Siirry pääsisältöön

Ukrainan kriisin taustalla piilee vanhoja panslavistisia unelmia ja aatteellista ristiretkeä

Ukrainan kriisin uusi vaihe on alkanut ja tästä kiistasta on tullut samalla myös taistelua periaatteista. Venäjän mukaan Krimin kansanäänestys sinetöi laillisesti alueen liittämisen Moskovaan. Näyttää siltä, että se haluaa tehdä ”tynkä-Ukrainasta” heikon liittovaltion, jossa maan itäosat olisivat tiukasti sen hallussa.

Länsi taas edellyttää Ukrainan alueellisen koskemattomuuden säilymistä eikä tunnusta Krimin valloitusta. Samaan aikaan Venäjä kalisuttaa sapeliaan sen läntisten naapurien pään menoksi ja pyrkii diplomaattisesti saamaan Ukrainan jaettua. Tilannetta rasittaa myös se, että suurvaltojen johtajat puhuvat tällä hetkellä toisensa yli.  

Panslavismin haaveet vapautetusta Konstantinopolista ja Jerusalemista

Kiistan ikävin puoli on siinä, että siitä näyttää tulleen periaatteellinen. Sen takana piilee vanhoja, aina 1800-luvulta peräisin olevia stereotypioita: haaveita slaavien hegemoniasta ja Venäjän mahtiasemasta ja lännen pelkoja Venäjän loppumattomasta valloitushalusta.

Itänen suurvalta tarkastelee Krimin ja Ukrainan asemaa osana imperiumin rakennusta. Tässä ajattelussa Euroopan itäosat ovat venäläisiä; Suomi, Baltia, Puola, Valko-Venäjä ja Ukraina ovat olleet osa keisarillista Venäjää. Kuten keisari Nikolai I kerran totesi: jos Venäjän lippu on kerran liehunut jossakin, sitä ei saa koskaan laskea alas.

Stereotypioiden ja villien aatteiden takana on myös kipeää historiaa. Venäjä ja läntiset valtion kävivät Krimin niemimaalla sodan vuosina 1854-1856. Kyse oli silloinkin aluksi periaatteellisista asioista: Venäjä vaati Osmannien valtakunnalta (Turkilta) kaikkien sen alueella elävien kristittyjen suojelijan asema. Selkokielellä tämä merkitsi sitä, että Venäjä halusi puolustaa ortodoksien asemaa katolisia vastaan Pyhän Maan alueella (Palestiinassa).  Loppujen lopuksi kyse oli puhtaasta imperialismista: slaavien ”keräämisestä Venäjän alaisuuteen” ja Venäjän laajenemisesta Turkin alueelle. Vaikka keisari Nikolai I ei virallisesti koskaan hyväksynyt panslavistien ajatuksia, hän kuitenkin yksityisesti hyväksyi ne.

Tämä näkyi hyvin niistä reunamerkinnöistä mitä hän kirjoitti tunnetun panslavisti ideologin Mihail Pogodinin tekemään muistioon vuosi ennen Krimin sotaa. Muistiossaan Pogodin vaati Venäjää päättäväisesti puolustamaan ortodokseja ja arvosteli ankarasti länsivaltoja niiden kaksoisstandardeista. Pogodinin mukaan britit valloittelivat Intiaa, kävivät oopiumisotaa kiinalaisia vastaan mutta kukaan ei häiriintynyt siitä. Ranskalaiset taas ottivat Algerian eikä suurvaltojen tasapaino järkkynyt. Mutta jos Venäjä valloittaa vaikkapa Moldavian ja unelmoi Konstantinopolin valloittamisesta – silloin rauha on uhattuna.
Keisari alleviivasi muistiosta kolme kertaa seuraavan lainauksen:  

”…Venäjän suurin hetki on käsillä – suurempi kuin Poltavassa tai Borodinossa…mutta voiko Venäjä todella kaatua? Salliiko Jumala sen? Ei! Hän ohjaa Venäjän suurta sielua ja me näemme sen niissä kunniakkaissa sivuissa, joita me olemme omistaneet Hänelle Isänmaamme historiassa. Varmaankaan hän ei sallisi sanottavan: Pietari perusti Venäjän vallan itään, Katariina vakautti sen, Aleksanteri suurensi sitä ja Nikolai petti sen ”latinalaisille” (ortodoksien kutsumanimi katolisista – huom. kirjoittajan).  Niin ei voi olla eikä ole. Kun Jumala on puolellamme, me emme voi perääntyä…”

Krimin sota oli keisari Nikolaille suuri uhkapeli, jonka hän lopulta hävisi. Syynä siihen oli se, että loppujen lopuksi Venäjä jäi yksin: Balkanin kristityt eivät tungeksineetkaan hänen lippujensa alle.
Lännen suurvallat kykenivät huonosti suunnitellulla sotaretkellään Krimille ja Suomeen (Oolannin sota) järkyttämään Venäjää, jolloin sen tappio paljasti sen heikkouden.  Vaikka sillä oli miesylivoima, ei se kyennyt päihittämään teknisesti korkeammalla tasolla olevaa vastustajaa.

Krimin sodan ”jatko-osa” käytiin myöhemmin ns. Turkin sodassa (1877-1878), jossa Venäjä oli lopulta voitokas mutta länsivallat riistivät sen voittojen hedelmät Berliinin kongressissa. Silloinkin länsi kykeni lopulta nujertamaan yksin jääneen Venäjän – tällä kertaa diplomaattisella rintamalla.

Lopuksi Venäjä sotkeentui I maailmansotaan osittain voittaakseen Turkin lopullisesti. Salaisissa diplomaattisissa neuvotteluissa olivat länsivallat luvanneet Konstantinopolin Venäjälle kun voiton aika tulisi. Tämän palkinnon ajateltiin inspiroivan Venäjää toimimaan Ranskan ja Iso-Britannian rinnalla keisarillista Saksaa vastaan. Tuloksena oli kuitenkin Romanovien dynastian tuho ja 74 vuoden bolševikkivalta.

Rationaalisuus katoaa ideologioiden alle

Ukrainan kriisin nykyisessä tilanteessa ideologiset periaatteet ja vanhat stereotypiat estävät kriisin selvittämistä rationaalisesti. Miten voidaan tehdä kompromisseja jos kyse on Jumalan ja Taivaan hyväksymästä asiasta? Ajatus siitä, että Venäjä ja Eurooppa tarvitsevat toisiaan on nyt laitettu hyllylle. Putinin Venäjälle tämä kriisi näyttää olevan ennen kaikkea testi; miehuuskoe, jossa sekurokratia taistelee omasta olemassaolostaan ja samalla myös ihmiskunnan tulevaisuuden puolesta.

Nyt näyttää menevän hienosti. Nyt on mahdollista nauraa läntisille valloille päin naamaa! Lännen pakotteet ovat nyt tässä vaiheessa yhdistäneet kansan johtajansa ja hänen lähipiirinsä. Toisaalta, jos Venäjä perääntyisi, se merkitsisi nykyjohdon lopun alkua.

Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee se, että länsi on omilla pakotteillaan vielä ainoastaan varoittanut mutta sekin riittää sotahysterian lietsomiseksi. Henkinen mobilisaatio on alkanut sen oikean – hiljaisen mobilisaation kanssa – niin Venäjällä, Puolassa, Baltiassa ja henkisellä tasolla myös Suomessa.  Perusasetelma on kuitenkin nyt sama kuin monesti ennenkin: Venäjä on yksin. Se on leimattu nyt häiriköksi eikä sitä tahraa voi millään propagandalla selittää pois.

Toisaalta, Moskovassa epäilemättä mietitään parhaillaan kuumeisesti Ukrainan valloittamisen hyviä ja huonoja puolia. Minkälaista vastarintaa on tiedossa? Miten pitkään kriisi jatkuu? Miten lännen saisi takaisin neuvottelupöytään – kuitenkin niin, että Venäjän toimet hyväksyttäisiin? Entä miten Venäjän talous lopulta kärsii tästä kriisistä? Olympialaiset maksoivat 50 miljardia, Krimin kriisi maksanee yhtä suolaisen laskun ja samaan aikaan Venäjän talouskasvu alkaa lähestyä punaista viivaa.

Nyt ei raha ole kuitenkaan se tärkeä asia; suurvalta Venäjän rakentaminen vie rahaa. Kansa on ainakin nyt vallan puolella sillä sodan varjolla on mahdollista alentaa elintasoa ja syyttää kaikesta länttä. Ehkä sotilaallisia toimia naapureita vastaan voisi jatkaa – samalla hinnalla? Jostain niitä helppoja voittoja on tultava ja lännelle on osoitettava, että Venäjän haluaa menettämänsä alueet takaisin. Myös Suomi kuuluu tähän alueeseen kuten Andrei Illarionov, entinen Putinin neuvonantaja Svenska Dagbladetin haastattelussa totesi.

Dos. Arto Luukkanen
Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori

Helsingin yliopisto



Kommentit