Siirry pääsisältöön

А где-то… Jossain...

'



Sataa lunta. On pimeää ja kylmää. Liikenne matelee Mannerheimintien aamuruuhkassa. Linja-autossa on tungosta ja hiostavaa. Edessä pitkä päivä luentoja, työvuoro ja treenit. Väsyttää. Huomaamatta ajatukset hiipivät realistisesta valvetodellisuudesta ideaalisempaan haavemaailmaan. Ja sitten se iskee – ajatus! Sitä seuraa toinen, heti perään kolmas ja kuin lumivyörynä tämä ennalta odottamaton ajatuspyörre muuttuu valtavaksi kuohuvaksi virraksi, joka vetää määrätietoisesti mukanaan yhteen ainoaan epätodennäköiseen suuntaan – pois.

Edessä siintää merta ja vuoria, vuorten takana aukeaa laaksoja, niiden takana on vehmaita kukkuloita ja vielä niiden takana on laajoja rannattomia suurten jokien uurtamia aroja. Uusia seutuja, uusia vielä näkemättömiä maisemia, ihmisiä joita ei ole vielä tullut tavattua, kieliä ja murteita joita ei ole vielä tullut tapailtua, hajuja ja makuja, joita ei vielä ole tullut koettua. Kaikkea tätä voi laaja rannaton maailma tarjota. Mitä minä yksinäinen subjekti enää tässä bussinpenkillä teen? Ulos ja kiireesti. Pois tästä tukahduttavasta kalseasta kaamoksesta! Tilanne ei kuulostane vieraalta. Kyseinen tunne on takuulla jokaiselle slavistille tuttu ajoittainen vieras. Diagnoosi on selkeä eivätkä parannuskeinotkaan oikeastaan tuntemattomia.

Kaukokaipuu on ihmisessä syntyvä tunne siitä, että pitäisi päästä seikkailemaan, näkemään kaukaisia paikkoja, kokemaan uusia asioita, oppimaan uusia kieliä tai tutustumaan paremmin siihen, mikä on jäänyt vielä vieraaksi. Ja tietenkin se perustavanlaatuinen arkipäiväinen humanismi – mahdollisuus päästä jakamaan elämää maailman kanssa kun on tilaisuus ja vieläpä intoa. Tahto kokea jotain uutta jossain kaukana kohtaa usein harmillisen kivuliaasti arjen ja sen puitteet. Mielikuvituksen rientäessä kohti taivaanrannan äärettömyyttä (ja sen yli) löytyy jalasta roikkuvia riippakiviä yleensä useita: rahatilanne, opiskelut, työt tai ihan vain pelko tutun ja turvallisen jättämisestä ja mahdollinen rohkeuden puute kohdata jotain ennenkokematonta asettuu vastakkain totuttujen ja turvallisten jokapäiväisen elämän realiteettien kanssa.

Ristiriitaisuus arkimaailman ja haavemaailman välillä on kuitenkin vain näennäistä. Viime vuosien aikana mainetta niittänyt suomalainen matkailijakaksikko Riku Rantala ja Tuomas Milanoff (tunnetaan lähinnä matkailuohjelmasta Madventures) toteavat kirjassaan ”Kansainvälisen seikkalijan opas” kuivakasti ja yksinkertaisesti: ”Kyse on asioiden asettamisesta tärkeysjärjestykseen”. Tiedän tämän todeksi liftailtuani useita viikkoja ympäri Brittein saarten syrjäisimpiä seutuja samaan aikaan kun minun oletettiin astuvan Suomen puolustusvoimain palvelukseen. Toistamiseen havaitsin tämän todeksi viime keväänä reilaillessani ympäri laajaa Venäjänmaata, ja vähän Ukrainaakin, samaan aikaan kun minun olisi pitänyt keskittyä kieliharjoittelujaksoni lopputentteihin. Elämän voi tarvittaessa elää juuri niin kuin sen itse tahtoo – kunhan muistaa asettaa asiat järjestykseen.

Mutta sillä välin kun jälleen itse asettelen asioita rauhassa ja verkkaisesti siihen tärkeysjärjestykseen, mieleni alkaa kapinoida tämänhetkistä likaisen harmaata ja kirpeän kylmää ympäristöäni vastaan. Täytyy puunata vanhat vaelluskengät, sillä ne ovat likaiset ja nuhjuiset. Täytyy hankkia pino uusia karttoja, sillä edessä on pitkiä taipaleita vieraalla maaperällä. Täytyy löytää sanakirja vielä tuntemattoman kielen perussanaston haltuunsaamiseksi. En vielä tiedä tämän uuden seudun tarkkaa sijaintia. Tiedän vain sen, että se on jossain tuolla idässä, etelässä, lännessä tai pohjoisessa, jossakin viimeisen moottoritien takana, jonkin kuoppaisen maantienpätkän varrella...

Stefan Smirnov

Kommentit