TYÖN SANKARIT: Tervitused Tallinnast!

Kopeekan uudessa ”Työn sankarit” osiossa Venäjän ja Itä-Euroopan asiantuntijat kertovat miten kiinnostus kieleen ja kulttuuriin syntyi, miten he aikoinaan päätyivät alalle ja mitä heille kuuluu nyt. Tällä kertaa Tallinnasta Kopeekalle raportoi Radio Helsingin toimittaja Anna Laine.

Kaikilta venäjän opiskelijoilta ja asiantuntijoilta kysytään aina: Miksi juuri Venäjä? Mistä innostuksesi Venäjää kohtaan alkoi?

Valitsin A-kielekseni venäjän eli opiskelin sitä ensimmäisenä vieraana kielenä. Siihen aikaan (80- ja 90-luvuilla) kielikursseja venäjän opisklijoille järjestettiin vain Neuvostoliitossa ja Veherman kesäleireillä. Opetus oli kovasti oman aikansa politiikan näköistä. Se ei kuitenkaan haitannut itseäni, sillä alle 15 vuotiaana kukaan ei liiemmin ajattele politiikkaa vaan sitä kuinka kivaa on tutustua uusiin kavereihin ja matkustaa uusiin paikkoihin. Kävin Suomalais-venäläisessä koulussa lukion ja suoraan kirjoitusten jälkeen muutin vuodeksi Moskovaan opiskelemaan ja au pairiksi. Se oli niin hieno vuosi, että viimeistään silloin tajusin olevani rakastunut Venäjään ja venäläisiin. Shirokaja natura eli laaja luonto kiehtoi.

Miten päädyit toimittajaksi?

Toimittajan ammatti oli jo lapsuuteni haaveammatti. Päädyin ensin Helsingin kaupungin tuotantokoulu Mediakylpylään ja sieltä Ylelle kesätoimittajaksi. Jäinkin töihin Radiomafiaan, josta parin vuoden jälkeen siirryin Radio Cityyn. Siellä en ehtinyt olla kauaakaan kun minut palkattiin vasta aloittaneen Radio Helsingin toimittajaksi. Usein radiosta siirrytään tv:n puolelle jossain vaiheessa ja niin kävi minullekin. Olin 10 vuotta freelance-toimittaja ja tein moneen eri tiedotusvälineeseen juttuja, radioon, telkkariin ja lehtiin. Lopulta ryhdyin Radio Helsingin ohjelmapäälliköksi Helsingin sanomissa.

Minkälaista osaamista ja millaisia valmiuksia työ edellyttää?

Toimittajan työ vaatii laajaa yleissivistystä, kykyä löytää uusia näkökulmia, taitoa kyseenalaistaa ja tahtoa tonkia asioita. Uteliaisuus on toimittajalle hyve. Itse olen hyötynyt suunnattomasti myös kielitaidosta.

Vuosina 2007-2010 Ylellä pyörinyt dokumenttisarja Kamrat pyrki murtamaan suomalaisia ennakkoluuloja ja stereotypioita naapurimaistamme Venäjästä, Virosta ja Ruotsista. Ovatko suomalaisten käsitykset mielestäsi muuttuneet vai olisiko taas tarvetta uudelle Kamratille?

Ainakin Venäjää kohtaan suomalaisten mielipiteet ovat mielestäni muuttuneet. Pikajuna Allegro kuskaa nykyään huomattavasti ennakkoluulottomampia suomalaisia Venäjälle. Suhde on edelleen kiperä ja johtuu osoittain lehdistön antamasta, varsin yksipuolisesta kuvasta. Me emme myöskään tunne venäläistä kulttuuria lähes lainkaan. Uskon, että uudelle Kamratille voisi hyvinkin olla tilausta. Nythän edellisiä uusitaan jo vaikka kuinka monetta kertaa. Olisi hienoa jos suomalaiset pelon sijasta alkaisivat tuntea kiinnostusta Venäjää kohtaan. Ymmärrän toki, että historia rasittaa suhteita, mutta ei niin voi ikuisesti olla. Kielitaidon puute on yksi iso ongelma Suomen ja Venäjän suhteissa. Huomattavasti enemmän pitäisi opiskella venäjän kieltä.

Paras muistosi Kamratin kuvauksista?

Paras muistoni on se kun ennen kuvauksia olimme hoitamassa lupa-asioita Pietarissa. Asiat eivät edenneet lainkaan ja ramppasimme taustatoimittaja ja käsikirjoittajaparini, Anna Häkkisen, kanssa erilaisissa virastoissa tuloksetta. Lopulta meille annettiin aika Pietarin kaupungin turismiosaston johtajan pakeille. Hän tuli meitä avosylin vastaan ja nauraa hohotti: "Ihanaa! Luin käsikirjoituksenne ja minusta tuntuu, että te suomalaiset olette lopultakin löytäneet huumorintajun!" Saimme häneltä sellaiset propuskat, että kun miliisi kerran pysäytti kuvaukset ja pyysi nähdä lupia, hän lähti kohteliaasti anteeksi pyydellen pois kun näytimme paperimme. Venäjällä asiat hoituvat vain kasvokkain ja suhteet ja niiden luominen ovat ensiarvoisen tärkeitä asioita.

Mitä asioita kaipaat ulkomailta eniten asuessasi Suomessa?

Pelmeneitä, läpi yön auki olevia kauppoja, kaalisalaatteja, innostusta, ystävällisyyttä ja kiltteyttä sekä toisten huomioimista.

Minkä venäläisen bändin haluaisit ehdottomasti keikalle Suomeen?

Zemfira ja DDT jo kävivätkin, seuraavaksi voisi tulla joku pieni ihana elektrobändi, kuten esim. Kim & Buran. Pussy Riot olisi kova!

Mitä teet tällä hetkellä Tallinnassa?

Olen tällä hetkellä vuorotteluvapaalla. Pidän blogia Tallinnasta (tallinnlanna.wordpress.com) ja yritän saada valmiiksi ikuisuusprojektini eli Eesti aabits -kirjan Virosta.

Mitä odotat tulevaisuudelta?

Tulevaisuudelta odotan ihania matkoja Venäjälle, Ukrainaan, Bulgariaan ja ylipäätään itään. Siellä sieluni lepää. Olisi mukavaa saada jokin kulttuurivaihtoprojekti pyörimään Suomen ja Viron välille. Esimerkiksi musiikin saralla saattaisi olla paljon tarjottavaa toinen toiselle.

Mitä ohjeita ja neuvoja haluaisit välittää Venäjästä ja Itä-Euroopasta

kiinnostuneille opiskelijoille?

Venäjään ja Itä-Eurooppaan kannattaakin suhtautua kiinnostuneesti. Tällä hetkellä Virossa asuessani huomaan päivittäin, kuinka vähemmän institutionalisoitunut yhteiskunta on myös notkeampi ja nopeampi käänteissään. Täällä tapahtuu tällä hetkellä paljon ja vilkkaasti. Idässä on runsaasti kehittyviä valtioita, joiden näkymät tulevaisuuteen ovat hyvin avarat. Suomessa on paljon asioita, jotka ovat äärimmäisen hyvällä tolalla, mutta jostain syystä emme ole viime aikoina kyenneet luomaan kovinkaan paljon mitään uutta. Luulisin, että osoittain se johtuu ilmapiiristä, joka ei kannusta yrittämään ja erehtymään. Venäjällä moni asia on täysin rempallaan. Siitä huolimatta se on suuri naapuri, joka tarjoaa Suomellekin hienoja haasteita ja mahdollisuuksia. En ole koskaan voinut ymmärtää suomalaisten vähäistä kiinnostusta Venäjää kohtaan. Virosta onneksi ollaan jo innostuttu, mutta täälläkin olisi paljon enemmän nähtävää ja koettavaa kuin vain Tallinnan vanha kaupunki ja halvat baarit. Olen ollut hurjan iloinen siitä, että moni suomalaisturisti lähteekin jo innostuneena tutustumaan muihinkin kohteisiin. Neuvoisin opiskelijoita käymään Venäjällä ja Itä-Euroopassa niin usein kuin mahdollista. Huomaan joka kerta esim. Pietarissa käydessäni, kuinka minua jännittää mennä sinne, sillä uutisointi saa unohtamaan kaupungin yleisen fiiliksen. Sitten kun astun junasta ulos ja menen metroon, muistan että hei, täällä ei ole kyllä mitään pelättävää. Kaikki ihmiset ovat niin ystävällisiä, varsinkin jos osaa edes muutaman sanan venäjää.

Teksti & kuva: Emilia Aalto