<>
Historia toistaa itseään. Venäjän kulttuurihistoria taas toistaa itseään jännittävällä tavalla tuottaen odottamattomia, ennakoimattomia ilmiöitä, kuten kumouksia ja mullistuksia. Näitä on Venäjän historiassa niin paljon, että niiden ilmestymistä voi pitää jo säännönmukaisena. Tämä yllätyksellisyyden ja säännönmukaisuuden vuoropuhelu johti 1960-luvulla semioottisiin tutkimuksiin venäläisen kulttuurin kaksijakoisesta rakenteesta, sen vastakkainasetteluista ja näiden aiheuttamista yhteentörmäyksistä ja päätyi muun muassa Juri Lotmanin (1922–1993) muotoilemaan teoriaan venäläisen kulttuurin räjähdyksistä.
Tämän päivän näkökulmasta erityisen kiintoisaa on, mitä tästä seurasi. Yhteistä monille näistä historiallisen dialektiikan ilmiöistä on että niiden seurauksena muodostuneet uudet alut korostavat ainutkertaisuuttaan ja sitä kuinka ne ovat syntyneet itsestään: vailla kätilöä, äidittä ja/tai isättä, ilman lapsuutta, kasvukipuja, poikavuosia, puberteettia, nuoruutta.
Jos filosofi Pjotr Tšaadajevia (1794–1856) on uskominen, koko Venäjä on syntynyt itsestään. Venäläisillä ei Tšaadajevin mukaan ole vanhoja, opettavia viisaita, kuten suomalaisten Kalevalan Väinämöinen. Tšaadajevin Venäjä on yksin eurooppalaisen yhteisön ulkopuolella, juureton ja vailla perhesiteitä, Euroopan orpo. Se on kasvanut ilman kypsymistä ja kaikki siellä on muualta sokeasti lainattua. Tälle näennäisen vastakkainen teoria oli filosofi Vladimir Solovjovin (1853–1900) käsitys Venäjästä kolmantena voimana, joka yhdistelee itsessään parhaat ainekset itäisestä ja läntisestä kulttuurista, mutta hylkää samalla itäisestä sen barbaarisuuden ja läntisestä sen rappiollisuuden. Itsestään syntyminen on tällaisen synteesin vastakohta, mutta samalla sen toiset kasvot. Omalaatuisuuden ajatus korostuu molemmissa.
Itsestään syntyminen näkyy venäläisessä kulttuurissa muutenkin kuin vain tulkintoina Venäjän erityislaatuisesta olemuksesta. Esimerkiksi Pietarin kaupunki rakennettiin vuonna 1703 ”tyhjästä ja tyhjän päälle” – se julisti uutuuttaan, ainutlaatuisuuttaan ja kuulumattomuuttaan edeltävään kulttuuriin. Se oli itsestään syntynyt muistomerkki, jonka oli määrä saattaa Venäjä eurooppalaisen perheen yhteyteen.
Novgorodilaisen ikonitaiteen merkittävimpiä teoksia on kuulaan kirkas ja värikkään lakonisessa ekspressiivisyydessään puhutteleva Käsittätehdyn Kristuksen (Спас Нерукотворный) ikoni 1100-luvulta, joka nojaa pääsiäisteemaan: ristin tiehen tai ylösnousemuksessa syntyneen säteilyn jättämään käärinliinan kuvaan Kristuksen kasvoista. Käsittätehty Kristus -ikoni on näin Kristuksen oikeiden kasvojen ikonisen kuvan jäljittelyä. Itsestään syntyminen on siis pääsiäisteema.
Käsittätehdyn Kristuksen jäljitelmiin lukeutuu puolestaan vuodelta 1917 oleva futuristi David Burljukin (1882–1967) tekemä runoilija-lentäjä Vasili Kamenskin (1884–1961) muotokuva, joka päätyi tämän itsestään syntyneen uuden aikakauden Kopeekan kanteen ja aiheesta. Burljukin teos muistuttaa oivallisesti siitä, kuinka venäläiset futuristit julistautuivat itsestään syntyneiksi, vailla minkään valtakunnan yhteyttä aiempaan venäläiseen kulttuuriin tai eurooppalaiseen perheeseen, siis Filippo Tommaso Marinettin (1876–1944) italialaiseen futurismiin, jonka manifestit olivat kuitenkin ilmestyneet hyvän aikaa ennen venäläisen futurismin vastaavia, vuoden 1912 ”Tuomariloukkua” ja vuoden 1913 ”Korvapuustia yleiselle maulle”.
Itsestään syntynyt, uusi, ennen näkemätön ja kokematon Kopeekka on ainutlaatuisuuttaan julistava huutomerkki, katakreesi ja räjähdys. Samalla se on, kuten aika tulee näyttämään, kiehtova keitos edeltävien Kopeekkojen aineksia – niiden uusi synteesi, erisukuisten edeltäjien montaasi, merkitystaso jonka ylläpitäminen haastaa uudet opiskelijapolvet.
Uutta Kopeekkaa lämpimästi tervehtien,
Tomi Huttunen
Venäläisen kirjallisuuden tutkijatohtori
Historia toistaa itseään. Venäjän kulttuurihistoria taas toistaa itseään jännittävällä tavalla tuottaen odottamattomia, ennakoimattomia ilmiöitä, kuten kumouksia ja mullistuksia. Näitä on Venäjän historiassa niin paljon, että niiden ilmestymistä voi pitää jo säännönmukaisena. Tämä yllätyksellisyyden ja säännönmukaisuuden vuoropuhelu johti 1960-luvulla semioottisiin tutkimuksiin venäläisen kulttuurin kaksijakoisesta rakenteesta, sen vastakkainasetteluista ja näiden aiheuttamista yhteentörmäyksistä ja päätyi muun muassa Juri Lotmanin (1922–1993) muotoilemaan teoriaan venäläisen kulttuurin räjähdyksistä.
Tämän päivän näkökulmasta erityisen kiintoisaa on, mitä tästä seurasi. Yhteistä monille näistä historiallisen dialektiikan ilmiöistä on että niiden seurauksena muodostuneet uudet alut korostavat ainutkertaisuuttaan ja sitä kuinka ne ovat syntyneet itsestään: vailla kätilöä, äidittä ja/tai isättä, ilman lapsuutta, kasvukipuja, poikavuosia, puberteettia, nuoruutta.
Jos filosofi Pjotr Tšaadajevia (1794–1856) on uskominen, koko Venäjä on syntynyt itsestään. Venäläisillä ei Tšaadajevin mukaan ole vanhoja, opettavia viisaita, kuten suomalaisten Kalevalan Väinämöinen. Tšaadajevin Venäjä on yksin eurooppalaisen yhteisön ulkopuolella, juureton ja vailla perhesiteitä, Euroopan orpo. Se on kasvanut ilman kypsymistä ja kaikki siellä on muualta sokeasti lainattua. Tälle näennäisen vastakkainen teoria oli filosofi Vladimir Solovjovin (1853–1900) käsitys Venäjästä kolmantena voimana, joka yhdistelee itsessään parhaat ainekset itäisestä ja läntisestä kulttuurista, mutta hylkää samalla itäisestä sen barbaarisuuden ja läntisestä sen rappiollisuuden. Itsestään syntyminen on tällaisen synteesin vastakohta, mutta samalla sen toiset kasvot. Omalaatuisuuden ajatus korostuu molemmissa.
Itsestään syntyminen näkyy venäläisessä kulttuurissa muutenkin kuin vain tulkintoina Venäjän erityislaatuisesta olemuksesta. Esimerkiksi Pietarin kaupunki rakennettiin vuonna 1703 ”tyhjästä ja tyhjän päälle” – se julisti uutuuttaan, ainutlaatuisuuttaan ja kuulumattomuuttaan edeltävään kulttuuriin. Se oli itsestään syntynyt muistomerkki, jonka oli määrä saattaa Venäjä eurooppalaisen perheen yhteyteen.
Novgorodilaisen ikonitaiteen merkittävimpiä teoksia on kuulaan kirkas ja värikkään lakonisessa ekspressiivisyydessään puhutteleva Käsittätehdyn Kristuksen (Спас Нерукотворный) ikoni 1100-luvulta, joka nojaa pääsiäisteemaan: ristin tiehen tai ylösnousemuksessa syntyneen säteilyn jättämään käärinliinan kuvaan Kristuksen kasvoista. Käsittätehty Kristus -ikoni on näin Kristuksen oikeiden kasvojen ikonisen kuvan jäljittelyä. Itsestään syntyminen on siis pääsiäisteema.
Käsittätehdyn Kristuksen jäljitelmiin lukeutuu puolestaan vuodelta 1917 oleva futuristi David Burljukin (1882–1967) tekemä runoilija-lentäjä Vasili Kamenskin (1884–1961) muotokuva, joka päätyi tämän itsestään syntyneen uuden aikakauden Kopeekan kanteen ja aiheesta. Burljukin teos muistuttaa oivallisesti siitä, kuinka venäläiset futuristit julistautuivat itsestään syntyneiksi, vailla minkään valtakunnan yhteyttä aiempaan venäläiseen kulttuuriin tai eurooppalaiseen perheeseen, siis Filippo Tommaso Marinettin (1876–1944) italialaiseen futurismiin, jonka manifestit olivat kuitenkin ilmestyneet hyvän aikaa ennen venäläisen futurismin vastaavia, vuoden 1912 ”Tuomariloukkua” ja vuoden 1913 ”Korvapuustia yleiselle maulle”.
Itsestään syntynyt, uusi, ennen näkemätön ja kokematon Kopeekka on ainutlaatuisuuttaan julistava huutomerkki, katakreesi ja räjähdys. Samalla se on, kuten aika tulee näyttämään, kiehtova keitos edeltävien Kopeekkojen aineksia – niiden uusi synteesi, erisukuisten edeltäjien montaasi, merkitystaso jonka ylläpitäminen haastaa uudet opiskelijapolvet.
Uutta Kopeekkaa lämpimästi tervehtien,
Tomi Huttunen
Venäläisen kirjallisuuden tutkijatohtori
Kommentit