Kun sosialistinen Jugoslavia eli kulta-aikaansa 1970-luvun alussa, perustettiin Sarajevossa kaikessa hiljaisuudessa eräs bändi, erään Goran Bregovićin toimesta, joka löi itsensä voimalla läpi jugoslavialaisessa rock-skenessä.
Bijelo dugmen ensimmäinen suursuosion saavuttanut single-levy Kad bi’ bio bijelo dugme (Suom. Jos olisin valkea nappi) julkaistiin vuonna 1973 ja sen myötä bändi vaihtoi nimeä Jutrosta Bijelo dugmeen. Bändin alkuvaiheessa musiikki edusti silloin musiikkiskeneä vallinnutta progressiivista rockia, ja Bijelo dugme olikin ensimmäinen bändi Jugoslaviassa – oikeastaan koko Kaakkois-Euroopassa - joka edusti tätä tyylisuuntausta. Bändi saavutti alueella suursuosion, ja heitä jäljittelivät jugoslavialaisbändit, kuten INDEXI ja Prljavo Kazalište. Bändin tunnusmerkkeinä olivat laulajan Želimir ”Željko” Bebekin karismaattinen olemus ja vahva tulkinta, sekä mieleenpainuvat sanat, joihin yhdistyi ammattitaitoisesti soitettu musiikki, jota sävelsi kitaristi Goran Bregović. Kunnon progekaavalla ryyditetyt kappaleet soivat jopa kymmene minuuttia, ja niitä sanoittivat monet jugoslavialaiset runoilijat, sanoittajat ja kirjailijat, kuten Duško Trifunović ja Arsen Dedić.
1970-luvun lopussa bändi tunsi, että sen tulisi uudistautua, tältä ajalta nauhoitetut laulut ovat vahvasti ska-vaikutteisia tanssipoljentoja. Yhtye aloitti taas trendin luomalla musiikin uuden aallon (Novi val) Kaakkois-Euroopassa, jossa yhdistyi punk ja perinteinen rock. Bändi voitti jättipotin hiteillään Ha ha ha ja Doživjeti stotu, ja taas muut jäljittelivät Dugmen luomaa trendiä. Tältä ajalta on myös olemassa yhtyeen biisi ”Dobro vam jutro, Petrović Petre”, joka oli jäädä sensuuriviranomaisten kouriin lauseellaan: ”Sve u finu materinu”, joka on hienompi versio hieman epäkorrektista tavasta kirota joku tai tässä tapauksessa kaikki lähtemään helvettiin. Heistä kirjoitetussa antologiassa (Bijelo dugme, Amir Misirlić, Prosperitet, Sarajevo: 2005) Dugme-muusikot naureskelevat Jugoslavian sensuuriviranomaisten jopa naiiville suhtautumiselle rock-lyriikkaan, minkä tarkoituksena ei ollut sensuroida tai siistiä sanoituksia niiden poliittisesti epäsopivan sisällön takia tai valtapolitiikan vastaisista sisäänrakennetuista argumenteista , vaan pikemminkin tehdä tapakasvatusta rock-muusikoille ja rajoittaa alatyylisiä sanoja.
Vuonna 1984 bändissä tapahtui yksi suurimmista ulkoisista muutoksista, kun laulaja Željko lähti soolouralle. Kaikenlaisista välirikoista huhutaan yhä, eikä täydellistä selitystä tapahtumista ole annettu, mutta ilmeisesti säveltäjä-kitaristi Bregovićilla meni laulajan kanssa sukset ristiin. Antologiassa Bregović kommentoi tapausta:
”Sitten laulajattarellamme alkoivat kuukautiset. Joku kärsivällisempi kaveri olisi odottanut, että menee ohi. Minä en ole yksi niistä.”
(”A onda je naša pjevačica dobila menstruaciju. Neki strpljivi švaler bi pričekao da prođe. Ja nisam od njih”)
Tilalle palkattiin vasta 24-vuotias Mladen ”Tifa” Vojčić, joka oli myös Sarajevosta. Tifan ajoilta ovat säilyneet hitit Jer kad ostariš, Za Esmu ja Lažeš, jotka ovat molemmat kauniin rosoisia tulkintoja Balkanilaisesta melankoliasta, jossa yhdistyvät kansanmusiikin perinne ja menevä rock. Uudella laulajalla oli suuret kengät täytettävänä, eikä hän kestänyt paineita kauan, vaan sortui kaikenlaisiin päihteisiin. Tifan viimeiseksi keikaksi jäi Neuvostoliiton kiertueen loppukonsertti Moskovassa, joka oli bändin erään unelman täyttymys. Bregović on sanonut vuonna 1985:
”Naiivien jugoslavialaisten rokkareiden unelma on saavuttaa suosio lännessä. Kun minä en ole naiivi, niin toiveeni oli suosio Neuvostoliitossa, sillä me olemme, ennen kaikkea, slaavilainen bändi.” (“San naivnih jugoslavenskih rokera je da uspiju na Zapadu. Kako ja nisam naivan, želja mi je bila da uspijem u Sovjetskom Savezu, jer smo mi, prije svega, slavenski bend”)
Tifan jälkeen bändi tarvitsi uutta laulajaa, joka löydettiin raskasta rockia soittavasta Divlje jagode -yhtyeestä. Alija ”Alen” Islamovićin ääni oli tullut Jugoslaviassa tutuksi hittikappaleesta Motori, joka on todellinen jugoslavialaisen musiikkihistorian helmi. Alen oli täysi vastakohta Tifalle, hänellä oli jalat maassa, pää selvänä, eikä hän kärsinyt tähtikompelksista. Vuoteen 1989 asti hän jatkoi bändin laulajana, tältä ajalta ovat säilyneet mm. läpimurtokappaleet Plijuni i zapjevaj moja Jugoslavijo (”Sylje ja laula, Jugoslaviani!”) ja Đurđevdan. Bändi hajosi lopullisesti vuonna 1989, kun Islamović joutui sairaalaan selkäongelmiensa takia suoraan kiertueelta. On myös sanottu, että hajoamisen takana oli Jugoslavian hajoaminen, joka olisi vaikuttanut pahasti bändin jäsenien väleihin, mutta lopullista syytä ei tiedä kukaan. On kuitenkin selvää, että jo ennen sotaa luodut vastakkainasettelut kansallisuuksien välillä loivat kitkaa yhteisön keskellä, jonka jäsenet edustivat eri kansallisuuksia, vaikka sillä aikaisemmin ei ollut mitään väliä.
Bijelo dugme elossa olevine jäsenineen teki ensimmäisen ja ainoan kiertueen hajoamisen jälkeen entisen Jugoslavian suurkaupungeissa vuonna 2005. He esiintyivät Sarajevossa, Zagrebissa ja Belgradissa, jossa heitä kuunteli noin 250,000 kuulijaa. He todistavat sen hyvä, mitä Jugoslaviassa oli, sillä missään muualla vastaavaa ei olisi voinut tapahtua tuona aikakautena. Viimeisen sanan jätän kirjailija Vlado Dijakille, joka sanoitti laulun Esma (1974), jossa kertoja ei uskalla kertoa ihastuksestaan tunteidensa kohteelle, Selmalle, vaan tyytyy toteamaan tälle: ”Pyydän, älä kurkota ikkunasta ulos”.
”Selma putuje na fakultet ona putuje, ja kofer nosim, molim, težak je al' pošto njen je lično ja i taj kofer volim. Selma, na ulasku u voz ti htjedoh reć' nešto nježno što izaziva pozor, al' rekoh samo zdravo Selma i molim te ne naginji se kroz prozor.. ”
Aino Väänänen
Kommentit