2010

Riku-Artturi Lilja

CIMO-harjoittelija
Suomen suurlähetystö
Vilna, Liettua

Militantin tunnustuksia

2010-05-08T10:26:00.003+03:00

'

”Tervetuloa tekemään työtä, jolla on tarkoitus”, mainostettiin minulle aikoinaan, kun istuin 18-vuotiaana armeijan kutsunnoissa. Itse asiassa, juuri niin minä teen, vaikka varusmies olenkin. Ja vaikka minua lähtökohtaisesti inhottaa pelkkä ajatuskin siitä, että nuoret miehenalut opetetaan aikuisuuden kynnyksellä ampumaan toisia ihmisiä (puolustautuminenkin on tappamista), olen aliupseerikoulun suoritettuani ruvennut pitämään yleistä asevelvollisuutta positiivisena asiana. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole jarista tyhjänpäiväisyyksiä intistä, tai kertoa täysin subjektiivisia kokemuksiani sen mielekkyydestä tahi mielettömyydestä.

”Viholliskontakti”

Minulle suotiin ilo keskustella Venäjän armeijan Itämeren laivastossa palvelleen yliluutnantti S.:n kanssa, minkä myötä aloin ymmärtää itänaapurimme kansalaisten mentaliteettia hieman paremmin. Miehenä ja suomalaisena olen saanut (harmikseni) kokea, miten suuri merkitys asepalveluksen suorittamisella on etenkin vanhemman sukupolven silmissä. Se, että suoritin aliupseerikoulun ja ylenin alikersantiksi, oli isovanhempieni mielestä selvästi paljon hienompi asia, kuin että pääsin yliopistoon ensi yrittämällä ja menestyin opinnoissani hyvin.

Voisi siis täysin perustellusti sanoa, että suomalaisen median ja opetusjärjestelmän jatkuva talvisota-jatkosota-runnutus on saanut iskostettua militarismin niin tiukasti suomalaiseen identiteettiin, että se muovaa jo niin sanotun post-modernin ihmisenkin ajattelua. Idealismia parhaimmillaan?

Propagandasota

Oletin tietysti sinisilmäisesti, että kaikkine voitonpäivän paraateineen ja neuvostoaikoineen Venäjän kansa olisi kuitenkin huomattavasti suomalaisia militaristisempaa. Sen kuvan ainakin mediaa seuraamalla saa helposti. Viimeksi tammikuussa Hesarin keskustelupalstoilla käytiin myrskyisiä keskusteluja siitä, kuinka tämän vuoden paraatissa Venäjän edustajat aikovat kantaa suuria Stalin-plakaatteja. Suomalaisille kaikki talvi- ja jatkosotaan liittyvä on edelleen arka aihe, tabu, johon etenkään itänaapurissa ei saa koskea kepilläkään.

Onhan meilläkin omat juhlallisuutemme itsenäisyyspäivän paraatimme lippuineen kaikkineen. Mielestäni kyse on aivan samasta ilmiöstä: sodassa henkensä menettäneiden muistamisesta. En ymmärrä, kuinka täkäläisille median edustajille Venäjän juhlallisuuksista on tullut jonkinlainen pinjata, jota kerran vuodessa yritetään mätkiä rikki. Vaan löytyyköhän tästä pinjatasta karkkia sisältä? Ehkä kyseessä on vain kömpelö yritys kostaa Neuvostoliiton ja suomettumisen ajan ”vääryydet”. Mutta millä oikeutuksella me vaadimme toisen valtion muuttaa perinteitään, kun emme siihen kuitenkaan itsekään ole valmiita.

Onko suunta ylös- vai alaspäin - kohti idealismia vai realismia?

Totuus sattuu

Suhtautuminen armeijaa ja etenkin asepalvelusta kohtaan on kuitenkin Venäjällä nuivempaa kuin odottaa saattaa. Yliluutnantti S:ää lainaten: ”Täällä asepalveluksessa kulutettu vuosi nähdään pitkälti hukkaan heitettynä aikana. Totta kai vuosi yliopistossa auttaa elämässä eteenpäin armeijaa enemmän.” Nämä sanat olen pitänyt visusti mielessäni. Omat palvelustehtäväni puolustusvoimien uutislehdessä ovat taanneet minulle aitiopaikan seurata suomalaisen asepalvelusjärjestelmän tiimoilta käytävää keskustelua.

Miksi opetusministeri ehdottaa armeijan johtajakoulutuksesta myönnettävän opintopisteitä samaan aikaan kun hänen puolueensa epävirallisesti kaavailee opintojen muuttamista maksullisiksi? Lieneekö kyseessä jonkinlainen outo priorisointi? Samaan aikaan keskustellaan Nato-jäsenyydestä ja Venäjän uhasta.

Ei me, vaan ne

Eräs Nato-jäsenyyttä vahvasti kannattava palvelustoverini kerran totesi Suomen mahdollisuudesta liittymisestä kyseiseen puolustusliittoon: ”Vaarallisessa maailmassa ei koskaan voi olla liian turvallista.” Samalla logiikalla se, että suomalainen yhteiskunta alkaa pian jakaa armeijan käyneille lisää ja lisää etuja ja pyrkii saamaan suurimman osan miehistä suorittamaan asepalveluksen lisää globaalia, tai ainakin Pohjolan, turvallisuutta? Kenties maailman mahtavimmilla armeijoilla on täysin sama logiikka. Kummallista kyllä, tämä ei ole ollut tähänkään asti maailmanrauhan resepti.

Objektiivisuus ja kohtuus ovat hienoja asioita, kunhan niitä ei vain joudu soveltamaan itseensä.

Ossian Hartig

Опавшие листья (почти в подражание Розанову). На дне пустого короба

2010-05-08T10:22:00.001+03:00

'

Эти несвязные отрывки - записи из дневника, который я начал вести в интернете несколько лет назад. Писал я обо всем - о литературе, о музыке, о жизни - и о себе.

22.8.2008
Einsamkeit

Одиночество. Каким же разным оно бывает. Мы все знаем, не понаслышке, а на собственном опыте (Опыте!) о разных одиночествах. А слово одно-на всех. Есть одиночество липкое, как скамейка, стоящая под липой. Как бы красиво ни было дерево, наклоняющееся над нами, слизь на пальцах упрямо остается нам неприятной. Бывает одиночество, как полная ванна, где температура воды равна температуре нашего тела. Ванна полная, воды много, а ощущений-никаких. Есть одиночество, которое раздраивает нас пополам. На одной половине-финал скрипичного концерта Брамса, на другой-последние минуты фильма "Магнолия". Еще бывает одиночество, будто огромный звездный хор, расширяющий темно-синее небо над нашими головами, так что бархат не рвется, а медленно расходится в стороны, открывая путь белому свету, который не видно глазами, но которому хочется раскрыть объятья. Иногда одиночество-душное, теплое и слегка приторное. Оно затягивает, сковывает; и как же свободно дышится, когда удается сбежать от этого наваждения в сырую, спасительную гниль старого винного погреба! Бывает одиночество, как вакуум. Когда вся душа уже излита, и уже никак невозможно больше выплескивать помои своего сердца на окружающих. Вот тогда как?

13.11.2006
Бессонница, Гомер, тугие паруса...

Улица. Комната. Скука. Селедочный хвост на тарелке
С прошлой недели лежит. Скучно, наверно, ему.
Эта картина сподвигла меня на писание виршей.
Вишь, просыпается вновь мой графоманства недуг.

Где же сюжет, что пробудит души моей спящие силы?
Где наших дней Илион? Где мой к бессмертию путь?
Глянул в окно-может там я увижу кровавую битву?
Я бы воспел для потомков славную битву сию...

Эка досада! На улице - только машина большая,
Пиво машина везет в бар, что в полсотне шагов...
Нет, не судьба мне снискать лавры второго Гомера.
Очи сомкни мне, Морфей! Лавр я и в супе найду...

5.2.2009
Мутный поток сознания

а как правильно двух людей или двоих людей? но ведь там разные числительные - в одном случае количественное, в другом - собирательное, а собирательных мало, их всего-то от двух до десяти, но непонятно, почему нет собирательного числительного, соотносительного с количественным один; ведь у нас же есть хлопок одной ладони, а числительного собирательного нет, как же так - а вот в данном случае какой частью речи является слово как - скорее всего не вопросительное местоимение, а частица, жалко - ведь я всегда путал разряды частиц - наверное модальная усилительная, но не буду же я сейчас вставать и идти к столу, чтобы проверить, ведь проверить - инфинитив глагола, а глагол мы только в этом семестре проходим, хотя как-то несправедливо - как это так? целый семестр - и на глагол; да и вообще почему это часть речи глагол называется словом глагол, которое - имя существительное? а существительное - словом, которое - субстантивированное причастие? как это так, зачем это именно у нас такая путаница в нашей области в понятиях, почему ни на минуту не возникает ощущения стройности - да и слово стройность, как мерзко оно относится к отвлеченным существительным, какая вообще мерзость - отвлеченность, вот как будто была существительная, к примеру, дверь ((с), Митрофанушка), да вдруг отвлеклась - и получилось отвлеченное существительное, а вот если бы не отвлекалась, то была бы такая кААнкреетная-прекААнкреетная, что вот даже бы и сказать было бы нечего, нечего, некого, немного, немало - вот как это можно было выделить разряд неопределенно-количественных числительных? числительное - изволь исчислять, а ежели ты определиться, что и как ты исчисляешь, не можешь, так какое же ты, к свиньям собачьим, числительное? это как местоимение-наречие: как может быть местоимение-наречие, если наречие - не имя? место-имение, вместо имени - так а что тут делает наречие? это же... как же это по-русски? contradiction in terms... как же... а, вспомнил! мы это называем старым русским словом оксюморон, и вот я еще удивляюсь, что у нас в терминологии путаница, когда мы даже оксюморон или лектюр русским словом назвать не можем... стыдно-то как

Шел тридцать седьмой час после сдачи экзамена по морфологии.

16.1.2009
About having a bad day...

Проснуться утром. Переставить будильник раз шесть - каждый раз на десять минут вперед. Разочароваться в таком способе, переставить сразу на полчаса. Понять, что это не выход. Выключить совсем. Не смочь уснуть. Пролежать часа полтора в своих мыслях. Встать, посмотреть на часы. Половина второго. Сделать бутерброды, вскипятить лимонный чай, поставить тарелку и чашку рядом с кроватью, лечь назад. Съесть бутерброды, запить чаем. Понять, что работать не хочется. Понять, что хочется стать страусом - и спрятать голову в землю. Включить интернет, найти записи советской попсы начала 90-х. Заслушать 4 раза подряд Ласковый Май с "Седой ночью". Мысленно каждые полторы минуты стыдить себя, что эта песня не просто плоха - это ацтой через две больших буквы "Ц". Выключить "Ласковый Май", понять глубину своего падения. Найти то, под что веселились уже в Финляндии. Набрести на "Студента" группы "Руки вверх". Послушать один раз, испытать муки совести. Понять, что попса бывает не только русская. Попытаться найти что-то англоязычное. Понять, что попса - не выход. Найти "Nothing else matters", понять, что это - мостик в нормальную жизнь. Найти "Summertime" Майлса Дэвиса, понять, что еще немного-и будет хорошо. Достать партитуру оп.131 Бетховена, послушать квартет целиком. Переслушать две последних части. Понять, что жизнь, в сущности, не такая плохая штука, усталость - проходит, лень - побеждаема. Прочитать несколько стихотворений Ходасевича - что под руки попадет. Прочитать "На холмах Грузии" Пушкина. Перечитать пять раз. Все. Пульс возобновился. Пойти в магазин, купить хорошей еды, неспеша приготовить ее дома. Посмотреть что-нибудь из советского кино. Вскипятить чай, поставить чашку рядом с кроватью, лечь. Выпить чай, полежать в темноте, уснуть. День прошел не зря.

29.11.2009
Little nightmare music

Вчера сыграл, вероятно, самую экзотическую халтуру в жизни. Ансамбль скрипачей в составе восьми девиц, онтологически похожих на Венеру Милосскую. Больше половины программы играется с листа - мной, скрипачки это все типа репетировали. Ощущение вселенской тоски и локальной скуки на первой/единственной/генеральной репетиции. Электрическое пианино - потому что играть придется на заводе, а пианино там нет.
Подъезжаем к заводу - перед ним кучи аккуратно упакованного мусора. Из этого хлама делают бутылки, в которые разливают питьевую воду (теперь в жизни к ней в Финляндии не прикоснусь без брезгливости...). Но начальник завода на коне - ну как же, recycling, это ж круто. Нас проводят в концертный зал - это обыкновенный цех, в котором остановили машины и расчистили немного места посередине для столов и стульев. При этом в соседних цехах машины работают; я не слышу разговора за семь шагов от меня, но нам с гордостью сообщают, что сделали тише, специально для нас. Мы распаковываем электрического монстра, вокруг нас - пыльные тюки с мусором. Мы начинаем играть - я совершенно не слышу, что играют скрипачки, кроме той, что стоит ближе всего ко мне. Потихоньку на мероприятие подъезжают отбросы общества - политики и бизнесмены. Появляется министр в ловко сидящем парике. У меня дикая хандра, ощущение собственной ненужности, шизовости происходящего вокруг и какого-то творческого бессилия. Сильное желание заснуть и проснуться дворником прошло быстро - нам выставили несколько коробок с красным вином, мол "подкрепитесь, товарищи бойцы музыкального фронта, залейте тоску-печаль чудным испанским вдохновением урожая 2005 года". После двух стаканов вдохновения сильное чувство собственной бесполезности уступило месту не менее сильному чувству очевидного морального превосходства над министром в парике. Нет, товарищи буржуи. Жуйте своих рябчиков, а мы тут закопаемся с головой в землю и будем заниматься своим делом. Брюзжать, ругать вас, радоваться каждой подачке - и заниматься своим делом.
Дорога домой была приятна и коротка.

18.3.2010
L'art poetique

Наконец-то прочитал "Поэтическое искусство" Буало. Пока, к сожалению, по-русски. Текст очень хорош; а некоторые строки почаще стоило бы напоминать людям искусства.
"Кто заплатил за вход, тот право приобрел
Твердить, что автор — шут, невежда и осел."
Лучше и не скажешь. Или вот еще:
"Ведь даже если ум и ясен и глубок,
Испорченность души всегда видна меж строк.
Бегите зависти, что сердце злобно гложет.
Талантливый поэт завидовать не может
И эту страсть к себе не пустит на порог."
Зависть он называет "посредственных умов постыднейший порок" (вспоминается Гете, сказавший, что единственный порок, которому он не подвержен - зависть).
Очень трогательно звучит восхваление поэзии в четвертой песне: слово предстает началом закона, а примеры Амфиона и Орфея призваны нас в этой мысли укрепить.
Отрадно читать такие тексты в наши дни, в эпоху победившего постмодернизма. Когда автор не боится слов "плохо" и "хорошо". Я понимаю, что когда в пределах небольшого текста Буало призывает не завидовать и незадолго до этого буквально сравнивает с землей своего талантливого идейного противника, то трудно отделаться от задней мысли - "вполне ли искренен автор"? А ответ прост - это неважно. Нет в мире совершенства. И невозможно всегда поступать правильно. Только вот легче оступиться и сказать: "ну все, сейчас-то уж чего; пропадать так пропадать", чем попытаться переписать неудачное стихотворение. Даже если этот стих - страница нашей жизни.
Тем более в искусстве. То, что "хорошо" и "плохо" - трудноопределимы и ими нелегко пользоваться, еще не значит, что "лучше" и "хуже" не существуют вообще.
"Ах, правда ли, Сальери,
Что Бомарше кого-то отравил?"

- Кирилл Козловский

TUMMA MOLDAVIALAISTYTTÖ

2010-05-08T10:21:00.000+03:00

'

Kesäaamun koissa kerran kurkistelin puistoon päin
Siellä tumman moldavankan viininkorjuussa mä näin
Vaaleten ja punastellen luoksensa käyn kuiskaillen:
Tullos kanssain rantaan aamunkoita katsomaan!

Sorjat lehdet vaahteraisen tuuhean
Lemmen kaipuun syömmessäin sait syttymään
Sorjat lehdet on vaahteiraisen
Niin sorjat ja tuuheat

Mutta tumma moldavanka vastas mulle hellästi:
Partisaanijoukon tämä kansa viljan muodosti
Tänään varhain partisaanit jätti kodin rakkahan
Sunkin tiesi olkoon heidän luokse vuoristoon!

Sorjat lehdet vaahteraisen tuuhean
Eroamme alla lehvän varjoisan
Sorjat lehdet on vaahteiraisen
Niin sorjat ja tuuheat

Jousten tumma moldavanka metsään oli häipynyt
Murheisiini siksi jäin mä kun ei mukaan pyytänyt
Mutta tumma moldavanka muistoissani säilyi ain
Patrisaanein luona kunnes hänet nähdä sain

Sorjat lehdet vaahteraisen tuuhean
Tervetulleeks toivotti hän rakkahan
Sorjat lehdet on vaahteraisen
Niin sorjat ja tuuheat

Suomennos: Antero Byman

Laulu on peräisin toisen maailmansodan ajoilta ja se on ikuistettu neuvostoelokuvan klassikossa В бой идут одни «Старики»

Я Шагаю По Москве

2010-05-08T10:19:00.000+03:00

'

Бывает все на свете хорошо
В чем дело сразу не поймешь
А просто летний дождь прошел
Нормальный летний дождь
Мелькнет в толпе знакомое лицо
Веселые глаза
А в них бежит Садовое кольцо
А в них блестит Садовое кольцо
И летняя гроза

А я иду, шагаю по Москве,
Но я пройти ещё смогу
Соленый Тихий океан,
И тундру, и тайгу.
Над лодкой белый парус распущу,
Пока не знаю с кем.
Но если я по дому загрущу,
Под снегом я фиалку отыщу,
И вспомню о Москве.
И вспомню о Москве...

- Андрей Петров

2010-03-05T00:06:00.000+02:00

А где-то…

2010-03-05T00:05:00.000+02:00

'

Опять за занавеской не гаснет этот свет,
На снежные обрезки бросает свой привет,
На голые колени холодных серых плит,
На ржавые ступени, на сумрачный гранит.

А где-то гуляет радость,
А где-то шумит тревога,
А где-то живет надежда,
А где-то на свете ты.

Ночные хлопья снега, пушисты и легки,
Бросаются с разбега в тепло моей руки.
Безмолвно и печально слетелись на огонь,
И падают, как тайна, на мокрую ладонь.

А где-то гуляет радость,
А где-то шумит тревога,
А где-то живет надежда,
А где-то на свете ты.

Гори же, мой приятель, мой верный часовой,
Полуночный мечтатель с упрямой головой.
Гори, мой друг, не гасни, гори хоть в полсвечи,
Хоть в полнакала, здравствуй, не засыпай в ночи.

А где-то гуляет радость,
А где-то шумит тревога,
А где-то живет надежда,
А где-то на свете ты.

- Юрий Антонов

А где-то… Jossain...

2010-03-05T00:03:00.001+02:00

'

Sataa lunta. On pimeää ja kylmää. Liikenne matelee Mannerheimintien aamuruuhkassa. Linja-autossa on tungosta ja hiostavaa. Edessä pitkä päivä luentoja, työvuoro ja treenit. Väsyttää. Huomaamatta ajatukset hiipivät realistisesta valvetodellisuudesta ideaalisempaan haavemaailmaan. Ja sitten se iskee – ajatus! Sitä seuraa toinen, heti perään kolmas ja kuin lumivyörynä tämä ennalta odottamaton ajatuspyörre muuttuu valtavaksi kuohuvaksi virraksi, joka vetää määrätietoisesti mukanaan yhteen ainoaan epätodennäköiseen suuntaan – pois.

Edessä siintää merta ja vuoria, vuorten takana aukeaa laaksoja, niiden takana on vehmaita kukkuloita ja vielä niiden takana on laajoja rannattomia suurten jokien uurtamia aroja. Uusia seutuja, uusia vielä näkemättömiä maisemia, ihmisiä joita ei ole vielä tullut tavattua, kieliä ja murteita joita ei ole vielä tullut tapailtua, hajuja ja makuja, joita ei vielä ole tullut koettua. Kaikkea tätä voi laaja rannaton maailma tarjota. Mitä minä yksinäinen subjekti enää tässä bussinpenkillä teen? Ulos ja kiireesti. Pois tästä tukahduttavasta kalseasta kaamoksesta! Tilanne ei kuulostane vieraalta. Kyseinen tunne on takuulla jokaiselle slavistille tuttu ajoittainen vieras. Diagnoosi on selkeä eivätkä parannuskeinotkaan oikeastaan tuntemattomia.

Kaukokaipuu on ihmisessä syntyvä tunne siitä, että pitäisi päästä seikkailemaan, näkemään kaukaisia paikkoja, kokemaan uusia asioita, oppimaan uusia kieliä tai tutustumaan paremmin siihen, mikä on jäänyt vielä vieraaksi. Ja tietenkin se perustavanlaatuinen arkipäiväinen humanismi – mahdollisuus päästä jakamaan elämää maailman kanssa kun on tilaisuus ja vieläpä intoa. Tahto kokea jotain uutta jossain kaukana kohtaa usein harmillisen kivuliaasti arjen ja sen puitteet. Mielikuvituksen rientäessä kohti taivaanrannan äärettömyyttä (ja sen yli) löytyy jalasta roikkuvia riippakiviä yleensä useita: rahatilanne, opiskelut, työt tai ihan vain pelko tutun ja turvallisen jättämisestä ja mahdollinen rohkeuden puute kohdata jotain ennenkokematonta asettuu vastakkain totuttujen ja turvallisten jokapäiväisen elämän realiteettien kanssa.

Ristiriitaisuus arkimaailman ja haavemaailman välillä on kuitenkin vain näennäistä. Viime vuosien aikana mainetta niittänyt suomalainen matkailijakaksikko Riku Rantala ja Tuomas Milanoff (tunnetaan lähinnä matkailuohjelmasta Madventures) toteavat kirjassaan ”Kansainvälisen seikkalijan opas” kuivakasti ja yksinkertaisesti: ”Kyse on asioiden asettamisesta tärkeysjärjestykseen”. Tiedän tämän todeksi liftailtuani useita viikkoja ympäri Brittein saarten syrjäisimpiä seutuja samaan aikaan kun minun oletettiin astuvan Suomen puolustusvoimain palvelukseen. Toistamiseen havaitsin tämän todeksi viime keväänä reilaillessani ympäri laajaa Venäjänmaata, ja vähän Ukrainaakin, samaan aikaan kun minun olisi pitänyt keskittyä kieliharjoittelujaksoni lopputentteihin. Elämän voi tarvittaessa elää juuri niin kuin sen itse tahtoo – kunhan muistaa asettaa asiat järjestykseen.

Mutta sillä välin kun jälleen itse asettelen asioita rauhassa ja verkkaisesti siihen tärkeysjärjestykseen, mieleni alkaa kapinoida tämänhetkistä likaisen harmaata ja kirpeän kylmää ympäristöäni vastaan. Täytyy puunata vanhat vaelluskengät, sillä ne ovat likaiset ja nuhjuiset. Täytyy hankkia pino uusia karttoja, sillä edessä on pitkiä taipaleita vieraalla maaperällä. Täytyy löytää sanakirja vielä tuntemattoman kielen perussanaston haltuunsaamiseksi. En vielä tiedä tämän uuden seudun tarkkaa sijaintia. Tiedän vain sen, että se on jossain tuolla idässä, etelässä, lännessä tai pohjoisessa, jossakin viimeisen moottoritien takana, jonkin kuoppaisen maantienpätkän varrella...

Stefan Smirnov

SLAVOJ!

2010-03-05T00:00:00.002+02:00

'

Slovenian kuuluisin henkilö, filosofi, elokuvatutkija ja psykoanalyytikko Slavoj Žižek ihastuttaa ja puhututtaa ympäri maailmaa. Mutta mikä tässä henkilössä vetää puoleensa? Miksi Žižek on niin suosittu?

En aio luetella kaikkia niitä ylisanoja, joilla Žižekiä on kuvailtu. Mutta kuka on nähnyt hänestä kertovan dokumentin Žižek! (2005), tietää ettei slovenialaisfilosofi tosielämässä vastaa hänestä maalattua supertähden kuvaa. Oikeasti Žižek inhoaa saamaansa suurhuomiota, nimikirjoitusta väijyviä faneja ja ympärillä pörrääviä kameroita. Elokuvassa hän suorastaan menee tolaltaan, kun eräs nainen lähestyy häntä ennen luentoa: Žižek perääntyy päätään pudistellen, katsekontaktia vältellen, ja vaikuttaa nurkkaan ahdistetulta eläimeltä. Kotikaupungissaan Ljubljanassa suorastaan karttaa ihmisiä ja viihtyy itsekseen kotona kirjojensa ja elokuviensa parissa.

Žižek on kuuluisa kautta maailman, etenkin akateemisissa piireissä. "Slavoj the Superstar" kiertelee luennoimassa eri yliopistoissa eri mantereilla, televisio-ohjelmissa ja seminaareissa. Yhtenä viikkona hänet voi bongata Al Jazeera English –kanavan keskusteluohjelmasta, ja seuraavana viikkona hän on Buenos Airesissa pitämässä luentoa. Kotiseuduillaan hänet tunnetaan myös presidenttiehdokkudestaan. Hän haki vuonna 1990 Slovenian edustajaksi Jugoslavian presidenttineuvostoon liberaalidemokraattien riveistä.

Mutta asiaan. Mikä Žižekissä on se jokin? Kuulijoita, etenkin amerikkalaisia, saattaa hämmentää hänen suora, asiaanmenevä puhetapansa. Žižekin suusta saattaa hyvin spontaanisti tulla lauseita, kuten: ”Let’s cut the crap here” tai ”Let me brutally clear”. Hän usein myös toistaa mantraansa, jonka mukaan hän ei ole avoimen optimistinen. Joskus hän yllättää tottuneenkin kuulijan alkamalla yhtäkkiä puhua paskasta ja vessanpyttyjen rakenteiden suhteesta erilaisiin eurooppalaisiin mentaliteetteihin. Tällainen suora ote puhumiseen vetää myös ihmisiä puoleensa. Akateemisessa maailmassa kun se on harvinainen hyve.

Myös hänen hurmaava slaavilainen aksenttinsa, kovana rullaavat r-kirjaimet, käden neuroottiset pakkoliikkeet nenän ja hiusten välillä, sekä kauhtuneet t-paidat, joissa hän hikisenä luennoi, vetävät omalla oudolla tavalla puoleensa. Žižek on avoimesti oma itsensä, ja tämä rehellisyys vetoaa. Kaiken suosionsa ohessa on Žižek saanut myös tietenkin paljon kriitikkoja.

Žižek on brutaalin ja toisaalta humoristisen olemuksensa takana asiantunteva, sivistynyt, useita kirjoja ja artikkeleita julkaissut tutkija. Hänen puheissaan on painava sanoma. Ei pidä antaa vitsien, anekdoottien ja rivouksien hämmentää. Akateemisten piirien enfant terrible on harvinaisen monialainen tutkija, hän ammentaa tutkimuksissaan vaikutteita populaarikulttuurista, filosofiasta, psykoanalyysistä ja sosiologiasta.

Žižekin julkaisemista kirjoista kolme on käännetty suomen kielelle, viimeisimpänä Pehmeä vallankumous (Helsinki: Gaudeamus, 2009). Lisäksi hänen luennoistaan ja suomalaisten aktivisten keskusteluista hänen kanssaan on julkaistu pamflettikirjanen Politiikkaa, idiootti! Vastakkainasetteluja Žižekin kanssa (Helsinki: Like, 2009). Kannattaa myös katsastaa hänen artikkeleitaan tietokannasta Ошибка! Недопустимый объект гиперссылки.. Myös hänen koulukuntalaisensa ovat perustaneet tieteellisiä artikkeleita julkaisevan lehden International Journal of Žižek Studies.

Kuuluisat strukturalistit, kuten ranskalainen psykoanalyytikko Jacques Lacan ja kielitieteilijä Ferdinand de Saussure ovat vaikuttaneet vahvasti Žižekin ajatteluun. Lacan teki psykoanalyysin parissa saman, minkä de Saussure teki kielitieteessä, kun hän määritteli kielen merkkien järjestelmänä. Lacan sovelsi tätä ajatusta ihmismielen tietoisuuden ja tiedostamattomuuden selittämiseen. Tätä myös Žižek soveltaa puhuessaan muun muassa toiseuden käsitteestä. Hän palaa aina Lacanin psykoanalyysiteorian pariin, kuten sanoessaan, että filosofin tulee toimia, kuten "Suuri Toinen", joka ei kerro totuuksia maailmasta, vaan pikemminkin haastaa omat ideologiset olettamuksemme.

Jugoslaviassa hän oli joskus suosiossa, mutta hän sai myös kärsiä dissidenttinä. Hänen graduaan pidettiin epämarksilaisena. Nykyään Žižekiä on varsin vahvasti vasemmalla, vaikka esimerkkejä hänen kritiikistään sosialistisen Jugoslavian hallintoa kohtaan ei koskaan unohdeta ottaa esiin, kun hänestä yritetään leipoa oikeistolaista liberaalia. Slavoj Žižek on ennustanut kapitalismin tuhon jo ennen viimeistä talouslamaa ja luennoinut muun muassa siitä, mitä vasemmiston pitäisi nyt tehdä. Hän puhuu ideologian lopusta, vallankumouksesta ja luokkayhteiskunnan lopusta. Hän on hyvä osoittamaan nykyajan yhteiskunnan epäkohtia, kuten kaksinaismoralismia, jota kuuluisat "filantroopit", Bill Gates ja George Soros edustavat.

Mutta mikä Žižek oikeastaan on? Post-strukturalisti? Marksilais-lacanilainen? Tai ehkä hän on žižekiläinen? Vai onko hän aivan liian avant garde suurelle yleisölle? Tai ehkä vielä paremmin: hän on määrittelyjen ulkopuolella. Hän ei mahdu mihinkään lokeroon.

Olin kuuntelemassa Žižekiä Helsingissä joulukuun alussa. Luento toisti tuttua kaavaa: hän ensiksi kertoo hauskan anekdootin omasta elämästään ja tekee siitä sopivan yhteiskunnallisen teesin, tai havainnollistaa vitsillä sen, mikä yhteiskunnassamme on vialla. Eteläslavistina sain naureskella partaani, kun Žižek kertoi armeijakokemuksistaan JNA:ssa, eli Jugoslavian armeijassa.

Erityistä huomiota kiinnitin teoriaan, jonka mukaan polittisen korrektiuden vahvistuminen Jugoslaviassa oli yhteydessä jollain tasolla valtioliiton hajoamiseen. Tiedättehän kaikki ne vitsit, joita Jugoslaviassa kerrottiin: montenegrolaiset olivat laiskoja, bosnialaiset hieman hölmöjä ja jokainen kansallisuus oli omalla tavallaan naurettava.

Kuitenkin jossain vaiheessa Žižekin mukaan ei ollut enää sopivaa tai korrektia naureskella sille, kuinka joku on hieman hölmö, ja tämä yleinen ilmapiirin kiristyminen ja keskinäisen huumorintajun katoaminen oli suorassa yhteydessä Jugoslavian hajoamiseen. Ei ollut kyse siitä, että nämä vitsit olisivat olleet pahaa tarkoittavia, pikemminkin päinvastoin. Ne olivat osoitus siitä ehkä hieman kieroutuneesta kiintymyksestä, jota jugoslaavit toisiaan kohtaan osoittivat.

Näin žižekiläinen teesi on saatu kasaan. Tai ehkä hän on vain osoittanut jotain, jota emme olleet osanneet pukea sanoiksi.

Aino Väänänen

Kirjoittaja on vannoutunut Žižek-fani, jonka mielestä Žižek kuulostaa samalta puhui hän ranskaksi, englanniksi tai serbkroaatiksi.

Tapaus Schur

2010-03-04T23:59:00.001+02:00

'

Kirjakauppa Arkadiassa (Pohjoinen Hesperiankatu 9) käytiin keskiviikkona 16. helmikuuta mielenkiintoinen keskustelu. Se koski Israel-Jakob Schuria (1879–1947), suomenjuutalaista uskontotieteilijää, jonka väitöskirja hylättiin Helsingin yliopistossa vuonna 1937. Pohdittiin, olivatko hylkäämiseen johtaneet syyt yhteydessä juutalaisvastaisuuteen.

Tutkijat Simo Muir ja Ilona Salomaa ovat viime vuonna toimittaneet Schurin tapausta käsittelevän teoksen Hyljättiin outouden vuoksi. Israel-Jakob Schur ja suomalainen tiedeyhteisö (Suomen Itämainen Seura, 2009), jonka he esittelivät Arkadiassa. Teoksen aihe ei rajoitu ainoastaan 30-luvun tapahtumiin: 70 vuotta myöhemmin Muir nosti Schurin kohtalon esiin Historiallisessa aikakauskirjassa (4/2007). Muir vakuutti artikkelissaan, että Schuria oli kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Heräsi julkinen keskustelu antisemitismin roolista tapahtumien kulussa, ja 1930-luvun tiedeyhteisöä alettiin tarkastella kriittisesti.

Keväällä 2008 Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto kokosi asiantuntijatyöryhmän tutkimaan, olivatko hylkäämiseen johtaneet syyt tieteellisesti perusteltuja. Tuloksena oli myöntävä vastaus: työryhmän näkemyksen mukaan väitöskirja hylättiin pääasiassa siinä havaittujen laadullisten ongelmien takia. Muir kollegoineen ei tyytynyt päätökseen, ja saman vuoden marraskuussa järjestettiin kansainvälinen seminaari, jossa Schurin tapausta tutkittiin laajalti ja monen eri tieteenalan näkökulmasta. Hyljättiin outouden vuoksi on juuri tämän seminaarin tuloksia kartoittava teos.

Vuoden 1937 väitöstilaisuus oli kaikin puolin kummallinen. Ympärileikkauksen olemusta ja motiiveja Vanhassa testamentissa käsittelevä väitöskirja oli läpäissyt esitarkastuksen ja saanut painatusluvan. Kansainvälistä arvostusta nauttiva professori Edvard Westermark esitti väitöskirjaa julkaistavaksi Suomalaisen Tiedeakatemian julkaisusarjassa. Toisin kuitenkin kävi. Tilaisuuden alkaessa sisään marssi kolme ylimääräistä vastaväittäjää, jotka alkoivat aggressiivisesti ajaa väitöskirjan hylkäämistä. Professori Albert Hämäläinen vieläpä esitti kritiikkinsä suomeksi, jota Schur ei ymmärtänyt. Kustoksen olisi tullut tulkata väitteet saksaksi tai ruotsiksi, mutta näin hän ei tehnyt.

Schurin kotikieli oli jiddiš ja väitöskirjansa hän oli kirjoittanut saksaksi, joka oli ajan tieteenkieli. Hylkäämistä kannattava ryhmä keskittyi juuri kielikysymykseen: heidän mukaansa Schurin saksan kieli oli virheellistä, ja väitöskirjan hyväksyminen tuhoaisi suomalaisen tieteen maineen ulkomailla. Väitöskirjassa oli runsaasti ladonta- ja oikeinkirjoitusvirheitä. Kun Schur tarjoutui korjauttamaan virheensä, lupaa ei annettu, vaikka suomenkielinen väittelijä oli saanut vastaavan luvan vain vähän aikaisemmin. Muir ja Salomaa esittävätkin, että tapauksen taustalla vaikutti 1930-luvun ”aitosuomalainen” liike. Myös yliopistolla käytiin kieliriitaa, ja Hämäläisen kritiikin kaltaiset provokaatiot olivat tyypillisiä. Lisäksi Hämäläinen piti väitöskirjan heikkoutena sitä, ettei siinä ollut viitattu hänen omaan tutkimukseensa, joka käsitteli Kalevalaa ja rituaalista hiustenleikkuuta.

Vuoden 1937 hylkäämisraportti ei ilmaise eksplisiittistä juutalaisvastaisuutta, mutta asenne on Muirin ja Salomaan mukaan helposti luettavissa esimerkiksi vastaväittäjien marginaalimerkinnöistä.

”Jumalanpilkkaa”, ”lapsellista”, "Mistäs juuti tämän tietää", kirjoittaa Hämäläinen. Kohdassa, jossa Schur pohtii työn ja sapatin suhdetta, on merkintä ”Miten uskaltaa sanoa näin? On kai Helsingissä huonosti palkattu”. Kun Schur yritti seuraavana keväänä väitellä Åbo Akademissa, vastaanotto ei ollut sen parempi. Turussa hanke kaatui jo esitarkastusvaiheessa. On esitetty epäilyjä, että hylkäyksen yhtenä perusteena oli Schurin väärä etninen tausta: saadakseen Åbo Akademin professorien tuen hänen olisi tullut olla "puhdasverinen" suomenruotsalainen.

Myös väitöskirjan aihe koettiin kiusallisena. Ympärileikkaus yhdistyi falloskulttiin, jonka käsitteleminen oli ”moraalisesti epäilyttävää”. Schurin voidaan katsoa olleen tietoisen provokatiivinen: ympärileikkaus on juutalaisuuden ydinsymboli, liiton merkki, joka sisältää vahvoja uskonnollisia, seksuaalisia ja emotionaalisia latauksia. Kaiken lisäksi Schur päätti astua myös juutalaisen yhteisön itsensä varpaille: hän tutki Vanhaa testamenttia kriittisestä, uskontotieteellisestä näkökulmasta ja rikkoi perinteisiä käsityksiä ympärileikkauksesta. Oli yleisesti tiedossa, että Schur ei ollut erityisen uskonnollnen mies, ja hänen välinsä Helsingin juutalaiseen seurakuntaan olivat huonot, elleivät tulehtuneet.

Muirin ja Salomaan mukaan ”tapaus Schur” liittyy ajan yleisiin asenteisiin Euroopassa. 1930-luvulla Saksa oli suurvalta, mielipidejohtaja, jonka kanssa Suomella ei ollut varaa riitaantua. Keskustelun alustaja ohjaaja Taru Mäkelä rinnastaa juutalaisvastaisuuden muihin ”irrationaalisiin vinksahtamiin”, joihin ihmismielellä on taipumus sairastua. ”Homofobia, ksenofobia… näiden aiheiden tutkiminen auttaa aivovirusten torjunnassa!” Juuri tästä syystä tutkimusryhmä oli pettynyt yliopiston vuoden 2008 päätökseen. ”Tutkimuskomitea pyrki hoitamaan asian siististi pois päiväjärjestyksestä niin, ettei yliopiston erehtymättömyyden sädekehä tuhoutuisi”, sanoo Muir. ”Ja sädekehä on edelleen vahva: monet tutkijat vastaavat minulle: ’sehän tutkittiin jo!’”.

Arkadian keskustelijat olettivat tuoreen kirjan olevan ”kivi kengässä – sitä ei voi unohtaa”. Ehdotettiin muun muassa Schurin väitöskirjan lähettämistä Saksaan uudelleentarkastamista varten; Saksassa pääasiassa juutalaisten kirjoittamista väitöskirjoista on myönnetty kymmeniä postuumeja tohtorinarvoja. Helsingin juutalainen seurakunta on sitoutunut ajamaan Schurin asiaa. Kirjan toimittajat odottavat arvostelua yliopiston lehdissä, Åbo Akademi vaikenee vielä.
Antisemitismin tutkimus on nousussa ympäri Eurooppaa. Kolmas sodanjälkeinen sukupolvi on edeltäneitään valmiimpi vakavaan mutta neutraaliin keskusteluun. ”Yhteiskunta, joka ei käsittele menneisyyttään on kuin huonosti toimiva komposti”, sanoo Mäkelä, ”se alkaa mädäntyä”.

Liisa Liski

Vieras kynä -palsta Kokemuksia Naši-nuorten koulutusleirillä Tverin Karjalassa

2010-03-04T23:53:00.003+02:00

'

Partisaanileiri vai bisneskokous?

Saavun pilkkopimeään Seligeriin yösydännä. Auton valokiila osuu korkeaan aitaan ja sinipunavalkoisin Venäjän värein maalattuihin ainakin pari metriä korkeisiin rajapylväisiin. Kuin Venäjän raja, paitsi että se on Seliger-nuorisoleirin ulkoaitaus. Sisääntuloportti numero kolmen parkkipaikalla tapaan pilkkopimeässä Naši-komissaari Marjana Skvortsovan. Pian paikalle tulee toinen Naši-komissaari Robert Schlegel, joka on myös tunnettu dokumenttielokuvien toimittaja ja Venäjän duuman nuorin kansanedustaja. Hän lupaa majoittaa meidät.

Marjana esitelee minulle leiriä, vaikka on yö. Kävelemme päättymättömiä pitkospuita leirin halki. Nuotiot, kännykät ja läppärit pilkottavat pimeydestä. Jossakin hurisee suuri generaattori. Varsinaista möykkäämistä ei kuulu mistään. Siellä täällä väki on kerääntynyt puihin ripustettujen pistorasioiden luokse tarkistamaan meilejään ja lataamaan kännyköitään. Langaton netti toimii koko leirin alueella, minulle kerrotaan.

Olen vieraana Naši-nuorten kuuluisalla Seliger-leirillä. Tämä on viides vuosittainen leiri. Se on kasvanut parin viikon kokouksesta yli kuukauden mittaiseksi 50 000 nuoren isänmaalliseksi koulutustapahtumaksi. Kerrallaan väkeä on noin 10 000. Viimeisen erän teemana on johtajuus, liderstvo. Haluan ottaa selvää, mitä täällä tapahtuu. Statukseni on "vieras", eli saan tutustua leiriin vapaasti. Joudun kuitenkin noudattamaan sääntöjä: alkoholin käyttö leirin alueella on ehdottomasti kielletty. Siitä seuraa ulosheitto. Leirin alueella kiroilu on kielletty. Aamuliikunta ja luennot ovat pakollisia varsinaisille osanottajille.

Seliger ja neuvostomenneisyys

Venäjällä Seligerin tietävät kaikki. Väitetään, että siellä kerran käynyt on muuttunut ihminen. Leiriä mainostavat televisiossa Venäjän hyvämaineisimmat kasvot. Nuoret valitaan Internetin kautta lähetetyn hakemuksen perusteella. Virallisesti tapahtumaa kutsutaan koulutus- ja innovaatiofoorumiksi. Jokaisen pitää osallistua luennoille ja ideoida hyvä bisnesidea, viranomaisprojekti tai poliittinen hanke. Nuoriso täällä on siis valikoitunutta. Se näkyy selvästi vakavahenkisessä ja vähän viileässäkin ilmapiirissä. Kaikki ovat selvästi tosissaan.

Leirissä pyörii omat nuoriso-tv-kanava (Ы-TV), jonka lähetystä voi seurata mäntyihin ripustetuista taulutelevisioista. Ы-TV kertoo uutisia leirin tapahtumista ja vieraista. Kanavan taustalla on Venäjän nuorimman kansanedustajan Robert Schlegelin oma studio Belyi svet eli Valkoinen valo (siis se kuuluisa Lumière blanche). Kun kysyn, mitä Ы-TV tarkoittaa, minulle vastataan, että "vain venäjän kielessä on Ы-kirjain". Ы-TV:n koko päivän taulutelevisioissa pyörivistä materiaaleista mieleeni jäivät reportaasit Jevgeni Jevtušenkon vierailusta Seligerissä, ikonimaalauskurssista, ortodoksisesta muotinäytöksestä, virolaisen fasismin vaarasta sekä tietysti Putinin vierailu, joka tapahtui vähän ennen minun tuloani.

Heti ensimmäisenä yönä telttaani kantautuu tyynen järvenselän ylitse läheisen Nilova Pustynin luostarin yöpalveluksen sulosäveliä. Samassa luostarissa säilytettiin vuonna 1940 tuhansia puolalaisia vankeja, jotka teloitettiin myöhemmin Katynissa ja muualla. Puolan- ja venäjänkieliset muistolaatat selittävät asian tyhjentävästi luostarin sisäänkäynnin luona. Vähän kauempana on Mednojen muistomerkkikompleksi murhatuille puolalaisille.

Vain Stalin loistaa poissaolollaan

Aamu Seligerissä alkaa tasan kello kahdeksan kaiuttimista pauhaavalla
tutulla Suurella ja mahtavalla eli Venäjän hymnillä. Se kaikuu kovalla
volyymillä kaikista kaiuttimista alusta loppuun, uusilla sanoilla
varustettuna.

Päivänvalossa Seliger näyttää suuruutensa. Jylhään mäntymetsään on ripoteltu satoja, ehkä tuhansia pikku telttoja tiukasti kiinni toisiinsa. Kaiken halkaisee puulla katettu kävelyteiden verkosto, jonka kulkeminen päästä päähän kestää ehkä tunnin. Joka puolelle on ripustettu Putinin, Medvedevin ja patriarkka Kirillin kuolemattomia lauseita suuriin punaisiin banderolleihin:

"Venäjästä tulee kukoistava, demokraattinen maa. Vahva ja samaan aikaan hyvä elää. Paras maailmassa kaikkein lahjakkaimmille, vaativimmille, itsenäisimmille ja kriittisimmin ajatteleville kansalaisille. Dmitri Medvedev." "Venäjä on ainutlaatuinen, kuten mikä tahansa valtio. Voimme vain itse kulkea oman tiemme, ja sen menestys riippuu vain meistä itsestämme. Vladimir Putin" "Nuorten ihmisten piirteissä näemme ortodoksikirkon tulevaisuuden kasvot. Patriarkka Kirill"

Aamuliikunnan jälkeen ämyristä kaikuu kehoitus lähteä seuraamaan opetusta 15 minuutin kuluttua. Leirin keskuksessa on kymmenkunta yli 500 hengen vetoista valkoista telttaa, jotka on nimetty suurten venäläiset mukaan. Pääteltta on tietysti nimeltään Pietari Suuri, pienemmät teltat ovat Tšaikovski, Gagarin, Lomonosov, Tarkovski ja avaruusteknologian isä Sergei Koroljov. Vain Stalin loistaa poissaolollaan - en kuule hänestä mitään koko leirin aikana.

Suomi – turvallisuusuhka?

Monet venäläisten luennoista ovat kevyitä mutta asiantuntevia jutusteluja, joiden sekaan on ripoteltu paljon tietoa. Omakohtaiset kokemukset ja mielipiteet tekevätkin luennoista kiinnostavampia. Nuoriso esittää myös kritiikkinsä, mikäli luennot eivät kiinnosta. Täällä oppii siis hyväksi luennoitsijaksi: tärkeää tietoa voi antaa kiinnostavassa ja inspiroivassa paketissa. Kuljen teltasta toiseen kuuntelemassa, mitä sanottavaa opettajilla on Venäjän tuleville johtajille. Yhdessä teltassa on meneillään esitys aiheesta "Venäjän uhat". Niihin lasketaan kuulemani esityksen mukaan myös Suomen Venäjälle esittämät aluevaatimukset.

Luennoin itsekin noin 500 nuorelle teemasta "historian väärentäminen
informaatiosodan aseena". Muutenkin haluan tietysti tietää, mitä Suomesta ajatellaan. Muuan pietarilainen nuori mies on kuullut perussuomalaisista ja keksinyt niille hauskan venäläisen nimenkin, Istinnyje finny, tosisuomalaiset. Nuori mies
tuntuu pitävät perussuomalaisia jonkinlaisena natsipuolueena. Totean, että
perussuomalaisten niin sanotusta ulkomaalaisvastaisuudesta puhutaan kyllä
Suomessakin.

Gruusialaista fasisimia

Iltakokouksessa leiriläiset saavat kuulla päivän saavutukset. Tärkeät vieraat saapuvat helikopterilla. Putin vieraili täällä muutamaa päivää ennen tuloani. Minun kanssani samaan aikaan vieraaksi saapuu ilmateitse Venäjän vaalilautakunnan puheenjohtaja Vladimir Tšurov, tärkeä mies, joka tavallaan valvoo Venäjän demokratiaa.

Leirin keskustassa on ympärivuorokautinen kunniavartio ja haloilla palava ikuinen tuli Suuren isänmaallisen sodan uhrien muistoksi. Kaksi venäläistä nuorta vuorollaan seisoo neuvostoarmeijan viitassa yötä päivää liikkumatta käsi sydämellä muistamassa veteraaneja.

Telttani suuaukosta avautuu kaunis näkymä Seliger-järven ylitse. Kiinnitän Suomen lipun telttani viereiseen puuhun. Lippuni voisi olla suurempi, sillä joka paikassa on valtavia lippuja: tietysti Venäjän, mutta myös Yhtenäinen Venäjä -puolueen sinisiä karhulippuja, Našin punaisia lippuja valkoisella ristillä sekä Žirinovskin LDPR-puolueen sinikeltaisia lippuja. Myös äskettäin itsenäistyneen Etelä-Ossetian keltapunavalkoinen lippu pistää silmään. Etelä-Ossetia on täällä kuten muuallakin kova sana. Venäjän kanta asiaan on se, että se on pelastanut venäläiset ja osseetit "gruusialaiselta fasismilta".

Viro Euroopan portinvartijana

Telttakylässä on pari ainakin sadan koneen Internet-telttaa. Jonottaessani nettiin kerron eräälle moskovalaiselle nuorelle miehelle olevani Suomesta. "Pitääkö paikkansa tieto siitä, että Viroon on pystytetty siirretyn Pronssisoturin lähelle fasismia palvova muistomerkki?" nuorukainen tiedustelee. Kysymys on Tallinnan Vapaudenaukiolle pystytetystä SS-merkillä varustetusta Viron vapaussodan muistomerkistä, josta Virossa toimiva suomalainen journalisti Leena Hietanen käyttää nimitystä "natsistondis".

Kaikki leirin nuoret ovat aikuisia, 18-30-vuotiaita. Joillakin perheellisillä on pikkulapsetkin mukana. Tosin lapsiperheet vuokraavat mieluummin rauhallisen lomamökin lähistöltä ja käyvät täällä vain päivisin. Ilmapiiri on vakavahenkinen ja puuhakas. Täällä ei juurikaan huvitella. Juopottelua tai känniläisiä ei näy.

Venäläisiä on tullut tänne paljon lähiulkomaista. Krim-leirin iltanuotiolla kansanedustaja Sergei Markov valittelee Viron hänelle määräämää kymmenen vuoden maahantulokieltoa Schengen-alueelle. Markov pidätettiin kiellon takia saksalaisella lentokentällä mutta päästettiin menemään, koska hänellä on diplomaattipassi. Moni muukin kertoo Viron antamasta maahantulokiellosta. Tuntuu siltä, että Schengen-järjestelmä on antanut Virolle mahdollisuuden kiusantekoon. Naši-komissaari Marjana Skvortsova kertoo osallistuneensa yhteen antifasistien kokoukseen Virossa. Viime vuonna hänet käännytettiin Vainikkalasta takaisin Venäjälle. Suomalaisten rajavartijoiden selityksen mukaan Viro oli lätkäissyt Marjanalle kymmenen vuoden maahantulokiellon Schengen-alueelle.

Kymmenen vuoden kielto matkustella Schengen-alueella tuntuu kohtuuttomalta henkilöille, jotka eivät kuitenkaan ole syyllistyneet mihinkään rikoksiin. Parikymppisen Marjanan innovaatio on oman firman perustaminen, mutta maahantulokielto Euroopan unioniin ei edistä ulkomaankauppaa.

Täällä rakennetaan tulevaisuuden Venäjää

Joka päivän huipentuma on iltakonsertti leirin suurella kentällä. Täällä käy sekä venäläisiä että maailmantähtiä. Ehdin nähdä hittibändi Iraklin sekä Uriah Heepin Ken Hensleyn, joka kertoo pitävänsä Venäjästä. Konsertin päätteeksi hänen kainaloonsa lyötiin Etelä-Ossetian lippu. Leirin pääkadulle on pystytetty ehkä parisataa suurta plakaatia, joissa esitellään parhaat innovaatiot tyylikkäinä julisteina. Paikalle saapuu venäläinen meppi Tatjana Ždanok, joka edustaa
europarlamentissa Latvian venäläisiä. Tatjana on aina siellä missä minäkin. Istumme nuotiolla Baltian maiden eli Viron ja Latvian venäläisten leirissä. Tatjana kävi puhumassa Sergei Markovin kanssa Krimin leirissä, jossa asuu Ukrainan venäläisiä. Fasismin nousu ja ulkomailla asuvien venäläisten asema on ongelma tietysti kaikkialla. Suunnitteilla on uudempia ja tehokkaampia organisaatioita venäläisten oikeuksien lujittamiseksi.

Viimeisenä iltana kaikki kutsutaan suurelle aukiolle. Alkaa loppurutistus. Vasili Jakemenko nousee lavalle ja esittää yleisölle ensimmäisen kysymyksen: "Kuinka moni lopetti tällä leirillä juomisen?" Myös tupakoinnin lopettamiseen kannustetaan, vaikka käryttelijöitä onkin näkynyt aika paljon siellä täällä. Viimeistään nyt leirin merkitys raittiustapahtumana ja koko Naši-liikkeestä myös raittiusliikkeenä vahvistuu. Sitten seuraa leirin perinteinen loppu. Nainen lavalla huutaa: "Viimeinen
sääntö, tältä leiriltä ei lähdetä kyynelehtien. Tämä leiri ei ole loppu vaan alku. Me emme ikävöi, vaan olemme iloisia." Suuren kentän taakse sytytetään valtava kokko, jonka liekit kohoavat kohti taivaita. Nuoriso juoksee päätteeksi kohti korkealle loimuavia liekkejä. Tässä on jotakin pakanallista. Illan kruunaa mahtava ilotulitus.

Tulen varmasti uudelleen. Täällä rakennetaan tulevaisuuden Venäjää. Haluan mielelläni katsoa tulevaisuuteen ja olla osa sitä. Olen jo sopinut siitä, että ensi vuonna Seligeriin lähtee suomalainen delegaatio.

Johan Bäckman

Jos haluat osallistua Seliger-2010-leirille, ota yhteys Johaniin
osoitteeseen johan.backman@helsinki.fi

”Великий Новгород”

2010-03-04T23:37:00.004+02:00

'

Статья «Гост номера»

Коротко об авторе: Россиянину Дмитрию Бойцову 42 года, он живёт в Великом Новгороде. Его любимое увлечение - история, а в особенности - история своего города и его окрестностей, о чем он и расскажет в этой статье.

Географически Великий Новгород расположен на Северо-Западе России, на реке Волхов. Неподалеку находится озеро Ильмень (от финно-угорского «Илмер» - большая вода). Река Волхов вытекает из Ильменя, проходит по Новгородской и Ленинградской областям и впадает в Ладожское озеро. Название «Волхов» переводится как «мутный». Действительно, в реке много ила, да и течет она по болотистой местности, поэтому вода имеет коричневый оттенок. Территория Новгородской области – лесисто-болотистая, и только по берегам озера лес вырублен еще с древнейших времен. Жители поселений на озере Ильмень издавна занимались землепашеством, охотой, но все же главным доходным занятием для них было рыболовство.

Новгород – одно из древнейших поселений России. Считается, что именно отсюда «пошла русская земля». И хотя в настоящее время Новгород, небольшой провинциальный город с 230 тысячами населения, трудно сравнивать с городами-гигантами Москвой, Петербургом или даже Нижним Новгородом, он все же имеет славную историю.

Первое упоминание о Новгороде в письменных источниках – на Руси они назывались летописями – датируется 859 годом (9 век). Археологические же находки дали пока только более поздние даты – 10 век. Это неудивительно, т.к. само название Новгород – ”Новый город” - указывает на то, что где-то поблизости был «старый город», и жители его по каким-то причинам переехали на новое место и назвали поселение «новым городом». Где же тогда находился старый город по отношению к Новугороду? Сначала ученые считали, что это мог быть город Старая Ладога, расположенный в нижнем течении реки Волхов. Археологические раскопки показали, что это поселение действительно более древнее, чем Новгород. Но населяли его в большинстве своем не славяне – предки русских, а выходцы из Скандинавии. Кроме того, существует версия, что «старым» по отношению к Новгороду является город Старая Русса, расположенный в 100 км южнее Новгорода (эту гипотезу косвенно подтверждает само название "Старая Русса"). Но наиболее правоподобной в настоящее время считается версия, что «старым» по отношению к Новгороду было поселение примерно в 2-3 км, располагавшееся на противоположном берегу Волхова, так называемое Рюриково Городище. Проводившиеся там раскопки показали наличие слоев 9 века.

Само слово «городище» означает «заброшенное поселение». Почему же его жители переселились на территорию современного Новгорода? Ответ прост: местность вокруг городища весной заливается водами Волхова, поэтому для земледелия она непригодна. Кстати, на территории Городища найдены свидетельства проживания не только славянского населения, но и скандинавов, хотя их там значительно меньше, чем в Старой Ладоге. Итак, в какой-то момент жители городища приняли решение переселиться на более удобное место вверх по течению реки. Там на холмах на берегу Волхова уже были поселки племен меря и финно-угров, затем сюда «подселилось» славяно-скандинавское население городища. В результате слияния населения этих поселков и возник Новгород. Была построена крепость из бревен – детинец (так она называлась в старину). Это неудивительно – времена тогда были очень неспокойные, приходилось постоянно ждать набегов скандинавов-викингов, воинственных предков современных датчан, норвежцев и шведов. Кстати, Новгород был расположен на древнейшем торговом пути, который назывался «Из варяг в греки». Из Балтийского моря через Финский (Ботнический) залив купцы-скандинавы или разбойники-викинги могли попасть в реку Неву, затем в Ладожское озеро. Затем по Волхову в Ильмень-озеро, затем по ряду рек, перетаскивая волоком суда по суше, они попадали в реку Днепр, а уже затем в Черное море и в Древнюю Византию (большинство жителей этой страны составляли греки). Сейчас Византии нет, это территория современной Турции. Таким образом, купцы попадали с севера на юг – из варяг в греки, и, наоборот, с юга на север – из греков в варяги.

Путь этот был опасен. Не только природа зачастую мешала торговцам (бурные пороги на реках, бури на Ладоге, Ильмень-озере), но и нападения тех же скандинавов-варягов и других воинственных народов. Однако торговля приносила купцам большую выгоду, плавали они много и миновать на своем пути Новгород никак не могли. Для города это была статья дохода, так как купцы должны были платить дань.

Считается, что первым правителем Новагорода (так его называли в старину) был легендарный скандинав Рюрик (отсюда название Рюриково городище). Почему «легендарный»? Потому, что это легенда, научно не доказанная. Но тем не менее на одной из достопримечательностей Великого Новгорода – памятнике «Тысячелетие России» - среди многих иных российских правителей можно увидеть фигуру князя Рюрика, придерживающего рукой щит.

В 10 веке Новгород стал частью Киевского государства (столица г.Киев, ныне столица Украины; Новгород – отец городов русских, Киев – мать городов русских). В городе правили назначенные киевским Великим князем правители (его сыновья). Новгород зависел от Киева, но находился слишком далеко, чтобы киевские князья были полновластными хозяевами города. Новгородцы и при князьях старались проводить более независимую политику, а в 1136 году они и вовсе изгнали князя Всеслава. С этого момента городом и окрестностями фактически правили представители наиболее знатных новгородских родов – бояре. Боярские «планы» - роды - управляли, избирая правителя города – посадника (это чисто новгородское слово). Ту или иную боярскую группировку должно было поддержать народное собрание – вече. Фактически решение принимали опять же представители знати – «300 золотых поясов», а не народ. Князей же приглашали не как правителей, а как полководцев в трудную минуту… Например, в 1240 году новгородское войско под комадованием выдающегося полководца и дипломата князя Александра Ярославича разгромило более многочисленное шведское войско Ярла Биргера, шедшее завоевывать Новгород. Это произошло в земле племени ижорцев на р.Неве. Новгородское войско наголову разбило шведов, и Александр Ярославич в поединке ранил Ярла Биргера. Шведы в панике бежали. За эту победу князь Александр получил прозвище "Невский". Но новгородские бояре после такой победы поссорились с ним, и он уехал из Новгорода. Лишь опасность нападения на Новгород рыцарей Тевтонского ордена заставила новгородцев пригласить князя Александра назад, после чего он разбил немецких рыцарей в 1242 году на льду Чудского озера. Взаимоотношения Новгорода, Швеции и Германии были довольно сложными, что нередко выливалось в вооруженные конфликты. Особенно часто происходили стычки со шведами как с ближайшими северными соседями, в том числе и на территории современной Финляндии. Новгородцы старались подчинить себе карелов и финнов, присоединить их земли к огромным Новгородским владениям, раскинувшихся до Урала. Тем не менее существовали и торговые отношения Новгорода со Швецией и Германией. В Новгороде существовали так называемые Готский двор, где жили купцы с шведского острова Готланд, и Немецкий двор. Новгородские купцы торговали с городами немецкого Ганзейского Союза (вплоть до 15 века). Помимо торговли новгородцы занимались ремеслом, зачастую используя импортное сырье, разводили домашний скот в черте города, занимались рыболовством и земледелием. Большое значение они уделяли сторительству. Так вместо бревенчатого детинца была построена вначале каменная, а затем в 15 веке кирпичная крепость – кремль. Вокруг Новгорода было выстроено большое количество монастырей, также служивших во время нашествия врага крепостями. До наших дней сохранилось лишь несколько монастырей: Десятинный и Зверин в черте города, а также Юрьев, Хутынский, Клопский и Вяжищский. Много было построено в Новгороде и каменных храмов.

Кстати, Новгород и окрестности по счастливой случайности избежали монголо-татарского нашествия и не были разорены, тогда как многие русские земли пришли в запустение. В 15 веке самоуправлению в Новгороде пришел конец: московский Великий князь Иван Третий военной силой подчинил себе почти все русские земли, в том числе и Великий Новгород. С тех пор Новгород постепенно утратил свое богатство и былую славу. Особенно пострадал он в 16 веке от похода царя Ивана Грозного, который хотел окончательно сломить и подчинить своей власти новогородцев. В 17 веке, во время вторжения польско-литовских сил в Россию, Новгород вероломно был захвачен шведами, которые обязались быть союзниками России в борьбе с поляками. Шведы разграбили город и окрестности, но борьба населения с захватчиками и победа русских над польско-литовскими войсками заставила шведов уйти из Новгородской земли.

В 18-19 веках Новгород – небольшой провинциальный город, затерявшийся между столицами Москвой и Петербургом.

Революционные события 1917-1918 гг. мало затронули Новгородскую землю.

Огромным потрясением для советсткого народа стала Вторая мировая война (называемая русскими Великой отечественной). Новгород немецкая авиация бомбила уже в июле 1941 года

Войска Вермахта стремительно продвигались к Новгороду, и уже в августе в городе начались бои. Получилось так, что защищали Новгород ослабленные в боях и малочисленные дивизии, почти не имевшие танков и артиллерии. 15 августа немцы полностью заняли город и устремились к Ленинграду. Это была их главная цель на данном направлении. Но на восток немцы далеко продвинуться не смогли и в нескольких километрах от Новгорода на берегах реки Малый Волховец были остановлены Красной Армией. Начались ожесточенные сражения, унесшие тысячи жизней с обеих сторон. Новгород и окрестности сильно пострадали в годы войны, особенно памятники старины: церкви, монастыри и т.д. Кстати, против Красной Армии воевали не только немецкие дивизии, но и испанская «Синяя дивизия». В нее также входили подразделения бельгийских, нидерландских фашистов и прибалтийских добровольцев (эстонцев, латышей, литовцев).

В январе 1944 года Советские войска освободили город, где почти не осталось целых зданий. Памятник «Тысячелетие России» фашисты разобрали на части, чтобы вывезти в Германию, но наступление советских войск помешало их планам.
После войны Новгород отстраивался заново, был восстановлен памятник «Тысячелетие России», некоторые храмы. Но восстановление памятников старины продолжается и до настоящего времени.

Достопримечательностями Новгорода наших дней являются Кремль, Софийский собор, Ярославово дворище, храмы и монастыри на территории города и окрестностей.
В 2009 году Великий Новгород стал столицей 29 Ганзейских дней Нового времени. Сюда съехались гости - представители городов Ганзейского союза (Германии, Польши, Швеции, Прибалтийских государств). В рамках праздненств были торжественно открыты Фонтан Ганзейских городов на Ярославом дворище, пямятник композитору Рахманинову в Кремлевском парке, памятник Петру Первому.

С 18 по 21 сентября в Великом Новгороде проходили торжества по случаю юбилея города – 1150-летия . Съехалось много гостей, в том числе патриарх Кирилл, были выпущены памятные марки в честь Великого Новгорода и памятная монета в 10 рублей.

Дмитрий Бойцов

Vaihto-opiskelijana Tverissä Venäjällä

2010-03-04T23:33:00.003+02:00

'

Maantuntemus on hyvä lisä kielenopiskelijalle

Tverin ja Novgorodin välisellä tieosuudella kulkija voi nauttia uunituoreista kaalipiirakoista ja ihan oikealla samovaarilla valmistetusta teestä.

Vuoden 2003 syyslukukaudella olin kolme ja puoli kuukautta vaihto-opiskelijana Tverin valtionyliopistossa Venäjällä lähellä Moskovaa. Olisi ollut helpompaa valita opiskelupaikaksi Pietari. Kaukonäköisenä ajattelin, että Pietari on sen verran lähellä, että sinne pääsee aina halutessaan. Tveriin sen sijaan ei tule lähdettyä varta vasten.

Tverin valtionyliopistossa oli opiskelijoita useista maista. Meitä suomalaisia oli seitsemäntoista, joista suurin osa Helsingin yliopistosta. Muut ulkomaalaiset opiskelijat olivat Saksasta, Ranskasta, Turkista, Kiinasta ja Yhdysvalloista. Suurin osa muista ulkomaalaisista opiskeli muutaman viikon tehokurssilla. Me suomalaiset saimme nauttia opetuksesta koko syyslukukauden ajan.

Vaihtoon mennessäni olin vielä siinä uskossa, että tulen opiskelemaan venäjän kieltä. Totuus valkeni jo heti ensimmäisellä luennolla. Tulisin opiskelemaan Venäjän yhteiskuntatietoutta, kaunokirjallisuutta, kielen kehitystä, fonetiikkaa sekä suullista ja kirjallista ilmaisua venäjän kielellä. Oli ihan hilkulla, ettei pakokauhu yllättänyt.

Tehokasta opetusta

Tietysti alussa kaikki meni ”yli hilseen”. Vähitellen kielen ymmärtäminen kohentui. Saimme tehokasta opetusta 4–7 opiskelijan ryhmissä. Päivittäisiä oppitunteja oli vain neljä, mutta sitäkin runsaammin kotitehtäviä, joiden kimpussa illat ja viikonloput vierähtivät hyvin.

Mieluisin oppiaine mielestäni oli yhteiskuntatietous. Venäjän poliittiset puolueet kannatuslukuineen tulivat tutuiksi siinä missä asuntolainan saamisen vaikeudet ja vanhusväestön vaikeat olot. Kirjallisuudentunneilla luimme Gogolia, Tshehovia, Nabokovia, Buninia ja muita klassikoita. Nuori opettajamme avasi innolla meille tietä venäläisen kaunokirjallisuuden saloihin.

Sain sen käsityksen, että Venäjällä harvoin tapaa yliopiston käytävillä kaltaisiani ”viisikymppisiä” opiskelijoita. Venäläisten nuorten on suoriuduttava opinnoistaan viidessä vuodessa ja siirryttävä työelämään. Opintotuki ei päätä huimannut, sillä se oli tuohon aikaan noin kaksitoista euroa kuukaudessa.

Minulle suorastaan naurettiin museossa, kun esitin opiskelijakorttini. Museovahti otti kortin ja kävi näyttämässä sitä työkavereilleen, jotka sitten joukolla tulivat ihmettelemään yli-ikäistä opiskelijaa. Sen verran toki kieltä ymmärsin, että tajusin heidän naureskelevan sille, että minulla kuuluisi olla opiskelijakortin sijaan eläkeläiskortti.

Avaraa asumista

Asuin Tverissä yksin yli neljänkymmenen neliön yksiössä. Se tuntui juhlalliselta. Asuntoni sijaitsi samassa rakennuksessa kuin missä opetustilat olivat. Lokakuun alussa kaupungissa oli tarkoitus kytkeä lämpö päälle, mutta säästösyistä sitä siirrettiin myöhäisemmäksi. Lasten päiväkodit ja sairaalat saivat lämpöä kuun puolivälissä. Asuntolaan saimme lämmön vasta 22.10.

Vuokraa yksiöstäni maksoin 2600 ruplaa kuukaudessa, mikä tuohon aikaan vastasi noin 80 euroa. Paikallisten mielestä vuokra oli kova. Näin lehdessä asunnonhakuilmoituksia, joiden mukaan ihmiset olivat valmiita maksamaan vuokraa noin tuhat ruplaa kuukaudessa.

Läheiseen tavarataloon haettiin lehti-ilmoituksella myyjiä, joille luvattiin palkkaa 3000 ruplaa kuukaudessa. Eipä heille olisi paljon rahaa jäänyt ruokaan ja muuhun elämiseen, jos olisivat joutuneet maksamaan samanlaista vuokraa kuin itse maksoin.

Mielenkiintoisia retkiä

Tverin valtionyliopiston kansainvälinen osasto järjesti aktiivisesti retkiä. Kävimme Moskovassa Bolshoi-teatterissa katsomassa ja kuuntelemassa oopperaa. Matka oli todella mielenkiintoinen paikallisen sairaalan hoitohenkilökunnan kanssa samalla linja-autolla. He kaivoivat kassistaan paksua suolattua valkoista läskiä, josta minullekin paksuja viipaleita leikkasivat. Läski laitettiin ohuen ranskanleipäsiivun päälle ja huuhdottiin alas raa´alla vodkalla. Eivät oikein tykänneet, kun kerroin olevani kylläinen absolutisti.

Muita retkiä teimme läheisiin Torzhokin ja Lihoslavlin kaupunkeihin. Novgorodiin teimme kahden päivän retken. Ihastuin kaupunkiin niin, että tein sinne linja-autolla uudestaan omatoimisen matkan. Neljäsataa kilometriä taittui yhdeksässä tunnissa ja vieruskaveri ehti vaihtua monta kertaa.

Tien varrella iäkkäämmänoloiset naiset keittivät samovaareillaan teetä ja myivät sitä kaalipiirakan kyytipojaksi. Erään talon pihassa isäntä juoksi lisäämään puita rannassa nököttävän saunan uuniin. Valtavan iso sika juoksi kintereillä ihan kuin kesy koira. Näky oli hullunkurinen.

Posti kuljetti kirjeet ja Tolstoi ystävät

Vaikka olin paljon matkustellut eri maissa, niin kulttuurishokki iski kaikesta huolimatta. Se ilmeni koti-ikävänä, herkutteluna, peiton alle kaivautumisena eikä itkuun paljon tarvittu. Liikunta olisi ollut hyvä lääke, mutta tuulipuvussa ja lenkkareissa herätin kaupungilla niin suurta ihmetystä, että en kestänyt tuijottelua kahta viikkoa kauempaa. Parasta terapiaa oli kirjeiden kirjoittaminen kotipuoleen.

Ystävystyin asuntolan yövahdin kanssa niin, että sain kutsun hänen kotiinsa musiikkipainotteiselle illalliselle. Tatjana oli kattanut pöydän koreaksi. Nautimme perinteisen venäläisen neljän ruokalajin aterian, johon kuului alkusalaatti, kuuma keitto, lämmin ruoka ja jälkiruoka. Pöydässä oli runsaasti omatekoisia säilykkeitä ja leivonnaisia. Tatjanan veli säesti haitarilla, kun lauloimme vanhoja venäläisiä romansseja.

Tverin ajoista on reilut kuusi vuotta. Ystävät ovat pysyneet mukana kuvioissa. Rajan takana käyn usein, etenkin Sortavalassa. Olen mukana järjestötoiminnassa. Löysin Sortavalasta yhteistyökumppanin, jonka kanssa järjestämme lasten ja nuorten kesäleirejä ja kulttuuritapahtumia vuorotellen Sortavalassa ja kotipaikkakunnallani Savonrannalla.

Viime kesänä 21 lasta ja kuusi ohjaajaa Sortavalasta tulivat viikon leirille Savonrannalle. Oman paikkakunnan lapsia leirillä oli 17 ja vaihteleva määrä ohjaajia. Lapset tutustuivat ratsastukseen, lammaskoiran paimennusnäytökseen, koirien esteratakilpailuun eli agilityyn, lasten kemuihin ja kesäteatteriin. Leirillä järjestettiin kielikurssi, jonka aikana suomalaisille lapsille opetettiin venäjää ja venäläisille lapsille suomea. Lapset ottivat oppimansa sanat heti käyttöön.

Tulevana kesänä heinäkuussa kotipaikkakuntani lapset pääsevät viikon kesäleirille Laatokan Valamoon. Leirin aiheina ovat kädentaidot ja musiikki. Aloitettua yhteistyötä on tarkoitus jatkaa useita vuosia. Tämä yhteistyö olisi varmasti jäänyt toteutumatta, ellen olisi opiskellut venäjää ja ollut vaihdossa tutustumassa venäläiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin.

Raija Heikkilä
Savonranta

Eräät kädet jotka rakensivat Amerikan

2010-03-04T23:27:00.003+02:00

'

Usein edes kielenopiskelija ei tule ajatelleeksi, ja vielä vähemmän sisäistäneeksi, kielensä opiskelusta saatavan hyödyn kaikkia puolia. Kun suomalainen nuori päättää aloittaa vaikkapa venäjän opiskelun ylä-asteella, tai vielä todennäköisemmin lukiossa, on ajatuksella hyödyllisyydestä päätöksen kanssa vähän tekemistä. Useimmiten kyseessä on hetkellinen inspiraatio, läheisen antama vinkki tai vain puhdas sattuma. Kehitys kielenopiskelijana jatkuu tuosta alkuinnostuksen kipinästä halki kouluvuosien ja saattaapa joskus viedä jopa yliopistoon. Kuitenkin jos nyt jo yliopistolla hääräävältä nuorelta rusistilta kysyy: ”Missä venäjää puhutaan?” on vastaus poikkeuksetta lyhyt ja selkeä ”No... Venäjällä”. Sen pituinen se.

Neuvostoliiton hajottua venäjän kielellä on virallinen asema lähinnä vain Venäjällä, vaikka kieli onkin maailman kahdekasanneksi puhutuin ja laajalle levinnyt lingua franca. Usein unohdetaan, että entisissä neuvostotasavalloissa asuu edelleen runsaasti venäjän äidinkielisiä puhujia ja että juuri venäjä toimii useimmiten eri etnisiä ryhmiä yhdistävänä kielenä niin Latviassa, Valko-Venäjällä, Ukrainassa, Kazakstanissa kuin myös muualla entisessä Neuvostoliitossa. Tällaista käsitystä tilanteesta ei kuitenkaan saa suomalaisten peruskoulujen ja lukioiden antamasta opetuksesta. Eikä tilanne näytä korjautuvan aina venäjän opiskelijoidenkaan mielissä edes yliopistossa.

Matkailijana on kuitenkin mahdollisuus nähdä, kokea ja oppia monenmoista, mitä ei kuule lukion maantieteen tunnilla eikä edes yliopistojen kursseilla. Palloa tallaamalla voi löytää tiensä Kiinan Amurinmaalle, Tonavan suiston ja Dobrogean lipovaanien kyliin, Huippuvuorten Barentsburgin kaivoskaupunkiin (ks. kansikuva) tai vaikkapa Brooklynin Brighton Beachin kaupunginosaan. Kaikkia näitä paikkoja yhdistää se, että tullakseen toimeen paikallisten kanssa on ehdottomasti osattava venäjän kieltä.

Kolme ensimmäistä edellämainituista alueista sijaitsevat maantieteellisesti verrattain lähellä ikiaikaista äiti-Venäjää. Mutta tuo angloamerikkalaiselta kalskahtava Brighton Beach ei ole mikä tahansa auringonottopaikka. Se on lähiö metroyhteyden päässä Manhattanin pilvenpiirtäjistä. Siellä puhutaan venäjää. Brightonbeachiläisten kauppojen nimien kielivalinta varioi varsin vähän lähiön pääkadun, Brighton Beach Avenuen, varrella,: Гомеопатия-nimisen luontaistuoteliikkeen vieressä nököttää alkoholilafka L’Chaim - За жизнь. Аптекаa vastapäätä välkkyvät kahvila Cafe Arbatin valot. Kalinka-ravintola, Копейка-nettikahvila ja Russkyi Magazin –kirjakauppa muodostavat keskenään kolmikulman vain kahden korttelin päässä kolmen mailin mittaisesta hiekkarannasta ja sen takana kuohuvasta Atlantin valtamerestä.

Mutta miten venäläinen maailma on saanut vallattua palasen periamerikkalaista metropolia? Ja miten ihmeessä venäläinen kulttuuri on juurtunut eräälle Yhdysvaltain itäisimmistä rantakaistaleista ikään kuin katselemaan valtamerta ikävöidäkseen vanhaa maailmaa ja sitä odessalaista laituria, jolta se on joskus kauan sitten irtautunut. Tarina ei välttämättä ole kovin auvoinen, mutta kerrottavaksi se silti sopii.

Brighton Beachin etnografinen ilme kehittyi 30- ja 40-luvuilla, jolloin monet itäeurooppalaiset pakenivat totalitarismia ja vainoja. Venäläisiä alkoi saapua alueelle toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Birghton Beachin katujen nimet, jotka sitä ennen olivat sointuneet lähes viktoriaanisesti, muuttuivat nyt järjestysluvuiksi ja ”placeiksi”, jotta navigointi uudessa ympäristössä kävisi vastatulleille emigranteille helpommaksi.

Happy Daysien aikaan kun Yhdysvaltain teollisuus ja hyvinvointi kukoisti (toki lähinnä siksi, että amerikkalaisen teollisuuden tärkeimmät kilpailevat kansantalouden olivat raunioina ja sotavelkaisia) Brighton Beachin elintaso laski, ja alue ghettoutui keskiluokan muuttaessa vihreisiin lähiöihin kaupungin ulkopuolelle. Lähiö leimautui neuvostoloikkareiden turvasatamaksi ja tyyssijaksi, vaikka suurimman etnisen ryhmän muodostivatkin Neuvostoliiton löystyneiden maastamuuttosäännösten myötä Amerikkaan päätyneet juutalaiset.

60-luvulle tultaessa alue sai lempinimensä ”Little Odessa” ja asuinalueen pääkadun varteen ilmestyivät ensimmäiset venäläiset (tai neuvostoliittolaiset) yökerhot, kahvilat ja ravintolat. Jo valmiiksi heikosti edustettu englanti jäi ensimmäisen polven maahanmuuttajaenemmistön jalkoihin, ja paikalliseksi lingua francaksi muodostuikin venäjä. Rantabulevardille ilmestyi sunnuntaisin ярмарка, joka myi tuotteita Rigan ja Kievin valtiontehtaiden leimoilla varustettuina. Myös Amerikan mantereella kuuluisaksi käyneen ja arvostettuun asemaan nouseen venäjänkielisen Новое Русское Слово -päivälehden julkaisu aloitettiin juuri Brighton Beach Avenuella. Myös venäjänkielisiä kirjapainoja perustettiin, ja monet uudet kirjakaupat avasivat ovensa.

Vaikka neuvosto-yhdysvaltalaisen lähiön elintaso nousikin tasaisesti koko 70–luvun, asuntojen hinnat saavuttivat muun Brooklynin tason vasta 80-luvun lopulla. Juuri näinä vuosikymmeninä Brighton Beach sai nykyisen amerikkalaisen хрущовкаisen yleisilmeensä. Lähiön paikallisena käyntikorttina on kuitenkin aina säilynyt yksi ja sama elementti – samettinen ja lämmin hiekkaranta helteisenä kesäpäivänä. Vaikka eipä se vedä vertoja odessalaiselle verrokillensa.

Vielä nykypäivänäkin Brighton Beach on vahvasti oma itsensä. Minulle siunaantui tilaisuus tutustua alueeseen eräänä lokakuisena iltapäivänä viime vuoden syksyllä. Ensimmäisenä askeleeni vievät minut paikalliseen ruokakauppaan. Hyllyt notkuvat perinteisistä venäläisistä elintarvikkeista; pullollinen аджикаа 3.90$ ja purkki сгущонкаа 2.20$. Tosin kanadalainen sputnikkini ei saa sokeroitua maitotiivistettään ostettua ilman ongelmia – myyjä ilmoittaa, ettei puhu englantia. Apu on onneksi lähellä, mutta keskustelun alettua sille ei näy loppua. Käy ilmi, että jo kypsään ikään ehtinyt miesmyyjä on syntyperäinen brightonbeachiläinen, jolla ei ole yksinkertaisesti tarvetta osata englantia: ”Pärjäähän täällä Brooklynissa ilmankin – meillähän täällä oma Odessa!”, toteaa myyntimies.

Seuraavaksi Brighton Beach Avenuella tepastellessa avautuu kirjakaupan ovi. Alakerrassa on kirjoja ja yläkerrassa DVD:itä, julisteita, postikortteja ja neuvostopropagandakrääsää. Kaikki on venäjäksi, eikä englantia löydy kuin pienestä sivuhyllystä, joka sekin sisältää vain Solzhenitsyn, Tolstoin ja kumppaneiden teosten englanninnoksia. Kassalla nuori myyjätär vastaa kysymykseeni kepeästi: ”Kuule poika – meillä on täällä Brightonissa sellaista, mitä et edes Moskovasta tai Pietarista löydä”. Loppuun neito lisää perin epäneuvostoliittolaisen hymyn.

Päivän seikkailu päättyy Primorski Restaurantiin, joka ylpeilee olevansa vanhin venäläinen keittiö koko New Yorkissa. Tarjolla on kaikkea novgorodilaisesta soljankasta kiovalaiseen borštšiin ja siperialaisista pelmeeneistä gruusialaisiin šašlikkeihin. Tuhtia päivällistä tähdittää niin zakuska kuin myös samovaarista tarjoiltu jälkiruokatee. Hiljaisena iltana ravintola on lähes tyhjä ja tarjoilijaksi osoittautuu itse talon isäntä – Mikhail Khotoveli. Ruokailun ohessa alkaa syntyä keskustelu, joka palaa takaisin Brighton Beachin historiaan ja neuvostoamerikkalaisten vaiheisiin. Mikhail osoittaa seinällä roikkuvaan mustavalkoiseen valokuvaan, jossa on hänen isänsä Buba Khotoveli ylpeänä vasta-avatun ravintolansa edessä vuonna 1981. ”Ei tällä maalla ollut antaa mitään tänne saapuneille emigranteille. Isälläni ei ollut saapuessaan muuta kuin vaimonsa, matkalaukkunsa ja kourallinen dollareita. Kaikki oli rakennettava alusta. Onneksi emme olleet yksin – neuvostojärjestelmän kasvattama ihminen ei pääse turkistaan eroon edes Amerikassa. Siksi meillä on oma Venäjä täällä Brooklynissa”, kertoo Mikhail ja osoittaa vielä kerran kuvaa: ”Nuo kädet rakensivat Amerikan. Siis sen Amerikan, jonka minä tunnen ja jossa minä asun”.

Stefan Smirnov

Короткая история русскоязычного Брайтон-Бич

2010-03-04T23:25:00.000+02:00

'

30-ые и 40-ые года принесли в тихий спящий район Брайтон-Бич в городе Бруклин огромный поток людей из Европы, которые бежали от притеснений фашистов. Первые русские прибыли на Брайтон-Бич в течение второй мировой войны. Также много иммигрантов прибыло из Пакистана, Китая, Вьетнама и Мексики. Чтобы облегчить жизнь в районе, названия улиц были изменены на простые номера и "места" т.е. "place". В течение 50-х годов Брайтон-Бич обеднел из-за того, что семьи среднего класса переехали в новые пригородные районы.

В то же самое время началось волна второй русскоязычной иммиграции благодаря периоду так называемой "оттепели". Иммиграционная политика Советского Союза стала менее строгой, и тысячи советских евреев переехали в Америку, а с ними вместе и политические диссиденты (одним из них являлся в своё время и сам Солженицын). Коллективным убежищем в большом капиталистическом мире для этих советских иммигрантов стал Брайтон-Бич. С тех самых пор в районе наблюдается демографический рост, а русский язык является общим, "официальным", языком. Им владеют не только приехавшие из бывшего Советского Союза, но по большому счёту и все коренные жители Брайтон-Бич вне зависимсти от этнической принадлежности.

Район также получил прозвище "Маленькая Одесса". Брайтон-Бич-авеню, главная улица района, оказалась переполненной советскими ночными клубами и ресторанами, специализирующимися на русской кухне, и предлагающим клиентам борщ, блины, икру и другие национальные блюда. Рынки по воскресеньям стали продавать продукты из Риги и Киева. Книжные магазины стали торговать русскоязычными книгами, киоски стали продавать новую русскоязычную газету "Новое Русское Слово", издаваемую в США. Хотя уровень жизни на Брайтон-Бич заметно улучшился, только в конце 1980-ых годов ценность недвижимости в районе достигла общего уровня города Бруклин.

На набережной Атлантического океана находится много русских ресторанов а также простых американских жилых хрущевок с великолепным видом на море. Однако, как ни странно, летний Брайтон-Бич славится теплым песком пляжа и соленым воздухом океана.

Степан Смирнов

Путешествовать, путешествовать, путешествовать! (история одного выздоровления)

2010-03-04T23:22:00.001+02:00

'

17-ое января

Было обычное, заурядное зимнее утро воскресенья. На улице было морозно и снежно. Дела шли отлично, как вдруг как-то сердце заныло, взгляд устремился вдаль, и возникло очень сильное желание отправиться в путешествие! Я решила встать с кровати и подойти к окну, чтобы посмотреть, что там делается на улице. Решено и сделано: встала и подошла к окну. И что же там? А там милый и любимый, до боли знакомый и привычный сад, всё те же деревья, кусты, правда, только сейчас снега больше, чем раньше. Так сильно захотелось сбежать из обычной привычности!.. Отправиться туда, где тепло и хорошо...

Просмотрела календарик – отпуск скоро. Это была просто отличная новость! И мне стало очень смешно, как же это я так закрутилась с делами, совершенно забыв про свой долгожданный отпуск? Да и до отпуска-то оставалось всего ничего – каких-то пару недель. Я начала ждать отпуска, как солнца зимой! Я даже фантазировала, как я нежусь на берегу лаского тёплого моря.

Люблю отдыхать на Сардинии – это факт, но сейчас зима... Что делать? Зимой на Сардинии холоднова-то – это я точно знаю, так как была там на один Новый год. Так что, легко позавтракав, я приступила к поиску путёвки в тёплые края. Прибывая в абсолютной уверенности, что мои подружки и друзья работают, решила в первый раз в жизни поехать за границу самостоятельно. Мне был нужен отдых: элементарно на пляже поваляться и выспаться. И, потом, это даже очень необычно и смело!

Итак, я села за компьютер и стала простматривать сайты с горящими путёвками. Куда бы поехать? Огромное количество всевозможных путёвок в любой уголок мира по доступным ценам. Турция? Там сейчас прохладно... В Египет? Туда с друзьями уже ездили...А, знаю! На Канарских острова. Островов достаточно, так что всегда есть, где отдохнуть. Тем более, там сейчас тепло! В добавок, хотелось остановиться в хорошем, желательно в пятизвёздочном отеле. Может это и каприз, но приятный. Нужно себе в награду за усердие дать отдохнуть вволю! Тем более, что мне всегда хотелось туда съездить. Довольная собой, определившись с отпуском и оплатив поездку, пошла на кухню пить чай.

24-ое января

Прошла неделя. До вылета остаётся ровно семь дней. Ура! Сегодня приступаю к сборам чемодана.

1-ое февраля

День отлёта. Хорошее начало – понедельник! Половина четвёртого. Самолёт вылетает через четыре часа, сумки ещё не собранны, нервничаю. Понимаю, что нужно собраться и успокоиться. И чем больше я это понимаю, тем больше я начинаю нервничать. Прошло ещё полчаса. Скоро приедет такси. Чемодан почти собран. И тут я обнаруживаю, что каблук на любимых туфлях нуждается в новой набойке! Я разразилась громким смехом, а вся нервозность испарилась, как-будто её и не было. Вот так!

Ура! Сижу в такси, едем. До свидания мой любимый город! Распрощавшись с разного рода воспоминаниями, я замечаю, что мы уже подъехали к аэропорту. По телу пробежали мурашки! Ура! Вперёд к новому!

Только усевшись поудобнее в самолёте, я смогла полностью успокоиться и расслабиться. «Теперь можно и вздремнуть и даже худо-бедно ли выспаться!» – подумала я и закрыла глаза...

Мне приснился странный сон: я видела, как я прошла по длинному мосту, а потом мост загорелся за моей спиной. И мне стало так легко, как-будто я сбросила тяжёлый рюкзак с плеч. Тут я проснулась. Посмотрев на часы, я удивилась, что спала-то я всего лишь 15 минут, но мне этих 15 минут хватило, чтобы отдохнуть. Чувствую себя прекрасно!..

(продолжение следует)

Юлия Святенко

Озеро Инишфри

2010-03-04T23:21:00.002+02:00

'

Мне бы только подняться и дальше пойти
Туда, где-то озеро – Инишфри.
Там девять рядов бобров разведу
И пчёл золотистых я там заведу.

В жужжащем их облаке покой обрету,
Что в каплях зари по утрам соберу.
Сверчки там стрекочут в сиянии ночном,
А в полдень жара надо мной угольком.

Крыло коноплянки там вечер несёт
Мне бы только подняться, и дальше – вперёд!
И ночью и днём волн шелеста звук
На берег песчаный мне слышится вдруг.

Где ни был бы я – на асфальтной пути.
Он в сердце моём от него не уйти…'

- С. Смирнов / S. Smirnov

Перевод с оригинала W.B. Yeats; ”The Lake Isle of Innisfree”

Вперёд меня зовёт дорога…

2010-03-04T23:19:00.000+02:00

'

Вперёд меня зовет дорога,
Она меня манит.
Ни снег и никакая непогода
Теперь остановить не сможет
Движения в пути.

* * *
Дальние страны, заморские страны,
Заморский неслыханый ране язык.
Новые люди, новые тайны,
Новые повороты судьбы.
Готовы ли мы, чтобы
Утром проснувшись и осмотревшись,
Увидить - привычные виды исчезли вокруг.
Обычное солнце стало другим,
Цветы необычной красы,
Животные ранее нам не знакомые.
Что же такое там за горами-морями вдали?

* * *
Мечта есть курс у корабля,
А компасом нам наше сердце служит.
Попутным ветром будут верные друзья,
И счастье будет нам наградой!

* * *
Волны весело шумят,
Солнце ярко светит,
Мне легко и хорошо
Жить на белом свете!

* * *
Лондон и Милан,
Париж, Нью Йорк -
Большие города.
Бесконечное скопленье людей
И улиц лабиринт.
Чудные строения,
Здания небывалой высоты.
Города надежд
И города мечты!

Барселона и Берлин,
Венеция и Рим –
История давно забытых лет.
Империи, остатки их...
Смешные, необычные,
Забавные и грустные до слёз.
Ну как же тут покой найти,
Когда, куда ни посмотри,
Везде соблазн?

Юлия Святенко

Druzjba genom gamyl-druzjbaitens glasögon

2010-03-04T23:17:00.001+02:00

Jag är en gamyl. Jag blev klar med studierna för två år sedan, men har inte ännu lyckats slita mig loss från druzjba. Och tur är väl det! För var hittar man annars lika vänliga själar, galna idéer, skojiga fester och kollektiv anda? Jag blev än en gång påmind om det på måndagen när jag kom in i druzjbas studierum Karamzin där hela gänget satt samlat och drack vändagskaffe och åt bullar, havreflarn och ryska karameller. Vänskapen bara lyste om alla. Föreningen har valt ett bra namn: druzjba = vänskap.

Efter en onödigt lång paus har druzjba igen börjat spela sähly (inte innebandy, utan uttryckligen sähly...). Varje onsdag klockan 18 samlas ett gäng hurtiga druzjbaiter i Martins skola i Åbo för att springa sig svettiga och ha roligt. Alla får vara med: nya och gamla, killar och tjejer, bra och mindre bra spelare, druzjbaiter och deras kompisar och kompisars kompisar. Klubborna slängs i en hög på golvet och någon får i uppdrag att med ryggen till dela upp dem i två högar. Så där, då har vi lagen klara! ”Krasnaja mashina” är beredd att sätta igång. När spelet kommer igång handlar det mer om vilja än om skicklighet och den brokiga druzjba-skaran kämpar på för fullt. Den enda som har spelat innebandy mer seriöst är Maria och i hennes ögon ser det vi håller på med antagligen väldigt skrattretande ut, men som den äkta druzjbait hon är spelar hon snällt och peppar oss att göra vårt bästa. Efter förra veckans sählyträning ville vi ta en bild på hela gänget och det blev ett enormt åbäkande i äkta druzjba-anda när alla skulle rymmas på bilden och vara stilla när kamerans timer var klar!

När druzjba har fått en ny styrelse hör det till traditionen att den ska firas med vodka och gurka bakom Sibeliusmuséet och därefter middag på restaurang. Hur gammal den traditionen är kan inte ens gamyl-jag svara på, men den fanns redan före jag började studera för, hrmm, snart tio år sedan... Nå, så stod vi där igen i februarikylan. Skålade i vodka. Åt saltgurka. Middagen hölls denna gång på Indima och efter den hade vi After Christmas Party hos Heidi. Stämningen var på topp och vi fortsatte till nattklubben Monkey där vi invaderade dansgolvet och hade jättekul! När Monkey stängde och de andra ännu skulle fortsätta med jatkot hemma hos Heidi bestämde sig gamylen i mig för att gå hemåt. Det kändes trist att ha kommit till det stadiet när jag tänker mer på att vara pigg nästa dag än att ha roligt hela natten. Det skulle aldrig ha kommit på fråga förut – då var jag alltid med till slut! Men nu gick jag hem med gott samvete och en varm tanke i huvudet: bilden av när musiken hade tystnat och vi stod på dansgolvet i en ring, alla med armarna runt varandras axlar, och hoppade jämfota upp och ner och ropade ”DRUZJBA navsegda, navsegda, navsegda, NAVSEGDAAAAA...”

Eva Purhonen

Ilmestynyt Kopeekassa joulukuussa 1987 Moskova lokakuussa -87: subjektiivisia ja objektiivisia katsauksia perestroikaan

2010-03-04T23:11:00.003+02:00

<

Perestroika etenee. Se etenee lehtien sivuilla, hallinnossa, taloudessa, tuotannossa, byrokratiassa. Sokea se, joka väittää ettei mikään ole muuttunut sanokaamme viimeisen kahden vuoden aikana. Tosiasia on, että paljonkin on muuttunut, mutta sanoisin, että nyt on selvästikin meneillään eräänlainen ”tyyntä myrskyn edellä” –ilmiö. Vielä on ehkä enemmän kuulostelijoita, kuin niitä, jotka ovat siirtyneet sanoista tekoihin. Esiintyy mitä erilaisimpia arvioita perestroikan tähänastisista saavutuksista ja tulevista mahdollisuuksista. On suunnatonta skeptisyyttä, varuillaanoloa, toisaalta suurtakin entusiasmia, jopa kärsimättömyyttä. Mutta ennen kaikkea on kaksi ryhmää: ne, jotka tekevät jotain ja ne, jotka katsovat vierestä: «Пусть другие перестроятся, а я лучше уж подожду…» Niinpä niin... Mutta annetaan puheenvuoro heille itselleen.

Skeptikko, 22 vuotta: ”Salli mun sanoa, mut mä en arvosta tätä Gorbachovia pätkääkään. Mun mielestä se on ihan samanlainen komissaari kuin kaikki aikaisemmatkin. Se vetää meitä nenästä. Komissaarit, nää kaikki sihteerit istuu kabineteissaan, rustailee puheitaan, mut siit, mitä tapahtuu tavallisessa elämässä ne ei tiedä mitään...”

- No mutta onhan Gorbachov matkustanut ympäri maata, tavannut ihmisiä tehtaissa ja kadulla. Ja täytyyhän jonkun ne paperihommatkin tehdä...
”Äh, et sä mitään ymmärrä. Kyl se on komissaari, samaa maata kuin kaikki entisetkin...”

Kommentti: Kyllä ne korkeat poliitikot on ihan samanlaisia idässä kuin lännessäkin, jos siitä lähdetään. Joskus tuntuu, että joku Holkeri istuu enemmän jossain norsunluutornissa kuin Gorbachov konsanaan. Joten turha valittaa, odotetaan että koittaa kommunismi, silloin päästään kertaheitolla kaikista ammattipoliitikoista ja valtioista...

Jobbari, parikymmentä vuotta: ”Kuule, ei sit paljon oikeen oo huomannut noit muutoksia täs meikäläisen elämässä. Miliisi on samalla tavalla niskassa kuin aina ennenkin, turistit yhtä tyhmiä ja halukkaita bisnekseen kuin aina ennenkin. Samaa paskaa tää on kuin aina ennen...”

Kommentti: Saisivat lopettaa nuo valuuttakaupat siellä. Alkaa todellakin ottaa aivoon tuo korruptio ja keinottelu. Valuuttakauppojen olemassaololla ja kaikenlaisella bisneksellä on selvä syy- ja seuraussuhde. Jos ei olisi valuuttakauppoja, olisi tuskin pimeää rahanvaihtoa, musta pörssi kokisi kovan kolauksen. Tietysti ihmisen tietoisuutta tämä ratkaisu ei muuttaisi, ei makutottumuksia. Mitä tekisivätkään ne, jotka ovat tottuneet Malboron makuun ja läntisiin videokasetteihin? Kumma vaan, mutta minussa ei herää säälin häivääkään...

Nuori vaan, 23 vuotta: ”Tärkeintä olis päästä oman elämän alkuun. Mut se on aika mahdotonta näissä olosuhteissa, kun joutuu asumaan vanhempiensa kanssa. Ja toisaalta, minnä mä menisin, millä eläisin? Mä en tuu toimeen vanhempieni kanssa, mutt pakko on yrittää. Asunnot on kiven alla, ja kuka nyt munkaltaiselle mistään jonosta mitään asuntoa antaa. Viime talvena mä tosin sain tarpeeksi kyttäyksestä ja lähdin käveleen kotoo, vuokrattiin yhen kaverin kanssa kämppä, mut ei siitä mitään tullu... Vuoka oli kauheen korkee ja toisaalta mä huomasin, etten mä osannut tehdä mitään... Lopulta se ämmä kyllästy meihin ja me oltiin kadulla... Pari päivää mä mittailin asfalttia, mut sit palasin kotiin...”

- Sähän läksit käveleen instituutistakin. Mitä sä nyt oikeen puuhaat? Ootsä duunissa?
”Joo, mä oon yhessä konttorissa paperinsiirtelijänä. Siitä hommasta nyt ei paljon kostu, mutt kyhän sä tiedät, mä tarviin ruplia. Pientä bisnestä siis. Mä oon, saatana, 800 ruplaa velkaa yhelle tyypille...”
- Mikset sä lähde pohjoiseen poraan öljyä tai rakentamaan. Siellähän kuulemma tienaa hyvin?
”Haha, oliks toi vitsi? Mä en oo komsomolissa, mulla on sydänvika (niin, äiti hankki pojalle sairaan paperit kutsuntojen aikaan)...
- Kuule, paras kun painut sinne instituuttiin takaisin!
”Niin mä oon vähän suunnitellu. Sit ens keväänä...”

Kokki, 21 vuotta: ”Mua ällöttää se Raisa. Oikee kuvatus, käyttää miehensä virka-asemaa hyväkseen. Vastenmielistä...”
- Mut kyll siit meillä enemmän pidetään kuin Nancystä...
”Koivisto, se teidän pressa, on ihan OK, mutt sen tyttö. Mikä sen nimi nyt olikaan? Ai niin joo Assi, se on kyllä ihan (epämääräisiä ilmeitä...), jotenkin ihan pelottava. Nähtiin kerran televisiossa.”

Neuvostorasisti: ”Jos mä asuisin Jenkeissä, mä olisin varmaan sen Kuxlux-klaanin jäsen. Arvaa miks? Mua sit ottaa päähän nää kaikki gruusialaiset, vinosilmät ja muut, jotka tulee tänne Moskovaan, täyttää kaikki ravintolat, vie kaikki tavarat... Missää ei oo niistä rauhaa eikä täll’ menolla tuukkaan, sillä nehän sikiää kuin... Venäjä venäläisille!”

Kommentti: Pitikö mun matkustaa Moskovaan kuullakseni samaa fasistista uhoa kuin täällä armaassa kotomaassanikin?

Täytyy sanoa, että perestroika on aika heikoissa kantimissa, mikäli se riippuisi edellisenkaltaisista lausunnoista. Kaikki nuoria ihmisiä, mutta jotenkin niin ulkopuolella. Tavallaan heitä ymmärtää, ovathan he ”дети застоя”, yhteiskunnan pysähdystilan lapsia, paljossa pettyneitä ja petettyjä. Kenties keski-ikäisten äkkikäännös oli heille liikaa. Totuuden nimissä edelliset lausunnot heijastelivat vain sen porukan tunnelmia ja mielialoja, joihin turisti helpoiten törmää hotellien liepeillä. Heidät on 70- ja 80-luvun alkupuolen todellisuus opettanut menemään siitä yli, missä aita on matalin, opettanut yhteiskunnallisesti passiivisiksi. He ovat menettäneet taistelutahtonsa, eivätkä edes nyt, kun on auennut todellisia vaikutusmahdollisuuksia, välitä tai osaa vaikuttaa. Sanoisinpa, että siinä on «пропавшее поколение»!

Mutta perestoroika etenee. Nuoret (ja vanhemmatkin) perustavat kahviloita, ravintoloita, rakentavat itse asuntonsa. Perestroika tunkeutuu komsomoliin, työpaikoille, instituutteihin, ihmismieliin... Yksinkertaisesti kaikki edistys tapahtuu niiden toimesta, jotka eivät ole jääneet odottamaan toista käskyä, vaan ovat panneet tuulemaan!

Jutta Mustakallio

Немного о проблемах восприятия "классической" музыки

2010-03-04T23:07:00.003+02:00

Что такое классическая музыка? Бах, Моцарт, Раутаваара, Гийом де Машо, Астор Пьяццола, Шостакович и Филипп Гласс... Это все, равно как и много другого, называется в обиходе "классической" музыкой. "Симфония тысячи" Густава Малера для огромного оркестра, трех хоров и восьми солистов, сюиты Баха для виолончели соло, "вертолетный" квартет Штокхаузена для четырех скрипок и четырех вертолетов, "Hommage a Beethoven" Маурицио Кагеля, которое можно исполнять любым составом инструментов. Это все - "классическая" музыка. Чуть ли не вся авторская музыка в Европе на протяжении восьми столетий сброшена в одну кучу. Получается нечто совершенно неудобоваримое. Как разобраться? Где найти путеводитель по этому складу древностей?

Зайдем в неспециализированный магазин, где по какой-то нелепой случайности продаются записи "классической" музыки, где-то между Ilta Sanomat и кондиционером для секущихся волос. Мы, скорее всего, увидим несколько сборников "для чайников", где представлен стандартный набор хитов – части из "Времен года" Вивальди, симфония Моцарта (которая еще в телефоне звонит), "Финляндия" Сибелиуса, пара арий из опер. Цель – познакомить неофитов с чем-то легким, чтобы каждый из них проникся мыслью "а, так тут ничего трудного нет, я это тоже понимаю". И потекла по ушам теплая жижа, от которой после четверти часа прослушивания появляется неприятный привкус во рту. Фи, какая гадость – вот нормальная реакция здорового человека. Вместо знакомства с великим искусством неофит получает неудобоваримый суррогат, отбивающий желание слушать дальше. Отношение подобных сборок к настоящей музыке – как соевое мясо по отношению к котлете в хорошем ресторане.

Чтобы сделать мое сравнение понятнее, приведу еще один пример. Представьте, что вы – инопланетянин, вы не знаете понятий "поп", "диско", "этно"; для вас не существует ни r'n'b, ни альтернативного джаза, ни "death metal". Вся музыка конца 19 - начала 21 века помещена на два диска "easy listening", по которым вам нужно составить понятие о музыкальной культуре евроамериканской части планеты. Вы слышите подряд "Nothing else matters", "Baby one more time", "Summertime", "Love me tender", "Yesterday", "Careless whisper", "Autumn leaves"... Я не передергиваю и не преувеличиваю - скорее, наоборот. Вот именно подобное представление о классической музыке получает обычный современный человек. Иными словами, когда я слышу упреки классической музыке в элитизме, недоступности, устарелости или эмоциональной прилизанности, мой единственный вывод – оратор ничего не понимает в том, что говорит. И все.

Забудьте тезис, что главная задача музыки - приносить ненапряжное удовольствие. Если вы считаете, что музыка должна расслаблять, успокаивать и приводить в порядок расшатанную современным миром нервную систему, то вы только что зря прочитали несколько абзацев текста. Хорошая музыка в принципе не может быть доступна и понятна сразу. Никакая и ни в какое время. Если даже последний альбом Nightwish, ”The poet and the pendulum”, уже одним только своим названием предполагает некоторое знакомство с рассказами Эдгара По (а Nightwish - это самая что ни на есть попса, только довольно хорошая), то с какой стати Вагнер или Прокофьев должны быть понятны сразу? Легко приобретенное быстро теряется, а желтый блеск еще не делает предмет золотым. Не будем же делать вид, что мы этого не знаем.

Заранее оговорюсь. Я ни в коем случае не утверждаю, что непосредственное впечателение от классической музыки невозможно. Наоборот! Оно обязательно должно быть! Но именно для углубления и усиления этого самого первого впечатления – потому что зацепило, задело какие-то душевные струны – мы перечитываем книги, пересматриваем фильмы, переслушиваем музыку. Нельзя приучить себя к Достоевскому читая Сорокина. Так и в музыке: симфония Моцарта на диске "Easy listening" в какой-нибудь не слишком запоминающейся интерпретации к экстазу вас вряд ли приблизит. Как раз потому, что сильного первого впечатления вы не получили.

Классическая музыка хороша как раз тем, в чем ее упрекают. Она не всегда сложна, но она может быть сложной. По моему мнению – она таковой и должна быть. Всякая сложность имеет причину. Краткое изложение содержания "Войны и мира", "Кольцо нибелунга" Вагнера за час - бред, порожденный человеческой ленью. Наслаждение и работа - две части одной медали. Без второго не бывает первого. Так что возьмите ваш диск "Классика для чайников" и повесьте его в качестве блестящей безделушки на холодильник. Не любите украшения - выкиньте в мусорное ведро. Ему там самое место. Сходите на концерт. На настоящий живой концерт классической музыки. И разберитесь, куда идете. Потратьте четверть часа на чтение с экрана пары статей в Википедии - это намного лучше, чем вообще ничего.

И не ходите туда, куда все идут. Рождественские концерты, crossover, Mozart meets ABBA - вам не туда. Не уподобляйтесь тем людям, для которых музыка обладает прежде всего социальной функцией, а поход на концерт - средство заполнить ту часть вечера, когда на работе сидеть уже поздно, а в бар идти еще рано. Хотите сильных впечатлений? Послушайте "Поэму экстаза" Скрябина, когда на последних ее минутах у вас закладывает уши, а под ногами дрожит пол, когда в последних аккордах в глаза бьет нестерпимой яркости свет. Набил оскомину пресловутый "Гимн Европы"? Сходите на концерт и послушайте Девятую симфонию Бетховена живьем; прослушайте длиннющее медленное Адажио в третьей части, засните на нем, проснитесь, разозлитесь на себя – но только непременно разозлитесь, чтобы потом еще раз вернуться к этой части с желанием докопаться до сути – и дождитесь-таки четвертой части, когда вселенская радость рвется наружу из сотни хоровых глоток, когда дух захватывает от чувства единения всего сущего. У вас страсть к потустороннему? Посмотрите прокофьевского "Огненного ангела" по роману Брюсова. Поверьте, такое сочетание католического экстаза и откровенной бесовщины вас равнодушным не оставит. Вы интересуетесь язычеством? Послушайте "Весну священную" Стравинского, где рассудок мутится от пьяных и грубых "первобытных" ритмов. Вы - чувствительная барышня, читающая Блока и чувствующая себя не в своей тарелке на дискотеке? Сходите на концерт какого-нибудь молодого пианиста, сядьте рядом с роялем и посмотрите минут пять на его руки, пока он играет "Баркаролу" Шопена. Вы интересуетесь политикой и считаете, что искусство должно быть актуальным? "Борис Годунов" Мусоргского или "Nixon in China" Джона Адамса – для вас; слушайте и проводите параллели с современным обществом.

И не думайте, что Вам будет легко. Выкиньте из головы мысль, что слушая музыку вы будете медленно плыть, несомые течением реки времени. По течению вообще только мусор плавает, так что не уподобляйте себя бессердечному и безмозглому быдлу. Будьте людьми, относитесь к себе с уважением. Путь к познанию не может быть легким, недаром же нас Создатель от скотов бессвесных отделил. А отправляясь покорять вершины духа, не забудьте соответствующее альпинистское снаряжение.

Мы рубим ступени.. Ни шагу назад!
И от напряженья колени дрожат,
И сердце готово к вершине бежать из груди.
Весь мир на ладони! Ты счастлив и нем
И только немного завидуешь тем,
Другим, у которих вершина еще впереди.

Кирилл Козловский

АПРИЛЪ

2010-03-04T23:05:00.001+02:00

Слънчевъ снопъ отъ прозореца влиза,
цвѣтенъ снѣгъ е земята покрилъ
като съ брачна, данетелена риза -
дойде пакъ неусѣтно априлъ.

Богъ е мѪдъръ и благъ, и прощава
всѣка пролѣтъ на грѣшния свѣтъ.
А печлитѣ сега опрашаватъ
медоносниятъ ябълковъ цвѣтъ.

Вечеръ лъха презморскиятъ вѣтъръ,
който всичкитѣ пѪпки разви.
Азъ обичамъ безумно и свято -
Богъ сърцето ми благослови.

Но е моята страстъ негасима,
и безмълвенъ е пламналий зовъ -
че той нѣма ни образ, ни име:
азъ обичамъ самата любовъ.

- Елизавета Багрияна

2010-03-04T23:03:00.001+02:00

Aila Laamanen

Slavistiikan ja baltologian laitoksen amanuenssi, toimi virassaan 16.7.1973-31.1.2010

2009-12-20T14:38:00.000+02:00

Новый год

Снег за окном, и мы ждём с нетерпеньем
Боя часов и в бокалах шипенья.
Мы веселимся и всех поздравляем.
В новом году вам добра пожелаем,
Но всё же нам грустно расстаться с этим.

Пёстрые краски и шум карнавала,
Блеск и сиянье огромного зала.
Всё ожило и плывёт будто в сказке.
Рядом мелькают счастливые маски.
И мы всей душой одного желаем.

Приходи Новый год скорее
И тогда станет всё светлее.
Приходи поскорее чудо
И звучать будут песни всюду.
Приходи Новый год!

В ночь новогоднюю чудо приходит,
Но оно сразу друзьями уходит.
Полночь к часам незаметно крадётся,
Воздух морозный сверканьем взорвётся.
И всё это праздник зимы приближает.

Приходи в Новый год скорее
И тогда станет всё светлее.
Приходи поскорее чудо
И звучать будут песни всюду.
Приходи Новый год!

Приходи в Новый год скорее
И тогда станет всё светлее.
Приходи поскорее чудо
И звучать будут песни всюду.
Приходи Новый год!
Новый год!
Новый год!

Uutta vuotta ja uutta onnea

2009-12-20T14:31:00.004+02:00

Talvi on täällä, ja samoin kuin kaamoksessa taivaltavien ihmisten myös Kopeekka-lehden on tullut aika kääntää katseensa hetkeksi tulevaisuuteen. Syyslukukausi yliopistolla on päättymässä. Samoin on kolmannen vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen. Uudenvuoden juhla lähestyy pitäen sisällään erilaisia perinteitä ja tapoja, mutta yhtä kaikki se toimii vedenjakana ajassa, johon jokainen meistä on sidottu. Tässäpä siis se oiva tilaisuus laskea odotukset hetkeksi tulevaisuuden harteille ja syy herkistyä tutkimaan myös mennyttä.

Tämän Kopeekan orastava teema ammentuu juuri tästä dualismista. Numero kääntää katseensa Palaiologosten kaksoiskotkan tapaan kahteen eri suuntaan: menneeseen ja tulevaan. Itä ja länsi pääskööt hetkeksi lomalle. Niistä kun on jo kuultu monen moista. Lehden avaava pääkirjoitus voinee kuitenkin keskittyä rajaan, joka railona aukeaa tuon menneen ja tulevan väliin.

Oli kerran aika, ei niin kovin kauan sitten, jolloin maassa nimeltä Neuvostoliitto esiintyi eräs suosittu valkovenäläinen musiikkiyhtye nimeltä Песняры (Pesnjary). Yhtyeen taipaleesta muodostui pitkä. Sitä kesti syksystä 1969 aina kevääseen 2002, jolloin yhtyeen kantava voima, solisti Vladimir Muljavin, joutui auto-onnettomuuteen. Eräänä lauluniekkojen suurimmista saavutuksista voi pitää vuonna 1976 pidettyä Yhdysvaltain kiertuetta yhdessä paikallisen New Christy Minstrels yhtyeen kanssa. Samaisina suosionsa huippuvuosina eli 1970-luvulla yhtye levytti kappaleen ”Новый год”. Tämän kappaleen sanat aloittavat tämän vuoden viimeisen numeron. Puhukoon se itsensä ja koko lehden puolesta.

Myös lehden kuvitus on tällä kertaa yhtynyt numeron teemaan: Kopeekkaan on kerätty ja skannattu vanhoja slaavilaisia postikortteja. Ne ovat kaikuja menneestä, tuntemattomalta henkilöltä toiselle lähetettyjä mietteitä. Tämän päivän teksteihin liitettynä ne toivottavasti luovat uusia mielleyhtymiä ja ajatuksia. Muuttukoon postikorttien tervehdykset Kopeekan kautta tervehdykseksi teille, lukijat!

Stefan Smirnov

P.S. Lehden takakannesta löytyy vielä toinen kuvallinen yllätys jokaiselle slaavientusiastille.

Uusi vuosi

2009-12-20T14:27:00.000+02:00

Ikkunan takana on lunta, ja me odotamme kärsimättöminä
Kellon lyöntejä ja poreilua laseissa.
Ilakoimme ja onnittelemme kaikkia.
Toivotamme onnea uudelle vuodelle,
Mutta haikeaa on hyvästellä nykyinen.

Kirjavia värejä ja karnevaalin melua,
Suuren salin loistoa ja hohtoa.
Kaikki virkoaa ja virtaa kuin sadussa.
Vierellä välkehtivät onnelliset naamiot.
Ja koko sydämestämme me toivomme vain yhtä.

Tule pian uusi vuosi
Sillä silloin käy kaikki valoisammaksi.
Tule pian ihme
Ja silloin raikaavat laulut kaikkialla.
Tule uusi vuosi!

Uudenvuoden yönä koittaa ihme,
Mutta se katoaa heti ystävien mentyä.
Puoliyö hiipii luo huomaamatta,
Ja pakkasilma räjähtää täyteen kipinöitä.
Näin talven juhla lähentää kaikkia.

Tule pian uusi vuosi
Sillä silloin käy kaikki valoisammaksi.
Tule pian ihme
Ja silloin raikaavat laulut kaikkialla.
Tule uusi vuosi!

Tule pian uusi vuosi
Sillä silloin käy kaikki valoisammaksi.
Tule pian ihme
Ja silloin raikaavat laulut kaikkialla.
Tule uusi vuosi!
Uusi vuosi!
Uusi vuosi!

- Pesnjary
- Suomentanut S. Smirnov

Jugoslavian Led Zeppelin

2009-12-20T14:10:00.004+02:00

Kun sosialistinen Jugoslavia eli kulta-aikaansa 1970-luvun alussa, perustettiin Sarajevossa kaikessa hiljaisuudessa eräs bändi, erään Goran Bregovićin toimesta, joka löi itsensä voimalla läpi jugoslavialaisessa rock-skenessä.

Bijelo dugmen ensimmäinen suursuosion saavuttanut single-levy Kad bi’ bio bijelo dugme (Suom. Jos olisin valkea nappi) julkaistiin vuonna 1973 ja sen myötä bändi vaihtoi nimeä Jutrosta Bijelo dugmeen. Bändin alkuvaiheessa musiikki edusti silloin musiikkiskeneä vallinnutta progressiivista rockia, ja Bijelo dugme olikin ensimmäinen bändi Jugoslaviassa – oikeastaan koko Kaakkois-Euroopassa - joka edusti tätä tyylisuuntausta. Bändi saavutti alueella suursuosion, ja heitä jäljittelivät jugoslavialaisbändit, kuten INDEXI ja Prljavo Kazalište. Bändin tunnusmerkkeinä olivat laulajan Želimir ”Željko” Bebekin karismaattinen olemus ja vahva tulkinta, sekä mieleenpainuvat sanat, joihin yhdistyi ammattitaitoisesti soitettu musiikki, jota sävelsi kitaristi Goran Bregović. Kunnon progekaavalla ryyditetyt kappaleet soivat jopa kymmene minuuttia, ja niitä sanoittivat monet jugoslavialaiset runoilijat, sanoittajat ja kirjailijat, kuten Duško Trifunović ja Arsen Dedić.

1970-luvun lopussa bändi tunsi, että sen tulisi uudistautua, tältä ajalta nauhoitetut laulut ovat vahvasti ska-vaikutteisia tanssipoljentoja. Yhtye aloitti taas trendin luomalla musiikin uuden aallon (Novi val) Kaakkois-Euroopassa, jossa yhdistyi punk ja perinteinen rock. Bändi voitti jättipotin hiteillään Ha ha ha ja Doživjeti stotu, ja taas muut jäljittelivät Dugmen luomaa trendiä. Tältä ajalta on myös olemassa yhtyeen biisi ”Dobro vam jutro, Petrović Petre”, joka oli jäädä sensuuriviranomaisten kouriin lauseellaan: ”Sve u finu materinu”, joka on hienompi versio hieman epäkorrektista tavasta kirota joku tai tässä tapauksessa kaikki lähtemään helvettiin. Heistä kirjoitetussa antologiassa (Bijelo dugme, Amir Misirlić, Prosperitet, Sarajevo: 2005) Dugme-muusikot naureskelevat Jugoslavian sensuuriviranomaisten jopa naiiville suhtautumiselle rock-lyriikkaan, minkä tarkoituksena ei ollut sensuroida tai siistiä sanoituksia niiden poliittisesti epäsopivan sisällön takia tai valtapolitiikan vastaisista sisäänrakennetuista argumenteista , vaan pikemminkin tehdä tapakasvatusta rock-muusikoille ja rajoittaa alatyylisiä sanoja.

Vuonna 1984 bändissä tapahtui yksi suurimmista ulkoisista muutoksista, kun laulaja Željko lähti soolouralle. Kaikenlaisista välirikoista huhutaan yhä, eikä täydellistä selitystä tapahtumista ole annettu, mutta ilmeisesti säveltäjä-kitaristi Bregovićilla meni laulajan kanssa sukset ristiin. Antologiassa Bregović kommentoi tapausta:

”Sitten laulajattarellamme alkoivat kuukautiset. Joku kärsivällisempi kaveri olisi odottanut, että menee ohi. Minä en ole yksi niistä.”
(”A onda je naša pjevačica dobila menstruaciju. Neki strpljivi švaler bi pričekao da prođe. Ja nisam od njih”)

Tilalle palkattiin vasta 24-vuotias Mladen ”Tifa” Vojčić, joka oli myös Sarajevosta. Tifan ajoilta ovat säilyneet hitit Jer kad ostariš, Za Esmu ja Lažeš, jotka ovat molemmat kauniin rosoisia tulkintoja Balkanilaisesta melankoliasta, jossa yhdistyvät kansanmusiikin perinne ja menevä rock. Uudella laulajalla oli suuret kengät täytettävänä, eikä hän kestänyt paineita kauan, vaan sortui kaikenlaisiin päihteisiin. Tifan viimeiseksi keikaksi jäi Neuvostoliiton kiertueen loppukonsertti Moskovassa, joka oli bändin erään unelman täyttymys. Bregović on sanonut vuonna 1985:

”Naiivien jugoslavialaisten rokkareiden unelma on saavuttaa suosio lännessä. Kun minä en ole naiivi, niin toiveeni oli suosio Neuvostoliitossa, sillä me olemme, ennen kaikkea, slaavilainen bändi.” (“San naivnih jugoslavenskih rokera je da uspiju na Zapadu. Kako ja nisam naivan, želja mi je bila da uspijem u Sovjetskom Savezu, jer smo mi, prije svega, slavenski bend”)

Tifan jälkeen bändi tarvitsi uutta laulajaa, joka löydettiin raskasta rockia soittavasta Divlje jagode -yhtyeestä. Alija ”Alen” Islamovićin ääni oli tullut Jugoslaviassa tutuksi hittikappaleesta Motori, joka on todellinen jugoslavialaisen musiikkihistorian helmi. Alen oli täysi vastakohta Tifalle, hänellä oli jalat maassa, pää selvänä, eikä hän kärsinyt tähtikompelksista. Vuoteen 1989 asti hän jatkoi bändin laulajana, tältä ajalta ovat säilyneet mm. läpimurtokappaleet Plijuni i zapjevaj moja Jugoslavijo (”Sylje ja laula, Jugoslaviani!”) ja Đurđevdan. Bändi hajosi lopullisesti vuonna 1989, kun Islamović joutui sairaalaan selkäongelmiensa takia suoraan kiertueelta. On myös sanottu, että hajoamisen takana oli Jugoslavian hajoaminen, joka olisi vaikuttanut pahasti bändin jäsenien väleihin, mutta lopullista syytä ei tiedä kukaan. On kuitenkin selvää, että jo ennen sotaa luodut vastakkainasettelut kansallisuuksien välillä loivat kitkaa yhteisön keskellä, jonka jäsenet edustivat eri kansallisuuksia, vaikka sillä aikaisemmin ei ollut mitään väliä.

Bijelo dugme elossa olevine jäsenineen teki ensimmäisen ja ainoan kiertueen hajoamisen jälkeen entisen Jugoslavian suurkaupungeissa vuonna 2005. He esiintyivät Sarajevossa, Zagrebissa ja Belgradissa, jossa heitä kuunteli noin 250,000 kuulijaa. He todistavat sen hyvä, mitä Jugoslaviassa oli, sillä missään muualla vastaavaa ei olisi voinut tapahtua tuona aikakautena. Viimeisen sanan jätän kirjailija Vlado Dijakille, joka sanoitti laulun Esma (1974), jossa kertoja ei uskalla kertoa ihastuksestaan tunteidensa kohteelle, Selmalle, vaan tyytyy toteamaan tälle: ”Pyydän, älä kurkota ikkunasta ulos”.

”Selma putuje na fakultet ona putuje, ja kofer nosim, molim, težak je al' pošto njen je lično ja i taj kofer volim. Selma, na ulasku u voz ti htjedoh reć' nešto nježno što izaziva pozor, al' rekoh samo zdravo Selma i molim te ne naginji se kroz prozor.. ”

Aino Väänänen

Itsenäisistä slaavimaista nuorin – MONTENEGRO

2009-12-20T14:03:00.008+02:00

<>

Montenegro, Adrianmeren helmi, on slaavimaista pienin sekä pinta-alaltaan että väkiluvultaan, mutta yhtä kaikki, monen mielestä se kaikkein kaunein. Suurinta osaa maata hallitsee jylhä vuoristo, jota halkovat ainoastaan muutamat kapeat, kanjonimaiset jokilaaksot. Ainoa oikea tapa saapua Montenegroon on rautateitse legendaarista Belgrad–Bar-rataa pitkin, joka itsessään on jugoslavialaisen insinööriosaamisen taidonnäyte. Juna kulkee kanjonin reunalla ylittäen välillä jokilaaksot korkeita siltoja pitkin. Näkymät ovat uskomattomia. Määränpäässä Barissa tullaan kuitenkin siihen, mistä Montenegro ehkä kaikkein parhaiten tunnetaan – upeasta rannikostaan. Vaikka merenrantaa on pienellä maalla vain parisataa kilometriä on rannikko täynnä toinen toistaan kauniimpia lahdenpoukamoita, joissa voi lomailla komeiden vuorten ympäröimänä. Kuuluisin lienee vuonomainen, syvälle sisämaahan ulottuva, Kotorinlahti, jonka varrella on lukuisia vanhoja idyllisiä pikkukaupunkeja.

Jotta tästä jutusta ei tulisi vain matkailuesitettä niin palatkaamme otsikkoon, joka muuten valehtelee hieman. Montenegro toki saavutti nykyisen itsenäisyytensä erotessaan Serbiasta vuonna 2006, mutta maan valtiollinen historia ulottuu paljon tätä pitemmälle.

Slaavit saapuivat Balkanille 500- ja 600-luvuilla ja alkoivat muutaman vuosisadan kuluttua järjestäytyä valtiomuodostelmiin. Nykyisen Montenegron alueelle syntyi vanhan roomalaisprovinssin pohjalta Dukljan valtakunta, josta alettiin myöhemmin käyttää nimitystä Zeta. Valtataisteluja käytiin etenkin viereisen Raškan kuningaskunnan sekä Bysantin eli Itä-Rooman kanssa. Jälkimmäisen hallintaan Zetan oli aika ajoin alistuttava. Raškan ympärille kohosi myöhemmin Serbian keskiaikainen valtakunta, jonka osa Zeta oli vuosisatojen ajan. 1300-luvulta lähtien turkkilaissukuiset osmanit etenivät vastustamattomasti Balkanilla ja 1400-luvun loppuun tultaessa myös alue, jota oli alettu kutsua italialaisten merimiesten kielellä Montenegroksi – slaaviksi Чрна Гора, Crna Gora eli Mustavuori – kuului osmanivaltakuntaan. Lukuun ottamatta siis rannikkokaistaletta, joka päätyi Venetsian haltuun.

Alueen asukkaat kuitenkin pakenivat vaikeakulkuisille vuorille ja jatkoivat sieltä käsin vastarintaa. Lopulta osmanien oli taivuttava eräänlaiseen itsehallintoon Montenegron sydänmaiden osalta. Pieni ja itsepäinen ”gallialaiskylä” piti sinnikkäästi puolensa vuosisatojen ajan, kunnes vuoden 1878 Berliinin kongressissa sai virallisen tunnustuksen itsenäisyydelleen. Tämän jälkeen Cetinjen pieneen vuoristokaupunkiin, josta tuli itsenäisen Montenegron pääkaupunki, alkoi ilmestyä toinen toistaan komeampia Euroopan suurvaltojen lähetystöjä.

Balkanin sodissa 1912–13 Montenegro kasvatti hallitsemaansa aluetta, mutta pian seuranneen ensimmäisen maailmansodan päätteeksi maa menetti itsenäisyytensä liittyessään osaksi Serbien, Kroaattien ja Sloveenien Kuningaskuntaa, joka tunnettiin myöhemmin Jugoslaviana. 1990-luvun alussa sosialistisen Jugoslavian hajotessa montenegrolaiset halusivat vielä jatkaa yhteiseloa Serbian kanssa, mutta sittemmin itsenäisyyden kannatus kasvoi vahvemmaksi.

Montenegrolaisten kansallinen identiteetti on pitkään häilynyt kahden vaiheilla. Yhden näkemyksen mukaan montenegrolaiset ovat osa serbian kansaa, joskin heillä on oma alueellinen identiteettinsä. Toisten mielestä taas montenegrolaiset muodostavat oman erillisen kansansa. Toukokuussa 2006 suurin osa montenegrolaisista näytti kääntyneen jälkimmäisen tulkinnan kannalle. Kansanäänestyksessä 55,5 % asukkaista kannatti Montenegron itsenäistymistä ja eroa Serbian ja Montenegron muodostamasta valtioliitosta. Vielä 1990-luvulla Montenegrossa puhuttiin serbiaa, mutta sittemmin myös pitkään kiistellyssä kielikysymyksessä on päästy ratkaisuun: maan virallinen kieli on nykyään montenegro. Montenegrossa päädyttiin siis lopulta samoihin ratkaisuihin kuin muissa entisissä Jugoslavian osatasavalloissa. Tosin hieman jälkijunassa ja väkivallattomasti.

Millaista elämä Montenegrossa sitten on? Onneksi slavistien piiristä löytyy asiantuntijoita joka lähtöön: "Elämä Montenegrossa on rentoa. Huolettomuus on hyvästä ja turha kiire pahasta – polako, polako. Asiat hoituvat hitaasti, mutta kun siihen asennoituu oikein, niin se ei häiritse, päinvastoin itsekin rentoutuu", kertoo eteläslaavilaisten kielten ja kulttuurien fuksi Anna-Erica, joka vietti viime vuoden vapaaehtoistyössä montenegrolaisessa lastentarhassa.”Kahvilat olivat tupaten täynnä päivät pitkät. Välillä tuli ihmeteltyä, että tekevätkö ihmiset töitä lainkaan."

Jugoslavialaisissa kansallisilla stereotypioilla leikittelevissä vitseissä montenegrolaiset saavat aina laiskan miehen osan. Niissä lienee siis jotain perää. Mutta toki maahan sai ihastumaan muukin kuin pelkkä huoleton elämäntapa. "Montenegro on pieni maa, jossa on kuitenkin paljon tekemistä ja nähtävää. Lisäksi paikasta paikkaan pääsee helposti ja nopeasti. Unohtamatta tietenkään mukavia ihmisiä!"

Kuten todettua, poliittiset välit Serbiaan ovat olleet viime aikoina koetuksella, mutta ihmisten välisiä suhteita se ei ole kuitenkaan pilannut. ”Montenegrossa katsotaan Serbian televisiota, nuoret lähtevät Belgradiin opiskelemaan ja kaikilla tuntuu olevan sukulaisia molemmissa maissa”, vahvistaa Anna-Erica.

Uusi vuosi on jo ovella ja sen myötä voitaisiin näin lopuksi pohtia hieman Montenegron tulevaisuutta. Suurin osa ihmisistä saa toimeentulonsa palvelualoilta. Tarkemmin ilmaistuna turismista, jonka kehityksestä Montenegron talous on pitkälti riippuvainen. Toistaiseksi on mennyt hyvin – matkailijamäärät, samoin kuin BKT, ovat nousseet useita prosentteja vuodessa. Nähtäväksi kuitenkin jää, miten nykyinen taantuma tulee vaikuttamaan maan suhdanneherkkään talouteen.

Ulkopolitiikassaan Montenegro on vahvasti suuntautunut länteen. Perinteisesti läheinen yhteys Venäjään on saanut väistyä kun maa on pitkäaikaisen pääministerinsä Milo Đukanovićin johdolla hakenut EU:n jäsenyyttä sekä tunnustanut Kosovon itsenäisyyden. Yhteistyö NATO:n kanssa on aloitettu ja täysjäsenyys on tulevaisuudessa todennäköistä. Montenegroa vaivaavat kuitenkin Balkanin maille niin tyypilliset ongelmat: korruptio sekä järjestäytynyt rikollisuus. Yksi suuri muutos parempaan on joka tapauksessa pian edessä. Vuodenvaihteesta lähtien Montenegron, Serbian sekä Makedonian kansalaiset saavat matkustaa Schengen-maissa vapaasti ilman viisumia. Länsi-Balkanin eristäminen alkaa vähitellen olla ohi.

Jaakko Kölhi

Lääketieteen opiskelua Pietarissa

2009-12-20T13:59:00.004+02:00

<>

Aloitin opintoni useille suomalaisille, varsinkin lääketieteen alalla toimiville, tutussa Первый медицинский институт -korkeakoulussa eli tuttavallisemmin Pavlovin Instituutissa (virallisesti СПб Государственный Медицинский Университет имени академика И. П. Павлова) 1. syyskuuta vuonna 2009.

Pavlovin instituutti on Pietarin lääketieteellisistä yliopistoista vanhin, suurin ja kunniakkain. Kuten kaikkialla Venäjällä ovat opetusmetodit täälläkin perinteiset ja hyvin perusteelliset. Opintoihin kuuluu näin ensimmäisenä syksynä matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa, biologiaa, anatomiaa, venäjää, latinaa, liikuntaa sekä historiaa.

Klassisen lähestymistavan johdosta on opiskelu suurelta osaltaan pänttäämistä. Varsinkin anatomiassa työ on uuvuttavaa: opeteltavana ovat jokaisen luun kaikki yksityiskohdat. Sitten nivelet, lihakset, hermot ja muut rakenteet. Kaksi kertaa viikossa tarkistetaan oppimisen eteneminen ennen oppituntia pidettävissä suullisissa kuulusteluissa, joissa epäonnistuneet viettävät kaikki vapaailtansa anatomian laitoksella luiden ja ligamenttien kanssa niin kauan kunnes обработка on selvitetty. Vertailun vuoksi mainittakoon että esimerkiksi Helsingissä tuki- ja liikuntaelimistön opiskellulle uhrataan noin 6 viikkoa ja Pavlovissa noin puoli vuotta. Jokaisen päätettävissä tietenkin on kumpi on järkevämpää - tankata anatomiaa vai priorisoida aikaa ja voimavaroja johonkin muuhun. Vaikkapa farmakologiaan.

Myös me pavlovilaiset medisiinarit olemme joutuneet tämän kaikkien opiskelijoiden ikuisen ongelman eteen: kiintoisat, tärkeät tai pakolliset aiheet kun eivät lopu kesken. Toisin kuin aika. Kun selätettäväksi tulee yhden viikon aikana ”ossi et ligamenti membri inferioris”, ”Organells of Anabolism, Catabolism and Cytoskeleton”, ”molekyylien konjugaatiot, aromaattisuudet, induktiiviset- ja mesomeeriset efektit”, ”electormagnetic fields in therapy”, ”Bayes Theorem, DRV’s and CRV’s”, sekä venäjän ja latinan sanastoa ja kielioppia – on jokaisen pakko hiukan priorisoida. Siten jäävät aineet kuten liikunta, historia, politologia, filosofia tai klassinen kirjallisuus useimmilta lähes kokonaan huomiotta.

Idea yleissivistävistä opinnoista tuleville lääkäreille on mielestäni kuitenkin oivallinen. Täytyyhän meidän kyetä ymmärtämään potilaan ajatusmaailmaa, elinolosuhteiden historiallista muutosta sekä tietenkin myös sitä todellisuutta missä potilaat elävät, sairastuvat, potevat ja parantuvat. Ihminen kun ei ainoastaan ole biologinen vaan myöskin sosiaalis-psykologinen olento, jonka vaivoihin on yleensä monia syitä. Puhuttaessa suurista ihmisjoukoista on tärkeintä terveyden edistämisen kannalta puuttua sellaisiin yhteiskunnan rakenteisiin, jotka terveyttä tavalla tai toisella vahingoittavat. Oireiden liennyttäminen ei riitä – on puututtava taudin syihin, eliminoitava ne ja siten pyrittävä potilaan täydelliseen parantamiseen. Toinen asia on tietenkin kannattaako edellä kuvattuun tiedostamiseen pyrkiä Helsingin lääketieteellisen tapaan ”Kasvaminen lääkäriksi” -opintojen (sisältää muun muassa neuvolakäyntejä, päihdeongelmaisten tapaamisia, luentoja ja ryhmätyöskentelyä) vai erillisten lukiotyylisten kurssien avulla kuten Venäjällä.

Opintojen lisäksi ovat monet muutkin asiat erilaisia täällä rajan takana. Esimerkiksi venäläiset naiset ovat monin tavoin naisellisempia kuin suomalaiset verrokkinsa. Tai ainakin he laittautuvat pidempään panostaen ja kiinnittäen olemiseensa enemmän huomiota. Suurimmalta osalta käyttäytyminen on tietenkin vilpitöntä, puheen sävyä myöten. Usein jää kuitenkin huomioimatta että myös venäläiset miehet ovat perinteisellä tavalla miehekkäämpiä kuin suomalaiset. Vaatetukseen ja hajusteisiin kiinnitetään enemmän älyllistä pääomaa ja aina pyritään näyttämään vahvoilta, varmoilta ja cooleilta. Siis siltä että tietää täsmälleen mitä tekee.

Sukupuoliset erot käyttäytymisessä korostuvat hienosti törmättäessä tuttuihin. Suomalaisittain paradoksaalisesti aloitetaan tervehtiminen yleensä miehistä. Kaikki paikalla olevat urokset kättelevät toisensa nyökkäillen ja kysellen kuulumiset. Daamit taasen hymyilevät, kallistelevat elegantisti päitään ja tervehtivät vain sanallisesti. Ainoastaan ulkomaalaiset naiset kättelevät. Paikalliset ja venäläistyneet muukalaiset sen sijaan tarjoavat kätensä ainoastaan tutustuttaessa uusiin ihmisiin.

Itsestään selvää on tietenkin, että naisille aina avataan ovet ja heidät päästetään kulkemaan ensin, kannetaan raskaat tai raskailta näyttävät kantamukset, autetaan takit harteille vaikkapa asuntolabileistä jatkoille lähdettäessä ja tarjotaan kahveja, kuohuviinejä ja budjetin salliessa kaikkea muutakin. Miehen on oltava paitsi kova myös huomaavainen. Naiselta ei kuitenkaan odoteta vähempää: on suostuttava ovien availuun ja luovutettava kantamukset, hymyiltävä kiitokseksi ja parisuhteessa lopulta oltava valmis puuhailuun keittiössä. Venäjällä asiaan kuuluu tietenkin myös vaikkapa Anna Kareninasta tuttu ”naisellinen oikuttelu” ja sentimentaalisuus. Vanhanaikaista, mutta toisaalta – teatraalisuudessa on elämän suola!

Itsekin olen huomannut venäläistyneeni. Niin kättelyiden, takkien päälleauttamisten kuin pukeutumisenkin suhteen. Kävin esimerkiksi legendaarisella Апраксин Двор -tadzikkitorilla katselemassa talvitakkeja sekä hattuja. Suomessa käyttämäni eivät mielestäni alkuunkaan enää sopineet tyyliin. Löysin ensin takin ja ostin sen. Sitten törmäsin sopivaan hattuun ja tingittyäni raivokkaasti puolisen tuntia investoin perinteiseen Rot-Front -tehtaan mustaan turkislakkiin. Näin siitäkin huolimatta että arvossapidetty ystäväni, helsinkiläinen slavistiikan opiskelija, varoitteli hattujen käytöstä Venäjällä jo ennen matkaani: hattuja tulee kuulemma käyttämän ainoastaan vanhojen herrojen. Ylpeänä investoinnista kuitenkin tepastelin hattu päässä samoissa paikoissa kuin ennen ilman hattua. Pian huomasin jotakin yllättävää: vartijasedät, naulakkomummot, kassatädit ja kaupustelijamiekkoset – kaikki kutsuivat minua tutun ”nuoren miehen” sijaan ”arvon herraksi”! Riemuni oli rajaton kun tämän käsitin. Niin pienestä se on siis kiinni.

Muutos venäläiseen suuntaan on kohdannut muitakin täällä lääketiedettä opiskelevia suomalaisia. Varsinkin miespuolisissa opiskelijatovereissa on muutos ollut huomattava. Suomessa en ole keskustellut elämän tarkoituksesta, ihmisenä olemisesta, kuolemasta, rakkaudesta tai muista syvällisistä ja hankalista aiheista kuin parhaimpien ystävieni kanssa. Enkä heidänkään kanssa kovinkaan usein – sellainen ei vain kuulu tapoihin. Tänne saavuttuani olen ajautunut eri tilanteissa kahdenkeskisiin keskusteluihin vanhempien vuosikurssien kollegoiden kanssa. Lopulta olemme aina päätyneet filosofoimaan edellämainituista aiheista. Esimerkiksi erään herra R:n kanssa meidän piti mennä pikaisille espressoille kampuksen vieressä sijaitsevaan kahvitupaan. Kupposet venähtivät kuitenkin kaksituntiseksi keskusteluksi kun ajauduimme kahvien tilaamisesta palvelun haukkumiseen, tarjoilijoiden luonteenlaadun analysointiin, venäläisen ja suomalaisen mentaliteetin vertailuun, ihmismielen universaaleihin piirteisiin, ajatusten hermostolliseen perustaan, ihmisyyteen sekä siihen millaisia potilaita tulemme kohtaamaan ja miten siitä selviydymme.

Toisekseen yllättivät vanhemmat kurssilaiset minut huolehtivalla, jopa isällisellä, suhtautumisellaan. Kesken hauskan jutustelun, taaskin kahdenkeskisen, he yllättäen vakavoituivat ja evästivät minua pitämään mielessä opiskeluiden ensisijaisuuden runsaista huvittelumahdollisuuksista huolimatta: ”Tytöt, juhlat ja juominen – se on kaikki toissijaista. Keskity opiskeluihin!” Sitten he nostivat dramaattisesti olkapäälleni laskeutuneet kouransa ja jatkoivat kepeää jutustelua kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olin ällikällä lyöty. Niin erilaiset persoonat ilmaisivat saman sanoman ja huolenpidon hengen toisistaan tietämättä lähes identtisellä tavalla.

Opiskelijoiden yhteishenki on sydämmellistä. Kuulumisia kysellään ja keskustellaan vilpittömästi omista ja toisten ongelmista sekä niiden hoitamisesta. Kaikki ovat aina valmiina neuvomaan ja auttamaan pulmatilanteissa, joita tiedotuksen olemattomuudesta sekä byrokratian kiemuroista johtuen kyllä riittää. Varsinkin ensimmäisen lukuvuoden alussa on vilskettä. Dekanaatissa on täytettävä kaavakkeita, esitettävä todistuksia virallisine käännöksineen ja allekirjoitettava vakuutuksia kunnollisuudesta, jotta pääsisi poliklinikan terveystarkastukseen. Jos ja kun valokuvia ei ole tarpeeksi, jokin todistus tai kaavake puuttuu tai virkailijalla on huono päivä – täytyy aina tulla huomenna uudestaan jonottamaan asioiden hoitamisen jälleenaloittamista. Poliklinikalla, asuntolassa, viisumiosastolla, kirjastossa – aivan kaikkialla sama ruljanssi. Byrokratian määrää on ihmeteltävä ja täkäläiset käytännöt ovat ainakin suomalaiselle lähes käsittämättömiä. Vasta nyt ymmärrän Gogolin Nenän todellisen traagisuuden.

Samuel Adouchief

Pohdintoja kielityöläisistä

2009-12-20T13:58:00.000+02:00

Aioin ensin kirjoittaa jotain kääntäjistä ja heidän työstään. Hmmp… hankalaa. En ole koskaan oikeasti kääntänyt, vaikka olenkin käännösalalla töissä. Käännöstoimistoon hakiessani halusin nähdä, miten kääntämistä tehdään, mutta myös mitä muuta kieliä osaamalla ja kulttuureista kiinnostuneena voi tehdä kuin kääntää. Päädyin projektinpyörittäjäksi käännösten tekijän ja ostajan eli kääntäjän ja asiakkaan väliin. Työn myötä olen huomannut, että alalla on miinuksensa, mutta siellä tapahtuu myös asioita, jotka voivat olla kieliä ja kulttuureita opiskelevalle hyvinkin mielenkiintoisia.

Jos käännöstoimistojen ja monikielisiä viestintä- ja kulttuuripalveluita tarjoavien yritysten sanoja on uskominen, kielten, kulttuurien ja viestinnän yhdistelmällä on tulevaisuutta. Erilaiset kieli- ja kulttuuriosaamiseen pohjautuvat palvelut ja monikielinen viestintä näyttäisivät olevan ala, jolla on kuumeisesti mietitään, mitä uutta voisi tehdä. Pelkkä sanojen kääntäminen ei ole enää tarpeeksi houkuttelevaa liiketoimintaa. Hintakilpailu sanojen myymisestä on yksinkertaisesti käynyt liian kovaksi eikä kiina-ilmiökään ole alalla tuntematon. Pelkkien sanojen myyminen ei yksinkertaisesti kannata, vaan sanoja on voitava jalostaa vähän hienommiksi ja houkuttelevimmiksi. Myös asiakkaat taitavat haluta entistä valmiimpia paketteja kotiovelle kannettuna. Harvalla yrityksellä on enää omia kääntäjiä, sillä ydinbisneksiinsä keskittyvillä yrityksillä ei taida olla halua, eikä ehkä taitoakaan, panostaa kääntämiseen itse varsinkaan, kun kääntäminen vaatii entistä enemmän erikoisosaamista ja monilla markkinoilla toimiminen taitoa luovia erilaisissa kulttuureissa. Kääntämisestä ja perinteisestä kielikoulutuksesta halutaan kovasti siirtyä laajempiin kieliä, kulttuureita, pedagogiikkaa, tekniikkaa, markkinointia ja liiketoiminnallista osaamista yhdistäviin palveluihin.

Mitä kääntämiseen tulee, se ja erityisesti lokalisointi on tietyssä määrin jopa teollista tuotantotoimintaa. Ei tietenkään kaikki, mutta iso osa kuitenkin. Käännös on tuote, joka tilataan, tuotetaan ja toimitetaan. Tilaus perustuu neuvoteltuihin hintoihin, tuottaminen häiriötekijöistä siivottuihin prosesseihin ja toimitus takuuvarmaan aikatauluun. Käännöksiäkin on tuotettava kustannustehokkaasti laadusta kuitenkaan tinkimättä. "Quick, good and cheap" on usein asiakkaan vaatimuksena, mikä on kylläkin melko lailla sama, jos opiskelija haluaisi pitää jatkuvasti kiinni kaikista opiskelijaelämän iloista: study, party and sleep. Aina kaikkien kolmen toteuttaminen ei onnistu kääntämisessäkään, mutta yllättävän usein kuitenkin.

Miten tämä sitten on mahdollista? Hyvä kääntäjä, joka hallitsee kielen, erilaisia asiasisältöjä ja kääntämisen työkalut, on korvaamaton. Erilaisilla käännöstyökaluilla ja teknisillä ratkaisuilla voidaan nopeuttaa montaa asiaa, mutta niitä toki pitää osata käyttää sujuvasti. Myös prosessien on oltava kunnossa. Jokaisesta yksityiskohdasta ei voida neuvotella joka kerta erikseen eikä pyörää, tai jokaista termiä, keksiä uudelleen. Käännösohjelmat, käännösmuistit, termipankit, tavanomaiset toimisto-ohjelmat ja sähköposti ovat kääntäjän perustyökaluja. Monimutkaisemmat tekniset kikkailut hoitavat yleensä lokalisointi-insinöörit, mutta mitä isompi osa ihmisten työstä, arjesta ja opiskelusta tapahtuu koneiden äärellä, avustuksella ja verkossa, sitä enemmän tekniikka näkyy kääntämisenkin taustalla.

Työn myötä olen päässyt näkemään käytännössä, että kieliä ja kulttuureita opiskeleville löytyy työmahdollisuuksia myös perinteisiä ”kääntäjä tai opettaja” –vaihtoehtoja laajemmalta, mikä on tärkeää meille niin sanottuja pieniä kieliä opiskeleville. On tyypillistä, että käännökset, erityisesti tekniset, tehdään usein englannista muille kielille jopa niin, että ensin käännetään suomesta englantiin (ellei asiakas tee englanninkielistä tekstiä suoraan itse) ja siitä muille kielille. Ylevät periaatteet siitä, että kääntäjä kääntää vain äidinkieleensä päin ja että käännöksiä ei pitäisi tehdä monen kielen kautta vaan kääntää suoraan, voi käytännössä unohtaa. Näin ei useinkaan tehdä esimerkiksi siitä syystä, että joskus on helpompaa kääntää ensin suomesta englantiin ja tilata sitten muiden viidentoista kielen käännökset toisista käännöstoimistoista maailmalta. Erityisesti teknisessä lokalisoinnissa mutta usein myös muussa kääntämisessä perustava ajatus nykyään onkin, että käännökset tehdään siinä maassa, jossa kohdekieltä puhutaan. Kääntäjän työtä ei ole täysipäiväisesti kaikille (sorry to say) varsinkaan pienissä kielissä (even more sorry to say - tai ehkä olen vain väärässä toimistossa töissä), mutta kääntämisen opiskelu voi silti antaa hyviäkin eväitä työsaran kyntämiseen opiskelujen jälkeen.

Mitä enemmän alalla rakennetaan entistä laajempia monikielisen ja -kulttuurisen viestinnän palveluja, sitä enemmän vaatimuksia se asettaa kääntäjille, mutta avaa myös uusia työmahdollisuuksia kaikille kielten ja kulttuurien osaajille. Käännösten lisäksi palveluiden osana voi olla terminologian työstämistä, monikielistä viestintää helpottavien teknisten ratkaisujen kehittelyä, teknistä kirjoittamista, kulttuurikoulutusta, ohjelmistojen testausta, sisällöntuotantoa nettiin, lehtiin, markkinointimateriaaleihin, käännöskoneidenkin hyödyntämistä. Ja jonkun on näitäkin asioita tuotettava, koordinoitava, myytävä, kehitettävä eteenpäin, opetettava ja tutkittava.

Paula Borkowski

Kirjoittaja työskentelee projektipäällikkönä käännöstoimistossa ja aikoo vielä joskus tehdä sen käännöksenkin

Kopeekka 20 vuotta sitten: Zdravo dragi rubljanci!

2009-12-20T13:55:00.001+02:00

<>

Zagreb 22.3.1989

Zdravo dragi rubljanci!

Keväinen tervehdys täältä Kroatian tasavallan pääkaupungista Zagrebista. Päätimme muistuttaa teitä olemassaolostamme pienellä kertomuksella opiskelijaelämän riemuista täällä Jugoslaviassa.

Kunniavieraiden tavoin majapaikkamme on tietysti kaupungin paras opiskelija-asuntola kaikkine mukavuuksineen. Kiitos vuoden 1987 Univerzijadien, asuntolamme ”CVJETNO NASELJE” on täysin peruskorjattu. Täältä löytyy jokaiselle jotakin: ravintola, disco, klubi, posti, TV-huone, kuntosali, kahvila, kauppa, kerhohuoneita, lääkäriasema ja tietysti lukusali. Kaikkia käytämme ahkerasti hyväksemme (erityisesti viimeksimainittua).

Opiskelukin on vähitellen päässyt vauhtiin alkubyrokratiasta selvittyämme. Parisen viikkoa meni kaikenlaisten muodollisuuksien selvittelyyn ja luennot alkoivat vasta helmikuun loppupuolella, mutta kuten sanottu, nyt olemme jo sulautuneet iloisten jugoslavialaisten opiskelijoiden joukkoon. Valitsemme itse meitä kiinnostavat luennot, joilla olemme sitten ahkerasti käyneet. Täkäläinen opiskelu on paljon rennompaa kuin suomalainen. Luentoja on keskiverto-opiskelijalla vain kahdesta neljään tuntia päivässä, eivätkä tentitkään näytä liiemmin rasittavan. Sen sijaan kotiaineita, kirjoitelmia ja muita kotitehtäviä on sitäkin enemmän. Kuitenkin jugoslavialainen kollegamme tuntuu pääsevän paljon helpommalla. Meille ovat vieraita suulliset tentit ja kahdeksan kertaa lukukaudessa tapahtuva pakollinen neljän tunnin mittainen vuoristokiipeily läheiselle Sljeme-vuorelle. Tämä voi tuntua aika hurjalta, mutta kyllä nämä kaikki ovat yhtenä kappaleena takaisin tulleet.

Jos haluaa keskittyä lukemiseensa, kannattaa käyttää lukusalin tiloja hyväksi, koska huoneissa opiskeleminen on mahdotonta. Vähän väliä joku koputtelee oveen myydäkseen kasetteja, lehtiä, koruja, jokaiselle opiskelijalle välttämättömiä älykkyystestejä ja muita mitä mielikuvituksellisempia asioita. Täkäläiset ovat kyllä kiitettävän kekseliäitä siinä, miten ansaita taskurahaa opiskeluja varten. Näiden kaupustelijoiden lisäksi iltamme täyttyvät monien ystävien vierailuista: kauhulla odotamme niitä iltoja, jolloin joku ystävistämme on käynyt kotona ja tuo mukanaan matkalaukullisen äidin leipomia erilaisia makeita torttuja, kakkuja ja pikkuleipiä. Ja siinä sitä sitten istumme porukalla ringissä ja mutustelemme kakkusia kuin pienet lampaat. Kieltäytymistä näistä herkuista pidetään täällä loukkauksena.

Illan pimetessä elämä vasta alkaa. Kenenkään ei tarvitse yksin nurkissa nyhjätä, sillä jugoslavialainen välittömyys, vilkkaus ja ystävällisyys tuntemattomiakin kohtaan tempaa kyllä väistämättä mukaansa. Ja niin sitä sitten mennään muiden joukossa milloin johonkin Zagrebin tunnelmallisista pikkupubeista, intellektuellien suosimista hieman nuhruisista, mutta niin erilaisia ajatuksista tarjoavista kellarikahviloista moderneihin baareihin, joissa kaikenkirjavat bändit esittelevät omaa repertuaariaan. Iltahuvit eivät ole täällä rahasta kiinni, sillä elokuvalippu maksaa parisen markkaa ja tunnettujen bändien mammuttikonsertteihin pääsee ruhoansa heiluttamaan alle kympillä. Tasa-arvoa täällä ei tunneta, sillä naiset pääsevät ravintoloihin ja discoihin ilmaiseksi. Mutta eniten tunnelma kohoaa silti kotibileissä. Tarmon nimipäivää ja naistenpäivää juhliessamme naapurit kertomansa mukaan kuulivat kyllä versiomme kroatialaisista kansanlauluista, mutta eivät valitettavasti päässeet nauttimaan sulokkaasta napatanssiesityksestä neilikka suussa. Vieraatkin malttoivat lähteä bileistä vasta ensimmäisille aamuluennoille. Juhlaputki jatkuu...

Täytyy kyllä sanoa, että Zagreb on kaupunkina juuri sopivan kokoinen. Ei mikään miljoonakaupunki (asukkaita täällä on yli 800 000), mutta kuitenkin sen verran suuri, ettei tekemisestä ole puutetta. Vanhassa kaupungissa on mukava kuljeskella ihailemassa vanhojen rakennusten, kirkkojen, museoiden ja palatsien mielenkiintoisia yksityiskohtia. Pikkukujien pizzerioiden tuoksut ja leivosbaarien houkuttelevat kakkuasetelmat vetävät kyllä vastustuskykyisimmänkin ohikulkijan nauttimaan näistä pikkupaheista. Kielitaitokin on jo sen verran hyvä, että torimummotkin saavat vastuksen tinkimisessä.

Vanha kaupunki on siis paljon mielenkiintoisempi kuin Novi Zagreb, joka ei erityisesti poikkea muista vastaavanlaisista kaupungeista rajan toisella puolella Italiassa tai Itävallassa. Kaupat pursuavat tavaraa, muotiputiikkeja ja muita yksityisiä pikkuliikkeitä syntyy kuin sieniä sateella ja kulutusjuhla on ylimmillään, vaikka Jugoslavia kamppaileekin valtavan inflaation kourissa. Näiden kahden kuukauden aikana 100 FM on noussut 137 000:sta dinarista 187 000:een. Hinnat pysyvät meille samoina, mutta valitettavasti jugoslavialaisten palkat eivät pysy hintojennousun vauhdissa. Niinpä esimerkiksi, kun opiskelijoiden ruokalippujen hinnat nousivat nelinkertaisesti, ei ollut ihme, että mielenosoituksia yliopiston edessä järjestettiin useana päivänä. Nytkin lehdissä julkaistiin tieto, että vaatteiden hinnat nousevat 600% seuraavien parin kuukauden aikana. Voitte kuvitella, kuinka jugoslavialaiset ryntäävät paniikin vallassa täyttämään vaatevarastoaan nyt, kun heillä vielä on siihen varaa.

Puolueen sisällä on tapahtunut paljon muutoksia; monia puoluejohtajia on erotettu ja monet ovat itse eronneet. Inflaatio on kiristänyt mielialoja ja eri kansallisuudet ovat nousseet avoimesti toisiaan vastaan. Belgradin parlamenttitalon edustalla on ollut ampumavälikohtauksia Kosovossa asuvien serbien tilanteen parantamiseksi. Järjestelmän luotettavuus alkaa pettää. Ohessa eräs lehdistön kommenteista.

Täällä Kroatiassa asiat ovat kuitenkin paljon paremmin kuin monissa muissa Jugoslavian tasavalloissa, eivätkä edellämainitut ongelmat juuri näy jokapäiväisessä elämässä. Kaikki on päällisin puolin hyvin.
Kahden kuukauden päästä nähdään!

Terveisin Nina & Tarmo