Joka
syksy Rakkautta ja Anarkiaa –leffafestarit ovat ensimmäinen syy alkaa
taktikoida luennoilta poissaoloja kriittisen 33% rajoissa. Tänäkään syksynä
venäläisiä elokuvia ei ollut tarjolla päätä huimaavaa määrää, mutta muutamia
kiinnostavia filmejä kuitenkin. Aleksei Balabanovin fanien iloksi festareilla
sai Suomen ensi-iltansa Balabanovin uusin ohjaus, ”Я тоже хочу”, (Me too), jonka kaikki kolme
esitystä myytiin nopeasti loppuun.
Брать –leffojen kaltaisesta
gangsterigenrestä ei tällä kertaa ole kysymys, vaikka yksi elokuvan neljästä
päähenkilöstä, melko kokemattoman Aleksander Mosinin mainiosti näyttelemä
hahmo, onkin gangsteri. Lyhyesti kyse on kolmesta keski-ikäisestä (tai
vanhemmastakin) elämässään tuuliajolle ajautuneesta miehestä, yhden heistä
isästä ja yhdestä prostituoidusta, jotka pakkautuvat gangsterin isoon mustaan
autoon ja ajavat Pietarista jonnekin keskelle maaseutua etsimään onnea. Onnen
pitäisi löytyä Onnen kellotornista, joka seisoo keskellä ydinonnettomuudessa
tuhoutunutta syrjäistä kylää, näin on pappi vakuuttanut. Elokuvan nimi ”Minäkin
haluan” tulee keskustelusta, joka henkilöhahmojen välillä toistuu elokuvan
kuluessa: ”Minne te olette menossa?” ”Etsimään onnea.” ”Minäkin haluan!”.
Keskustelu on alleviivaa, jopa naiivi motto elokuvalle, mutta naiivia ei
Balabanov uutukaisestaan kuitenkaan ole rakentanut.
Elokuvan
alkupuoli tapahtuu Pietarin Vasilinsaarella, ja hiukan Petrogradskilla, joiden
kaduilla ajellaan isolla mustalla autolla sen verran hitaasti ja jatkuvasti
sitä sun toista asiaa toimittamaan, että katsoja ehtii ihailla tuttuja paikkoja
ja tuntea, että taas tehdään Veli 1 Ja 2 -elokuvien tavoin pohjimmiltaan hyvin
pietarilaista elokuvaa. Elokuvan loppu on kuvattu Tverin maaseudulla, missä
mystinen ydinonnettomuus on tapahtunut. Elokuvan visuaalisesti kaunein kohtaus
on ehdottomasti se hetki, jona miehet ajavat kesästä talveen ydinonnettomuuden
jälkeen jäätyneelle kielletylle alueelle. Mustan auton ajaessa armeijan
vartioiman rajan ylitse kesäisiltä pelloilta lumisille lakeuksille katsoja
viimeistään tajuaa, että mystiikka on osa elokuvaa muutenkin kuin
päähenkilöiden keskustelujen tasolla. Myös muut elokuvan visuaalisesti
vaikuttavimmista hetkistä tapahtuvat lumisella maaseudulla.
Näyttelijäntyöstä
jäävät gangsteria esittävän Mosinin lisäksi mieleen hänen laillaan kokematon,
mutta silti kelpo suorituksen tekevä Juri Matvejev. Mieleenpainuvin on
kuitenkin legendaarisen pietarilaisen rock-yhtyeen AuktsYonin (АукцЫон) sanoittajana ja vokalistina
tunnetulle Oleg Garkušalle kirjoitettu rooli. Pietarilainen muusikko
esittämässä pietarilaista muusikkoa korostaa kieltämättä musiikin merkitystä
Balabanovin uutukaisessa, jossa se Veli-leffoista tuttuun tapaan on melko
keskeisessäkin roolissa. Edellisissä elokuvissa soi Nautilus Pompiliuksen rock,
nyt kuunnellaan AuktsYonin säveltäjän Fedorovin kappaleita. Pietarilaisuus on
elokuvassa läsnä siis sekä miljöön että soundtrackin tasolla. Myös joitakin
viittauksia Balabanovin edellisiin elokuviin on löydettävissä, yhtenä
hauskimpana yksityiskohtana niistä voidaan mainita ehkä se, että elokuvan
alussa sen päähenkilöt kohtaavat Vasilinsaaren linjoilla samassa yleisessä
saunassa, jossa myös Veli 1 –elokuvan eräs avainkohtaus on kuvattu.
Metatekstin
tasolle päästään käväisemään myös Balabanovin itsensä kautta. Sen lisäksi, että
pietarilainen muusikko esittää elokuvassa pietarilaista muusikkoa, myös
elokuvaohjaaja esittää elokuvassa elokuvaohjaajaa. Onnea etsivän ohjaajan
roolin tekee elokuvassaan vieraileva Balabanov itse. Eikä hän ole
näyttelijänäkään kovin onneton.
Balabanov
itse on kommentoinut, että hänen uuden elokuvansa kategorisointi on hankalaa.
Hänen mukaansa sen kutsuminen allegoriaksi on yksinkertaistavaa, mystiikaksi luokittelu
ongelmallista, eikä kyse ole pelkästä perinteisestä road moviestakaan. Я тоже хочу onkin
ehdottomasti todella hiukan näitä kaikkia. Mutta yksi asia on selvää: se on
enemmän kuin intertekstuaalisessa suhteessa Tarkovskin Stalkeriin. Siinä on
liian paljon Stalekrista lainattuja elementtejä, jotta intertekstuaalisuudesta
puhuminen tuntuisi relevantilta. Kummassakin elokuvassa ryhmä miehiä lähtee
ydinonnettomuuden tuhoamalla kielletylle mystiselle alueelle etsimään onnea, ja
kummankin elokuvan lopussa jää avoimeksi, mitä ihmisen onni on ja miten sen voi
saavuttaa. Balabanovilla mukana on kuitenkin myös yksi nainen, ja Balabanovin
allegoriassa puhutaan paljon enemmän ja juodaan paljon enemmän vodkaa.
Balabanovin elokuvassa uskonnollista mystiikkaa on paljon enemmän, ja loppu on
ehkä vieläkin monitulkintaisempi kuin Tarkovskilla. Balabanovin elokuva ei voi
yltää suuren mestarin elokuvien omalaatuiseen eeppisyyteen ja outouteen, mutta
Balabanovin parhaita se on. Ja ehdottomasti hieno kunnianosoitus Stalkerille.
2000-luvun Stalkerin näyttäminen Suomessa oli tämänvuotisen R&An:n
hienoimpia hetkiä. Miksi puhua Kenian marsalkasta, jos voidaan puhua
Balabanovista, Tarkovskista, pietarilaisesta rockista, onnesta ja kaikesta
muusta, mikä on tärkeää?
Anni Lappela
Anni Lappela
Kommentit