Siirry pääsisältöön

Kansanomaista tunnelmarunoutta Latviasta

Latvian kansanrunous eli dainat (suom. 'runo', 'kansanlaulu') merkitsevät latvialaisille suunnilleen samaa, kuin suomalaisille kalevalainen runous.Vanha kansa lauloi lauluja, jotka sopivat eri tilanteisiin – juhliin, työntekoon ja vapaa-aikaan. Erityisesti tytöt alkoivat nuorena ”kerätä” lauluja vanhemmilta sisariltaan ja äidiltään tai muulta aikuiselta naiselta. He pyörittelivät itselleen ikään kuin laulukerää, jonka saattoi avata sopivissa tilanteissa. Pojat ja miehetkin lauloivat, mutta heidän pääasiallinen puuhansa oli instrumenttien soittaminen. Koko elämä laulettiin, syntymästä hautaan:


Dziedot dzimu, dziedot augu, Laulaen synnyin, laulaen kasvoin,
Dziedot mūžu nodzīvoju. (- -) laulaen elämäni elin.


Dainojen kerääminen ja muistiinpaneminen aloitettiin 1800-luvun alkupuolella, mutta vasta vuosisadan lopussa aikansa valistuneet latvialaiset organisoivat mittavan keruuprosessin. Etunenässä toimi Krišjānis Barons, ”dainojen isä”. Sanotaan, että dainat ovat aforisminomaisia. Ne ovat mitaltaan pääosin nelisäkeisiä, trokeemittaisia runoja. Dainojen rakenteellinen tyylikeino on nimeltään parallelismi – daina jakautuu kahteen symmetriseen osaan. Kahdessa ensimmäisessä säkeessä esitetään ongelma tai lähtökohtatilanne, usein luontoon liittyvin vertauskuvin. Kahdessa jälkimmäisessä annetaan ratkaisu tai kiteytetään edellisten sisältö. Neljään säkeeseen siis sisältyy jokin naseva, kiteytynyt ajatus. Se juuri tekee dainoista aforismimaisia. Suomalaisessa lauluperinteessä mitallista vertailukodetta eivät luo kalevalaiset runot, vaan rekilaulut, jotka kuuluvat uudempaan perinnekerrostumaan. Ihmisen läheinen suhde luontoon välittyy dainoista. Mielestäni se juuri tekee Latvian lauluperinteestä niin mielenkiintoisen. Puita, kasveja ja eläimiä personifioidaan eli elollistetaan usein. Monesti laulaja vertaa itseään puuhun:



Es meita kā liepa (- -)Minä tyttö kuin lehmus (--)


tai suorastaan personoituu puuksi:



Es nelauzu liepas zaru, En katko lehmuksen oksaa,
Es jau pati liepa biju;Olenhan lehmus itse.
Ozoliņa zaru lauzu,Tammen oksan kyllä taitan,
Man vajaga arajiņa. (9780)Tarvitsen kyntäjän.


Dainoissa esiintyy kiteytynyttä symboliikkaa – sanoja, joilla on runoissa vertauskuvallinen merkitys. Esimerkiksi edelläkin esiintynyt lehmus (lat. liepa) on tytön tai morsiamen metafora. Tammi (ozols) taas on lehmuksen pari, nuori mies tai sulhanen. Muita esimerkkejä ovat omenapuu (ābele), joka merkitsee usein vanhaa naista. Koivu (bērzs) on melko ambivalentti, mutta usein kuitenkin merkitykseltään nuori mies. Seppele (vainags) on naimattomuuden tunnusmerkki. Ratsu (usein diminutiivissa kumeliņš) tarkoittaa kosintarunoissa neidon viemistä kauas lapsuudenkodistaan. Villahuivi (villaine) on ikään kuin naisen arvon mitta, joka annettiin myötäjäisinä sulhasen äidille. Dainoja on suomennettu valitettavan vähän. Lauri Harvilahti on toimittanut teoksen ”Lehmuksen tytär tammen poika” (1985), jossa on hän suomentanut otteita Latvian kansanlyriikasta. Siinäpä olisikin hieno ja mielenkiintoinen tehtävä latvian opiskelijoille; tuoda tunnetuksi Suomeenkin tätä syvällistä, toisinaan humoristista, koko elämää kommentoivaa, myyttistä ja ihmeellistä kansanperinnettä Latviasta. Näytteitä dainoista suomennoksineen:



Sagula liepiņaPainautui lehmus
Ar ozoliņu,Tammea vasten,
Sagula mūžam,Painautui iäksi,
Ne vienu nakti. (24986)Ei yhdeksi yöksi.


Bērziņš lapas darinaja,Koivuun oli puhkeamaisillaan hiirenkorvat,
Es darinu vainadziņu;Minä sidoin seppelettä;
Salna koda bērza lapas,Halla puri koivusta lehdet,
Tautiets manu vainadziņu. (24386)Kosijani vei seppeleeni.


Piedodiet, jaunas meitas,Antakaa anteeksi, nuoret neidot,
Man notika nelaimite:Minulle sattui vahinko:
Man ielēca kumeliņšRatsuni hyppäsi
Jūsu rožu dārziņā. (6445)Ruusutarhaanne


Nāk rudens lapu laiks,Saapuu syksyn lehtien aika,
Nāk meitām baiļu laiks:Saapuu tytöille pelon aika:
Krīt lapiņa čakstēdama,Lehti putoaa kahisten,
Skrien meitiņa drebēdama. (13771)Tyttö juoksee vavisten


Pirmo gadu tautiets sauca:Ensimmäisen vuoden sulhoni kutsuu:
Puķit, mana līgaviņ!Kukkaseni, morsiameni!
Otru gadu, trešu gadu:Toisena ja kolmantena vuonna:
Raganiņa, raganiņa! (23046)Senkin noita, senkin noita!


Sudrabiņa bērziņš augaHopeainen koivu kasvoi
Saules taka maliņā;Auringon polun varrella;
Tur Saulite jostu kāra,Siihen Aurinko ripusti vyönsä
Ik vakara noiedama. (33827)Joka ilta lähtiessään


Krita priede, krita egle,Kaatui mänty, kaatui kuusi,
Cita auga vietiņā;Toinen kasvoi tilalle;
Kritīs mana māmuliņa,Kaatunut on rakas äitini,
Tās mūžam neredzešu. (27718)En näe häntä enää koskaan.


Johanna Toivainen


Lähteet: Harvilahti, Lauri. Lehmuksen tytär tammen poika, 1985. Toivainen, Johanna. Koivu latvialaisessa ja suomalaisessa kansanlyriikassa, 2012.

Kommentit