Siirry pääsisältöön

Eräät kädet jotka rakensivat Amerikan

'




Usein edes kielenopiskelija ei tule ajatelleeksi, ja vielä vähemmän sisäistäneeksi, kielensä opiskelusta saatavan hyödyn kaikkia puolia. Kun suomalainen nuori päättää aloittaa vaikkapa venäjän opiskelun ylä-asteella, tai vielä todennäköisemmin lukiossa, on ajatuksella hyödyllisyydestä päätöksen kanssa vähän tekemistä. Useimmiten kyseessä on hetkellinen inspiraatio, läheisen antama vinkki tai vain puhdas sattuma. Kehitys kielenopiskelijana jatkuu tuosta alkuinnostuksen kipinästä halki kouluvuosien ja saattaapa joskus viedä jopa yliopistoon. Kuitenkin jos nyt jo yliopistolla hääräävältä nuorelta rusistilta kysyy: ”Missä venäjää puhutaan?” on vastaus poikkeuksetta lyhyt ja selkeä ”No... Venäjällä”. Sen pituinen se.

Neuvostoliiton hajottua venäjän kielellä on virallinen asema lähinnä vain Venäjällä, vaikka kieli onkin maailman kahdekasanneksi puhutuin ja laajalle levinnyt lingua franca. Usein unohdetaan, että entisissä neuvostotasavalloissa asuu edelleen runsaasti venäjän äidinkielisiä puhujia ja että juuri venäjä toimii useimmiten eri etnisiä ryhmiä yhdistävänä kielenä niin Latviassa, Valko-Venäjällä, Ukrainassa, Kazakstanissa kuin myös muualla entisessä Neuvostoliitossa. Tällaista käsitystä tilanteesta ei kuitenkaan saa suomalaisten peruskoulujen ja lukioiden antamasta opetuksesta. Eikä tilanne näytä korjautuvan aina venäjän opiskelijoidenkaan mielissä edes yliopistossa.

Matkailijana on kuitenkin mahdollisuus nähdä, kokea ja oppia monenmoista, mitä ei kuule lukion maantieteen tunnilla eikä edes yliopistojen kursseilla. Palloa tallaamalla voi löytää tiensä Kiinan Amurinmaalle, Tonavan suiston ja Dobrogean lipovaanien kyliin, Huippuvuorten Barentsburgin kaivoskaupunkiin (ks. kansikuva) tai vaikkapa Brooklynin Brighton Beachin kaupunginosaan. Kaikkia näitä paikkoja yhdistää se, että tullakseen toimeen paikallisten kanssa on ehdottomasti osattava venäjän kieltä.

Kolme ensimmäistä edellämainituista alueista sijaitsevat maantieteellisesti verrattain lähellä ikiaikaista äiti-Venäjää. Mutta tuo angloamerikkalaiselta kalskahtava Brighton Beach ei ole mikä tahansa auringonottopaikka. Se on lähiö metroyhteyden päässä Manhattanin pilvenpiirtäjistä. Siellä puhutaan venäjää. Brightonbeachiläisten kauppojen nimien kielivalinta varioi varsin vähän lähiön pääkadun, Brighton Beach Avenuen, varrella,: Гомеопатия-nimisen luontaistuoteliikkeen vieressä nököttää alkoholilafka L’Chaim - За жизнь. Аптекаa vastapäätä välkkyvät kahvila Cafe Arbatin valot. Kalinka-ravintola, Копейка-nettikahvila ja Russkyi Magazin –kirjakauppa muodostavat keskenään kolmikulman vain kahden korttelin päässä kolmen mailin mittaisesta hiekkarannasta ja sen takana kuohuvasta Atlantin valtamerestä.

Mutta miten venäläinen maailma on saanut vallattua palasen periamerikkalaista metropolia? Ja miten ihmeessä venäläinen kulttuuri on juurtunut eräälle Yhdysvaltain itäisimmistä rantakaistaleista ikään kuin katselemaan valtamerta ikävöidäkseen vanhaa maailmaa ja sitä odessalaista laituria, jolta se on joskus kauan sitten irtautunut. Tarina ei välttämättä ole kovin auvoinen, mutta kerrottavaksi se silti sopii.

Brighton Beachin etnografinen ilme kehittyi 30- ja 40-luvuilla, jolloin monet itäeurooppalaiset pakenivat totalitarismia ja vainoja. Venäläisiä alkoi saapua alueelle toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Birghton Beachin katujen nimet, jotka sitä ennen olivat sointuneet lähes viktoriaanisesti, muuttuivat nyt järjestysluvuiksi ja ”placeiksi”, jotta navigointi uudessa ympäristössä kävisi vastatulleille emigranteille helpommaksi.

Happy Daysien aikaan kun Yhdysvaltain teollisuus ja hyvinvointi kukoisti (toki lähinnä siksi, että amerikkalaisen teollisuuden tärkeimmät kilpailevat kansantalouden olivat raunioina ja sotavelkaisia) Brighton Beachin elintaso laski, ja alue ghettoutui keskiluokan muuttaessa vihreisiin lähiöihin kaupungin ulkopuolelle. Lähiö leimautui neuvostoloikkareiden turvasatamaksi ja tyyssijaksi, vaikka suurimman etnisen ryhmän muodostivatkin Neuvostoliiton löystyneiden maastamuuttosäännösten myötä Amerikkaan päätyneet juutalaiset.



60-luvulle tultaessa alue sai lempinimensä ”Little Odessa” ja asuinalueen pääkadun varteen ilmestyivät ensimmäiset venäläiset (tai neuvostoliittolaiset) yökerhot, kahvilat ja ravintolat. Jo valmiiksi heikosti edustettu englanti jäi ensimmäisen polven maahanmuuttajaenemmistön jalkoihin, ja paikalliseksi lingua francaksi muodostuikin venäjä. Rantabulevardille ilmestyi sunnuntaisin ярмарка, joka myi tuotteita Rigan ja Kievin valtiontehtaiden leimoilla varustettuina. Myös Amerikan mantereella kuuluisaksi käyneen ja arvostettuun asemaan nouseen venäjänkielisen Новое Русское Слово -päivälehden julkaisu aloitettiin juuri Brighton Beach Avenuella. Myös venäjänkielisiä kirjapainoja perustettiin, ja monet uudet kirjakaupat avasivat ovensa.

Vaikka neuvosto-yhdysvaltalaisen lähiön elintaso nousikin tasaisesti koko 70–luvun, asuntojen hinnat saavuttivat muun Brooklynin tason vasta 80-luvun lopulla. Juuri näinä vuosikymmeninä Brighton Beach sai nykyisen amerikkalaisen хрущовкаisen yleisilmeensä. Lähiön paikallisena käyntikorttina on kuitenkin aina säilynyt yksi ja sama elementti – samettinen ja lämmin hiekkaranta helteisenä kesäpäivänä. Vaikka eipä se vedä vertoja odessalaiselle verrokillensa.



Vielä nykypäivänäkin Brighton Beach on vahvasti oma itsensä. Minulle siunaantui tilaisuus tutustua alueeseen eräänä lokakuisena iltapäivänä viime vuoden syksyllä. Ensimmäisenä askeleeni vievät minut paikalliseen ruokakauppaan. Hyllyt notkuvat perinteisistä venäläisistä elintarvikkeista; pullollinen аджикаа 3.90$ ja purkki сгущонкаа 2.20$. Tosin kanadalainen sputnikkini ei saa sokeroitua maitotiivistettään ostettua ilman ongelmia – myyjä ilmoittaa, ettei puhu englantia. Apu on onneksi lähellä, mutta keskustelun alettua sille ei näy loppua. Käy ilmi, että jo kypsään ikään ehtinyt miesmyyjä on syntyperäinen brightonbeachiläinen, jolla ei ole yksinkertaisesti tarvetta osata englantia: ”Pärjäähän täällä Brooklynissa ilmankin – meillähän täällä oma Odessa!”, toteaa myyntimies.

Seuraavaksi Brighton Beach Avenuella tepastellessa avautuu kirjakaupan ovi. Alakerrassa on kirjoja ja yläkerrassa DVD:itä, julisteita, postikortteja ja neuvostopropagandakrääsää. Kaikki on venäjäksi, eikä englantia löydy kuin pienestä sivuhyllystä, joka sekin sisältää vain Solzhenitsyn, Tolstoin ja kumppaneiden teosten englanninnoksia. Kassalla nuori myyjätär vastaa kysymykseeni kepeästi: ”Kuule poika – meillä on täällä Brightonissa sellaista, mitä et edes Moskovasta tai Pietarista löydä”. Loppuun neito lisää perin epäneuvostoliittolaisen hymyn.

Päivän seikkailu päättyy Primorski Restaurantiin, joka ylpeilee olevansa vanhin venäläinen keittiö koko New Yorkissa. Tarjolla on kaikkea novgorodilaisesta soljankasta kiovalaiseen borštšiin ja siperialaisista pelmeeneistä gruusialaisiin šašlikkeihin. Tuhtia päivällistä tähdittää niin zakuska kuin myös samovaarista tarjoiltu jälkiruokatee. Hiljaisena iltana ravintola on lähes tyhjä ja tarjoilijaksi osoittautuu itse talon isäntä – Mikhail Khotoveli. Ruokailun ohessa alkaa syntyä keskustelu, joka palaa takaisin Brighton Beachin historiaan ja neuvostoamerikkalaisten vaiheisiin. Mikhail osoittaa seinällä roikkuvaan mustavalkoiseen valokuvaan, jossa on hänen isänsä Buba Khotoveli ylpeänä vasta-avatun ravintolansa edessä vuonna 1981. ”Ei tällä maalla ollut antaa mitään tänne saapuneille emigranteille. Isälläni ei ollut saapuessaan muuta kuin vaimonsa, matkalaukkunsa ja kourallinen dollareita. Kaikki oli rakennettava alusta. Onneksi emme olleet yksin – neuvostojärjestelmän kasvattama ihminen ei pääse turkistaan eroon edes Amerikassa. Siksi meillä on oma Venäjä täällä Brooklynissa”, kertoo Mikhail ja osoittaa vielä kerran kuvaa: ”Nuo kädet rakensivat Amerikan. Siis sen Amerikan, jonka minä tunnen ja jossa minä asun”.


Stefan Smirnov

Kommentit