Siirry pääsisältöön

Ennen ja jälkeen rautaesiripun: kaksi matkakertomusta

Berliinin muurin murtumisesta tuli tänä syksynä kuluneeksi 25 vuotta. Kopeekan toimitus julkaisee arkistoistaan matkakertomuksen DDR:stä Tšekkoslovakiaan todennäköisesti kesältä 1987, minkä jälkeen matkaamme Tšekistä Saksaan kesällä 2014.

MATKAPÄIVÄKIRJAA PRAHASTA

JULKAISTU KOPEEKASSA 1/1988

Praha

Lauantai 11.7. Hotelli Splendid Praha

Kello on jo vaikka kuinka paljon, mutta yritän raapustaa jonkinlaisen rungon tämän päivän tapahtumista. 
  
En jaksa millään uskoa, että se tosiaankin oli tänään, kun heräsimme jossain päin DDR:ää ja seikkailimme huonosti opastetulla Lichtenbergin asemalla Itä-Berliinissä sekä löysimme vihdoin Prahaan menevän junan. Tuntuu todellakin siltä, että noista tapahtumista olisi ikuisuus.
   
Matka Itä-Berliinistä Prahaan oli kaiken kaikkiaan hauska, vaikka se olikin pitkä, raskas ja hikinen. Alkumatkan istuimme käytävällä kassiemme päällä, mutta jo pian läheisen vaunuosaston saksalaisperhe pyysi meitä istumaan jo ennestään täyteen vaunuosastoon. Perhe oli mukava, vahinko vain, että meikäläisen saksan kielen taito on sen verran kehno, että juttu ei päässyt alkua pidemmälle. Perheen lapsia kyllä tuntui kovasti kiinnostavan Anun Adidas-reppu ja erityisesti siinä olevat merkit. Perheen viisivuotias pikkutyttö oli niin innoissaan Moskovan olympianalle Mishan merkeistä, että Anun oli omien sanojensa mukaan olosuhteiden pakosta luovuttava merkistään. Perhe nousi junasta Dresdenissä. Vilkutimme heille jäähyväisiksi, kun juna nytkähti liikkeelle ja jatkoi taas matkaa. 
   
Tiesimme olevamme jo pian Tshekkoslovakian rajalla. Maisemat Dresdenistä eteenpäin vielä pitkälle Tshekkoslovakian puolelle olivat kertakaikkiaan mahtavat. Junaradan ja mahtavien metsäisten kallioiden välissä virtasi Elbe-joki, tshekiksi kai Labe. Ihmiset kalastelivat ja ottivat aurinkoa joen rannalla, jokilaivat lipuivat hiljalleen pitkin Elben aaltoja.
Pian olimme jo Tshekkoslovakian rajalla. Tullitarkastus sujui yllättävän nopeasti ja joustavasti. Tosi tyylikkäästi hoidettu homma Tshekkoslovakian viranomaisilta. 
  



Hei, nyt oltiin tosiaankin Tshekkoslovakiassa. Ei näyttänyt aivan siltä, mitä olimme odottaneet. Jotenkin olin kuvitellut, että raja DDR:n ja Tshekkoslovakian välillä olisi hyvin selvä, DDR:n puolelle jäisivät ränsistyneet talot ja Tshekkoslovakian puolelta alkaisi kertakaikkisen toisen näköinen valtakunta. Mutta ihan näin ei asian laita ollut, joskin sain pian huomata, että elintaso Tshekkoslovakiassa on melko korkea. 
   
Jossain Tshekkoslovakian puolella saimme vaunuosastoomme matkaseuraksi kolme pikkupoikaa, jotka taisivat olla serkuksia, sekä näiden mummon ja vaarin. Pojilla tuntui olevan kova esitysvimma päällä, ja me tietysti seurasimme poikien taikatemppuja kohteliaan innokkaina. Tokihan meillä oli hauskaa: jaoimme poikien kanssa Domino-keksimme, jotka tuntuivat maistuvan erityisen hyvin. Vahinko vain, ettei ole tullut harrastetuksi tuota tshekin kieltä…
   
Vihdoinkin, pitkän ja kuuman – joskin muistorikkaan – junamatkan jälkeen olimme Prahassa. Seuraava tehtävämme oli löytää jostakin valuutanvaihtopaikka. Mutta, mutta: aseman informaatiosta saimme tietää, että rahaa vaihdettiin jossakin keskustan hotellissa, jonne meidän olisi käveltävä. Toivoimme, että hotelli ei olisi kaukana. Kyseltyämme tietä parilta vastaantulijalta löysimmekin jo hotellin. Se ei tosiaankaan ollut kaukana rautatieasemasta, mutta näiden kapsäkkien kanssa, lyhyempikin matka oli tappavan tuntuinen. Pienen odottelun jälkeen saimme rahamme vaihdettua.
   
Lopulta pääsimme karauttamaan taksilla hotelli Splendidiin. Matka sinänsä oli jo aika hyvä sightseeing-kierros. Keskusta oli upea, samoin Vltava-joki iltapäiväauringon loisteessa.
   
Hotelliin tultuamme ja ojennettuamme voucherit vastaanottovirkailijalle saimme kuulla yllätyksen: meille ei olisikaan täällä mitään varauksia, mistään kirjasta ei kuulemma löytynyt mitään tähän viittaavaa. Voi tauti! Siinä sitä istuttiin hotelli Splendidin aulan keinonahkasohvilla väsyneinä, janoisina ja hikisinä. Eikä varauksista tietoakaan! Ei mitään muuta väliä, mutta varaukset oli maksettu jo Helsingissä ja kaiken piti olla O.K. Siinä vaiheessa kyllä kirosin suomalaisen matkatoimisto Ageban, sen kielitaidottomat virkailijat eikä sympatioita saanut vastaanoton tyttökään, joka sanoi epämääräisellä englannilla, ettei asialle voitu tässä vaiheessa tehdä mitään, meidän oli vain odotettava. Noin tunnin odottelun jälkeen eräs toinen vastaanottovirkailija tuli selittämään meille, että Park-hotellista yritettäisiin järjestää meille jotain, mutta siihenkin menisi ainakin pari tuntia. Wau! No, kuin ihmeen kaupalla sama nainen tuli kertomaan, että voisimme sittenkin jäädä tähän hotelliin. No niin, se siitä, nyt vain pesulle ja tavaroita purkamaan.
   
Kaikkien näiden sotkujen jälkeen olisimme olleet jo aivan valmiita yöpuulle, mutta emmehän voineet hukata hetkeäkään tässä suloisen näköisessä kaupungissa. Niinpä virkistävän suihkun jälkeen vaihdoimme puhtaat kamat päälle ja pikku lepohetken jälkeen lähdimme kunnon turistien tapaan kamerat kädessä Prahan hämärtyvään iltaan. Totta kai kävelimme, vaikka matka olikin tuntunut aika pitkältä tullessamme tänne taksilla. Olo tuntui mukavan kevyeltä ilman painavia kantamuksia. Kartta kädessä talsimme kohti keskustaa. Matkalla oli aikaa katsella näyteikkunoita. Tavaraa kyllä näytti olevan, ja todella hyvän näköistä. Jossain vaiheessa tiellemme osui ”sanitkoja”. Kyllä vain, kuin suoraan TV-sarjasta ”Ambulanssi”. Nämä olivat tietenkin hieman uudenaikaisempia, mutta ”sanitkoja” silti. Vain ambulanssilääkäri Jandera puuttui.


   
Kuljeksimme edelleen kohti keskustaa. Kaikesta huomasi, että oli kesäinen lauantai-ilta. Ihmiset olivat sonnustautuneet parhaimpiinsa ja olivat valmiita aloittamaan illan prahalaiseen tapaan. Kuljimme pitkin liikenteeltä rauhoitettuja kävelykatuja aivan pääkadun ”Na Příkopěn” tuntumassa. Kadun täytti jostain ravintolasta kuulunut ”The final countdown” –niminen kappale. Oli todella mielenkiintoista seurata kadun vilinää.
   
Käännyimme keskustasta sivummalle ja ostimme eräältä katukauppiaalta kirsikoita. Ne maistuivat todella herkullisilta, ehkäpä siitäkin syystä, että emme olleet syöneet tänään Domino-keksien lisäksi mitään muuta. 
   
Vahinko, että en tiedä näiden paikkojen nimiä. Sekin aukio, jonka sivuutimme, on varmasti hyvin kuuluisa, nimeä en vain satu muistamaan. Syystä tai toisesta en lukenut Prahasta juuri mitään ennen matkaa. 
   
Ihmiset olivat toden teolla lähteneet vaeltamaan. Meidänkin perässä taivalsi sapattikävelylle lähtenyt juutalaisryhmä. Näky sopi sen hetkiseen tunnelmaan vallan mainiosti.
   
Taisimmepa olla jo Vltavan rannalla. Vasemmalla puolellamme oli Kaarlen silta, joka johtaa vanhaan kaupunkiin. Mutta päätimme jättää retken vanhassa kaupungissa huomiseksi. Olimme todella väsyneitä ja janoisia ja päätimme raahautua takaisin hotelliimme. Matka kestikin kauan ja loppumatkan miltei konttasimme. Päivä on ollut tapahtumarikas ja olemme nähneet paljon mielenkiintoista. Täytyy myöntää, että Praha on heti ensimmäisenä päivänä tehnyt meikäläiseen suuremman vaikutuksen, kuin mikään aikaisemmin näkemäni kaupunki. 
   
Huomenna on uusi päivä ja nähtävää kyllä riittää. Ensimmäiseksi täytyy mennä ottamaan selvää aikatauluista voidaksemme jatkaa matkaa myöhemmin tällä viikolla Määrin suuntaan. Mutta nyt lopetan, en edes uskalla katsoa kellon viisareita, varmaankin olemme jo niin pitkällä sunnuntain puolella… krooh pyyh krooh…


Kopeekka suoritti hieman tutkivaa google-journalismia ja sai selville, että matkaajien käyttämä Ageba-matkatoimisto ei ole enää toiminnassa, se on poistunut yritysrekisteristä vuonna 2006. Hotelli Splendid on ilmeisesti yhä olemassa osoitteessa Ovenecka 33, mutta ei ole saanut kovin mairittelevia arvosteluja. Tripadvisorissa kaksitoista pitää sitä kehnona tai kauheana, yhdeksän keskitasoisena, vain yksi hyvänä ja erinomaisena ei kukaan. TV-sarja Ambulanssi, tai tšekiksi Sanitka, on vuonna 1984 kuvattu sairaalasarja, joka on saanut jatkoa vuonna 2013. Sarjalla on tšekinkieliset fanisivut osoitteessa http://www.sanitka-serial.cz.

RAUTAESIRIPUN YLI LÄNTEEN

TEKSTI: MAURI VIDOVIC

Kesällä 2014 olin määriläisessä Olomoucin yliopistokaupungissa tšekin kielen kesäkurssilla. Osittain unkarilaisen huonetoverini, joka hyödynsi viikoittain EU:n vapaan liikkuvuuden periaatetta matkustamalla Tšekissä sekä Tšekistä Puolaan, Slovakiaan, peräti Saksaan, innostamana sekä sovittuani müncheniläisten tuttavieni kanssa tapaamisesta heidän kotikaupungissaan, päätin Prahan visiitilläni ostaa junaliput Karel Čapek- junaan, joka veisi minut Prahasta Müncheniin. Matkan kesto Prahasta on 6 tuntia yhteen suuntaan. 
   
Olin toki innoissani, koska olin aina pitänyt junamatkailusta tietyllä varsin eurooppalaisen romantisoidulla tavalla, mutta jännitystä lisäsi merkkivuosi: 25 vuotta Berliinin muurin murtumisesta. Oli kiehtovaa ajatella, että vielä yli 25 vuotta sitten tämä matka ei olisi ollut mahdollinen, paitsi ehkä monien byrokraattisten kommervenkkien kautta. Syksyllä 1989 Itä-Saksan hallinto päätti lepytellä tätä vastaan noussutta kansaa avaamalla rajoja ja helpottamalla tiukkoja matkustusrajoituksia. Tästä syystä kymmenet tuhannet rautaesiripun takana eristyksissä eläneet ihmiset alkoivat vyöryä erityisesti juuri Tšekkoslovakian ja Unkarin kautta rajan yli Itävaltaan ja edelleen muualle länteen. Nyt minä olin tekemässä miltei samaa reittiä junamatkan Tšekistä Saksaan. 
   
Viileänä heinäkuisena aamuna olin ottanut kello kuuden aamujunan Olomoucista Prahaan, jotta ehtisin vaihtaa ajoissa Münchenin junaan. Vuoden 2014 Praha on aivan eri kaupunki kuin sosialistinen edeltäjänsä. Kaupungin elintaso on noussut huomattavasti ja tavoittanut ”raffisti” Helsingin tulotason. Huomattavasti Helsinkiä ja Suomea alemmat elinkustannukset tosin ovat tehneet prahalaisesta ostovoimasta eurooppalaisittainkin erittäin korkean. Katukuvassa ja asemalla tämä näkyi putiikkien ja kuppiloiden monipuolisuutena ja monimuotoisuutena. Prahan nouseva elintaso on myös houkutellut enemmän maahanmuuttajia eri puolilta maailmaa tuomaan oman panoksensa kaupungin kokonaisuuteen. Rautatieasemalle, jolla jouduin viettämään lähes tunnin odotellen Karel Čapekia, oli ilmestynyt paljon erilaisia ravintoloita, kahviloita, kauppoja sekä kirjakauppoja, joissa oli tarjolla kirjoja monella eri kielellä. Prahan päärautatieasema on hektinen raideliikenteen solmukohta, josta on yhteys useaan eurooppalaiseen metropoliin: Müncheniin, Berliiniin, Hampuriin, Amsterdamiin, Pariisiin, Moskovaan.
   
Itse Karel Čapek junana oli varsin askeettinen, ensimmäinsen luokan sisustus muistutti saksalaisia IC- luotijunia tai Eurostaria. Varakkaat kiinalaiset turistit istuivat siellä käsimatkatavaroineen ja paperikasseineen. Itse pääsin istumaan noin kuudelle matkustajalle tarkoitettuun hyttiin kahden australialaisen ja kahden sloveenin kanssa, joista sloveenit olivat tulleet opiskelemaan Prahan Kaarlen yliopistoon fysiikkaa. He olivat menossa viikonlopuksi läheiseen Plzeňin kaupunkiin, joka on tunnettu pilsneristään. Juteltuamme reilun tunnin ajan tietynlaisen jugohenkisen humun vallitessa kabiinissamme, oli heidän aika jäädä pois junasta, ja tilalle tuli böömiläisiä maanviljelijöitä. 
   
Rajan lähestyessä radiokanavat vaihtuivat saksankielisiin ja matkustajat saksalaisiin. Lopulta ylitimme rajan, sen entisen rautaesiripun. Baijerin puolella maisema muuttui. Laajat pellot oli rakennettu usein täyteen aurinkopaneeleita, mikä ennakoi Saksan siirtymäaikaa sen jättäessä ydinvoiman historiaan. Tiet ja raiteet täyttyivät rahtirekoista ja junista, jotka kuljettivat uunituoreita BMW-autoja markkinoille. Baijerin osavaltion vaurauden pystyi aistimaan heti. Ohitimme useita pikkukaupunkeja, joissa oli juuri maalattuja ja siistejä baijerilaista barokkityyliä edustavia kirkontorneja. Joukko teinejä matkusti Schwandorfista Regensburgiin juhlistamaan syntymäpäiviään. Eron Böömin ja Baijerin välillä pystyi näkemään. Australialaiset ihailivat saksalaista ja eurooppalaista ekologisuutta. Sanoivat jopa olevansa valmiita jättämään Australian ja muuttamaan Eurooppaan, vaikka Norjaan, Saksaan tai vaikka Hollantiin, joissa olivat aikaisemmin olleet Euroopan kiertomatkalla. Korkeat verot eivät tuntuneet heitä haittaavan vaan olivat valmiita maksamaan edistääkseen tällaista kehitystä. Juttelimme hetken Australian pääministerin Tony Abbottin ympäristöpolitiikasta, joka on hyödyntänyt kaivosteollisuutta.
   
Tajusin, että Euroopan ulkopuolella eurooppalaisuus nähtiin kokonaisuutena, jopa brändinä, jonka varaan oli mahdollista rakentaa EU:ta.  Vuoden 1989 tapahtumien saattelemina  Eurooppa oli yhdistynyt taas kokonaisuudeksi, ja hyvä talouskehitys oli tukenut integraatiota. Eurooppalaisten olisi vain pyrittävä näkemään Eurooppa näiden australialaisten silmin: ekologisena ja tehokkaana edelläkävijänä, jonka perusta valettiin 25 vuotta sitten.



Kommentit