Balabanovin kunnianosoitus Tarkovskille

Joka syksy Rakkautta ja Anarkiaa –leffafestarit ovat ensimmäinen syy alkaa taktikoida luennoilta poissaoloja kriittisen 33% rajoissa. Tänäkään syksynä venäläisiä elokuvia ei ollut tarjolla päätä huimaavaa määrää, mutta muutamia kiinnostavia filmejä kuitenkin. Aleksei Balabanovin fanien iloksi festareilla sai Suomen ensi-iltansa Balabanovin uusin ohjaus, ”Я тоже хочу”, (Me too), jonka kaikki kolme esitystä myytiin nopeasti loppuun.

Брать –leffojen kaltaisesta gangsterigenrestä ei tällä kertaa ole kysymys, vaikka yksi elokuvan neljästä päähenkilöstä, melko kokemattoman Aleksander Mosinin mainiosti näyttelemä hahmo, onkin gangsteri. Lyhyesti kyse on kolmesta keski-ikäisestä (tai vanhemmastakin) elämässään tuuliajolle ajautuneesta miehestä, yhden heistä isästä ja yhdestä prostituoidusta, jotka pakkautuvat gangsterin isoon mustaan autoon ja ajavat Pietarista jonnekin keskelle maaseutua etsimään onnea. Onnen pitäisi löytyä Onnen kellotornista, joka seisoo keskellä ydinonnettomuudessa tuhoutunutta syrjäistä kylää, näin on pappi vakuuttanut. Elokuvan nimi ”Minäkin haluan” tulee keskustelusta, joka henkilöhahmojen välillä toistuu elokuvan kuluessa: ”Minne te olette menossa?” ”Etsimään onnea.” ”Minäkin haluan!”. Keskustelu on alleviivaa, jopa naiivi motto elokuvalle, mutta naiivia ei Balabanov uutukaisestaan kuitenkaan ole rakentanut.

Elokuvan alkupuoli tapahtuu Pietarin Vasilinsaarella, ja hiukan Petrogradskilla, joiden kaduilla ajellaan isolla mustalla autolla sen verran hitaasti ja jatkuvasti sitä sun toista asiaa toimittamaan, että katsoja ehtii ihailla tuttuja paikkoja ja tuntea, että taas tehdään Veli 1 Ja 2 -elokuvien tavoin pohjimmiltaan hyvin pietarilaista elokuvaa. Elokuvan loppu on kuvattu Tverin maaseudulla, missä mystinen ydinonnettomuus on tapahtunut. Elokuvan visuaalisesti kaunein kohtaus on ehdottomasti se hetki, jona miehet ajavat kesästä talveen ydinonnettomuuden jälkeen jäätyneelle kielletylle alueelle. Mustan auton ajaessa armeijan vartioiman rajan ylitse kesäisiltä pelloilta lumisille lakeuksille katsoja viimeistään tajuaa, että mystiikka on osa elokuvaa muutenkin kuin päähenkilöiden keskustelujen tasolla. Myös muut elokuvan visuaalisesti vaikuttavimmista hetkistä tapahtuvat lumisella maaseudulla.

Näyttelijäntyöstä jäävät gangsteria esittävän Mosinin lisäksi mieleen hänen laillaan kokematon, mutta silti kelpo suorituksen tekevä Juri Matvejev. Mieleenpainuvin on kuitenkin legendaarisen pietarilaisen rock-yhtyeen AuktsYonin (АукцЫон) sanoittajana ja vokalistina tunnetulle Oleg Garkušalle kirjoitettu rooli. Pietarilainen muusikko esittämässä pietarilaista muusikkoa korostaa kieltämättä musiikin merkitystä Balabanovin uutukaisessa, jossa se Veli-leffoista tuttuun tapaan on melko keskeisessäkin roolissa. Edellisissä elokuvissa soi Nautilus Pompiliuksen rock, nyt kuunnellaan AuktsYonin säveltäjän Fedorovin kappaleita. Pietarilaisuus on elokuvassa läsnä siis sekä miljöön että soundtrackin tasolla. Myös joitakin viittauksia Balabanovin edellisiin elokuviin on löydettävissä, yhtenä hauskimpana yksityiskohtana niistä voidaan mainita ehkä se, että elokuvan alussa sen päähenkilöt kohtaavat Vasilinsaaren linjoilla samassa yleisessä saunassa, jossa myös Veli 1 –elokuvan eräs avainkohtaus on kuvattu.

Metatekstin tasolle päästään käväisemään myös Balabanovin itsensä kautta. Sen lisäksi, että pietarilainen muusikko esittää elokuvassa pietarilaista muusikkoa, myös elokuvaohjaaja esittää elokuvassa elokuvaohjaajaa. Onnea etsivän ohjaajan roolin tekee elokuvassaan vieraileva Balabanov itse. Eikä hän ole näyttelijänäkään kovin onneton.

Balabanov itse on kommentoinut, että hänen uuden elokuvansa kategorisointi on hankalaa. Hänen mukaansa sen kutsuminen allegoriaksi on yksinkertaistavaa, mystiikaksi luokittelu ongelmallista, eikä kyse ole pelkästä perinteisestä road moviestakaan. Я тоже хочу onkin ehdottomasti todella hiukan näitä kaikkia. Mutta yksi asia on selvää: se on enemmän kuin intertekstuaalisessa suhteessa Tarkovskin Stalkeriin. Siinä on liian paljon Stalekrista lainattuja elementtejä, jotta intertekstuaalisuudesta puhuminen tuntuisi relevantilta. Kummassakin elokuvassa ryhmä miehiä lähtee ydinonnettomuuden tuhoamalla kielletylle mystiselle alueelle etsimään onnea, ja kummankin elokuvan lopussa jää avoimeksi, mitä ihmisen onni on ja miten sen voi saavuttaa. Balabanovilla mukana on kuitenkin myös yksi nainen, ja Balabanovin allegoriassa puhutaan paljon enemmän ja juodaan paljon enemmän vodkaa. Balabanovin elokuvassa uskonnollista mystiikkaa on paljon enemmän, ja loppu on ehkä vieläkin monitulkintaisempi kuin Tarkovskilla. Balabanovin elokuva ei voi yltää suuren mestarin elokuvien omalaatuiseen eeppisyyteen ja outouteen, mutta Balabanovin parhaita se on. Ja ehdottomasti hieno kunnianosoitus Stalkerille. 2000-luvun Stalkerin näyttäminen Suomessa oli tämänvuotisen R&An:n hienoimpia hetkiä. Miksi puhua Kenian marsalkasta, jos voidaan puhua Balabanovista, Tarkovskista, pietarilaisesta rockista, onnesta ja kaikesta muusta, mikä on tärkeää?  

Anni Lappela