Erään hellenistin sekalaisia ja sattumanvaraisia mietteitä slaavin kielestä ja sen opiskelusta
Esti de kai mia hekaterois phonē atekhnōs barbaros.
Kumpikin heimo (Sklavēnoi ja Antai) puhuu samaa täysin barbaarista kieltä.
-Prokopios1: Sotien historia 7,14,26
Kovin moni klassillisen filologian opiskelija ei eksoottisempia menneen maailman kieliä etsiessään varmaankaan päätyisi ensimmäiseksi harkitsemaan lähempää tuttavuutta muinaiskirkkoslaavin kanssa. Tähän on hyviäkin syitä. Ensinnäkin kielen korpus on hyvin pieni ja koostuu suureksi osaksi kreikasta käännetyistä uskonnollisista teksteistä, joiden sisällön voisi ajatella kiinnostavan etupäässä teologeja. Ensi näkemältä muinaiset kirkkoslaavit tuntuvat klassiseen kirjallisuuteen tottuneen hellenistin näkökulmasta poimineen monituhatvuotisen kreikkalaisen kirjallisuuden pullasta lähinnä taikinaa ja jättäneen rusinat paikoilleen; tiettävästi Platonin pakanallisia dialogeja tai Aristofaneen räävittömiä komedioita ei käännetty slaaviksi, vaan sellaiset kirjallisuudenlajit kuten ei-teologinen filosofia ja näytelmäkirjallisuus jäivät odottamaan slaavilaisten kansalliskielten syntyä. Historiankirjoituksenkin saralla käännettiin lähinnä populaareja kronikkatyyppisiä esityksiä. Muinaiskirkkoslaavin käsikirja-teoksensa esipuheessa J. Halla-aho ilmaisee asian ytimekkäästi: ”800-luvulla luodun vanhimman slaavilaisen kirjakielen “tragedia” on siinä, ettei sillä ole kirjoitettu mitään mielenkiintoista. -- Koska muinaiskirkkoslaavin hallinta ei tästä seuraten ole avain muinaisiin viisauksiin, kuten on laita vaikkapa kreikan, latinan, sanskritin tai muinaisenglannin tapauksessa, se ei itsessään kiinnosta kuin muutamia höyrähtäneitä.”
Kuten Halla-aho tämän jälkeen toteaa, mikäli slavistit ja ortodoksinen kirkko jätetään laskuista, kielestä ovat olleet kiinnostuneita etupäässä indoeuropeistit. Edustaessaan melko uskollisesti myöhäistä kantaslaavia, yhtä indoeurooppalaisen kantakielen haaraa, muinaiskirkkoslaavi onkin tärkeä työkalu vertailevan IE-kielentutkimuksen tarpeisiin, ja tälle alalle suuntaava saa siitä paljon irti. Kun parin vuosituhannen aikana kerääntyneen fonologisen muutoksen pölykerros lakaistaan syrjään, kielen muoto-oppi on liikuttavan lähellä sitä tavaraa, mitä latinan ja kreikan peruskursseilla opitaan. Sanastosta löytää huvittavia vuosituhansien takaisia ”verisiteitä”. Mitä yhteistä on suomen sanoilla kokki, pepsiini ja pätsi? Vastaus on tietysti indoeurooppalainen, kypsentämiseen viitannut juuri pekw-, joka on kolmea eri tietä löytänyt tiensä pohjan perukoille: latinan coquus ’kokki’ (suomeen ruotsin kautta), kreikan pepsis (’ruoansulatus’, lääketieteen kielestä) ja kirkkoslaavin pešti, peką ’paistaa’ (eteläslaavilainen variantti sanasta, joka on suomeen tullut muinaisvenäjän kautta – vrt. печь ’paistaa’, ’uuni’). Tässä voidaan puhua jo yhteisestä eurooppalaisesta kieliperinnöstä, joka koskee runsaiden lainasanakertymien kautta suomeakin.
Muinaiskirkkoslaavissa on kuitenkin ainesta paljon muuhunkin kuin yksinomaan kielihistorian tutkimukseen. Käyttääkseni esimerkkinä omaa hellenististä näkökulmaani, slaavin ja kreikan kielten historian esihämärissä eronneet polut johtavat nämä kaksi uuteen kohtaamiseen noin 500-luvulta jKr. lähtien, jolloin ensimmäiset slaavinkieliset heimot alkavat tunkeutua Balkanin niemimaalle. Näistä kansainvaelluksen ajoista lähtien slaavit ja kreikkalaiset ovat asuneet alueella naapureina, limittäin ja lomittain, milloin sulassa sovussa keskenään, milloin verissä päin tapellen, kuten naapurikansat missä hyvänsä maailmankolkassa kaikkina aikoina. (Viime vuosina pahin vastakkainasettelu on onneksi rajoittunut verbaaliseen riitelyyn Makedonian nimestä – sopii toivoa, että samoin kuin itse maantieteellinen alue, myös nimi voitaisiin jakaa, onhan sekä kreikkalaisilla että slaaveilla aina keskiajalta asti historialliset perusteet sen käyttöön!) Vuosisatojen kuluessa väestöä on vaihtanut kieltään molempiin suuntiin: nykyisellään slaavin puhujien asuttama alue Kreikan valtion alueella rajoittuu pohjoiseen, mutta aikaisemmista kontakteista on etelämpänäkin vielä nykykreikassa muistona paikannimiä ja sanastoa. Eräässä kreikkalaisessa idiomissa, joka hauskasti muistuttaa suomen sanontaa ”Hänellä ei leikkaa” (ts. ”Hän ei ole kovin välkky”), sanotaan vastaavasti ”ðen kóvi i gláva tu” eli ”Hänen glavansa ei leikkaa”!
Ehkä vielä kansankielten rinnakkaiseloakin kiinnostavampi maailma on kuitenkin kirjakielten kontakti – nimenomaan siksi, että muinaiskirkkoslaavin kirjakieli ja vanhin kirjallisuus eivät syntyneet pitkällisen kehityksen tuloksena, vaan ne luotiin tietoisesti, verraten lyhyessä ajassa ja kovalla työllä, kristinuskon omaksuneen slaavilaisen kulttuurin tarpeisiin. Mallina oli luonnollisesti kreikka, mutta tämä ei tarkoita, että kysymyksessä olisi aina ollut orjallinen jäljittely tai että näkökulmat ja mielipiteet olisi imetty sellaisinaan kreikkalaisesta kirjallisuudesta; ja tämä tilanne tarjoaa kiehtovan näkökulman kulttuurien väliseen vuorovaikutukseen. Tässä vaiheessa pitäisikin ehkä ottaa aikaisemmin esittämäni
käsitys muinaisslaavilaisen kirjallisuuden ”mielenkiinnottomuudesta” uudelleen tarkasteluun.
Jo pelkästään käännetyn tekstin, kuten evankeliumien, lukeminen rinnakkain kreikaksi ja slaaviksi pistää ajattelemaan, minkälaisia kielellisiä ratkaisuja kääntäjät ovat joutuneet tekemään. Vielä paljon mielenkiintoisempi on kuitenkin alun perin slaaviksi kirjoitettujen tekstien maailma (olkoonkin pieni). Esimerkistä käyköön Halla-ahon Käsikirjan lukemistosta löytyvä lyhyt ote munkki Hrabrin2 hauskasta kirjoitelmasta О писменехъ. Katkelmassa Hrabr ottaa kiivaasti kantaa keskusteluun slaavilaisen aakkoston kelvollisuudesta toimia tärkeässä uskonnollisessa tehtävässä. Jotkut onnettomat ovat sitä mieltä, että pyhät kirjoitukset kelpaavat vain hepreaksi, latinaksi tai kreikaksi (Къ тѣмь чьто глаголѥмъ или чьто речемъ къ тацѣмъ безѹмьнъимъ – Mitäpä voin sanoa tuollaisille typeryksille!), mutta Hrabr nostaa huvittavalla tavalla esille myyttiset sankarit Palamedeen ja Kadmoksen sekä muutamia historiallisia henkilöitä, joiden kaikkien kerrotaan vaikuttaneen kreikkalaisen aakkoston syntyyn, tekee muutaman laskelman ja toteaa, että kreikkalaisparoilta meni vuosisatoja kirjaintensa keräämiseen ja vanhan testamentin kääntämiseenkin tarvittiin seitsemänkymmentä viisasta juutalaista. Sisävastoin yksi ainoa Kyrillos (kristitty, toisin kuin muinaiset kreikkalaiset!) sekä loi slaaveille aakkoston että käänsi pyhät kirjoitukset muutamassa vuodessa! Että kumpi on kovempi saavutus, uhoaa Hrabr. (Pystyn sieluni silmin kuvittelemaan pienen mustakaapuisen munkin, joka parta vaahdossa heristää uhkaavasti nyrkkiään kerettiläisille.)
Aiheesta voisi kirjoittaa sivukaupalla ja jatkaa tästä vaikkapa pähkäilemään orastavaa slaavilaista kronikkatraditiota, mutta johonkin on kai lopetettava (ei kai vain tuolla Homeroksen ”rusosorminen aamunkoi” jo sarasta taivaanrannassa?). Olen tässä pohtinut slaavin antia ahtaasti omien, lähinnä kielentutkimukseen painottuvien opintojeni näkökulmasta (koskapa, kuten bysanttilaisilla historioitsijoilla oli tapana huomauttaa, on parempi vaieta asiasta jota ei tunne kuin puhua siitä läpiä päähänsä) Uskaltaisin siitä huolimatta kokemusteni perustella väittää, että seuraava yleistys on mahdollinen: muinaiskirkkoslaavilla on paljon tarjottavanaan monille muillekin kuin slavistiikan opiskelijoille – on hienoa, että tällaisella kielellä on paikka yliopistossamme. Се же сѫтъ писмена словѣньская - сице я подобаѥтъ пьсати и глаголяти а б в г и прочая!
Lauri Kälviäinen
Esti de kai mia hekaterois phonē atekhnōs barbaros.
Kumpikin heimo (Sklavēnoi ja Antai) puhuu samaa täysin barbaarista kieltä.
-Prokopios1: Sotien historia 7,14,26
Kovin moni klassillisen filologian opiskelija ei eksoottisempia menneen maailman kieliä etsiessään varmaankaan päätyisi ensimmäiseksi harkitsemaan lähempää tuttavuutta muinaiskirkkoslaavin kanssa. Tähän on hyviäkin syitä. Ensinnäkin kielen korpus on hyvin pieni ja koostuu suureksi osaksi kreikasta käännetyistä uskonnollisista teksteistä, joiden sisällön voisi ajatella kiinnostavan etupäässä teologeja. Ensi näkemältä muinaiset kirkkoslaavit tuntuvat klassiseen kirjallisuuteen tottuneen hellenistin näkökulmasta poimineen monituhatvuotisen kreikkalaisen kirjallisuuden pullasta lähinnä taikinaa ja jättäneen rusinat paikoilleen; tiettävästi Platonin pakanallisia dialogeja tai Aristofaneen räävittömiä komedioita ei käännetty slaaviksi, vaan sellaiset kirjallisuudenlajit kuten ei-teologinen filosofia ja näytelmäkirjallisuus jäivät odottamaan slaavilaisten kansalliskielten syntyä. Historiankirjoituksenkin saralla käännettiin lähinnä populaareja kronikkatyyppisiä esityksiä. Muinaiskirkkoslaavin käsikirja-teoksensa esipuheessa J. Halla-aho ilmaisee asian ytimekkäästi: ”800-luvulla luodun vanhimman slaavilaisen kirjakielen “tragedia” on siinä, ettei sillä ole kirjoitettu mitään mielenkiintoista. -- Koska muinaiskirkkoslaavin hallinta ei tästä seuraten ole avain muinaisiin viisauksiin, kuten on laita vaikkapa kreikan, latinan, sanskritin tai muinaisenglannin tapauksessa, se ei itsessään kiinnosta kuin muutamia höyrähtäneitä.”
Kuten Halla-aho tämän jälkeen toteaa, mikäli slavistit ja ortodoksinen kirkko jätetään laskuista, kielestä ovat olleet kiinnostuneita etupäässä indoeuropeistit. Edustaessaan melko uskollisesti myöhäistä kantaslaavia, yhtä indoeurooppalaisen kantakielen haaraa, muinaiskirkkoslaavi onkin tärkeä työkalu vertailevan IE-kielentutkimuksen tarpeisiin, ja tälle alalle suuntaava saa siitä paljon irti. Kun parin vuosituhannen aikana kerääntyneen fonologisen muutoksen pölykerros lakaistaan syrjään, kielen muoto-oppi on liikuttavan lähellä sitä tavaraa, mitä latinan ja kreikan peruskursseilla opitaan. Sanastosta löytää huvittavia vuosituhansien takaisia ”verisiteitä”. Mitä yhteistä on suomen sanoilla kokki, pepsiini ja pätsi? Vastaus on tietysti indoeurooppalainen, kypsentämiseen viitannut juuri pekw-, joka on kolmea eri tietä löytänyt tiensä pohjan perukoille: latinan coquus ’kokki’ (suomeen ruotsin kautta), kreikan pepsis (’ruoansulatus’, lääketieteen kielestä) ja kirkkoslaavin pešti, peką ’paistaa’ (eteläslaavilainen variantti sanasta, joka on suomeen tullut muinaisvenäjän kautta – vrt. печь ’paistaa’, ’uuni’). Tässä voidaan puhua jo yhteisestä eurooppalaisesta kieliperinnöstä, joka koskee runsaiden lainasanakertymien kautta suomeakin.
Muinaiskirkkoslaavissa on kuitenkin ainesta paljon muuhunkin kuin yksinomaan kielihistorian tutkimukseen. Käyttääkseni esimerkkinä omaa hellenististä näkökulmaani, slaavin ja kreikan kielten historian esihämärissä eronneet polut johtavat nämä kaksi uuteen kohtaamiseen noin 500-luvulta jKr. lähtien, jolloin ensimmäiset slaavinkieliset heimot alkavat tunkeutua Balkanin niemimaalle. Näistä kansainvaelluksen ajoista lähtien slaavit ja kreikkalaiset ovat asuneet alueella naapureina, limittäin ja lomittain, milloin sulassa sovussa keskenään, milloin verissä päin tapellen, kuten naapurikansat missä hyvänsä maailmankolkassa kaikkina aikoina. (Viime vuosina pahin vastakkainasettelu on onneksi rajoittunut verbaaliseen riitelyyn Makedonian nimestä – sopii toivoa, että samoin kuin itse maantieteellinen alue, myös nimi voitaisiin jakaa, onhan sekä kreikkalaisilla että slaaveilla aina keskiajalta asti historialliset perusteet sen käyttöön!) Vuosisatojen kuluessa väestöä on vaihtanut kieltään molempiin suuntiin: nykyisellään slaavin puhujien asuttama alue Kreikan valtion alueella rajoittuu pohjoiseen, mutta aikaisemmista kontakteista on etelämpänäkin vielä nykykreikassa muistona paikannimiä ja sanastoa. Eräässä kreikkalaisessa idiomissa, joka hauskasti muistuttaa suomen sanontaa ”Hänellä ei leikkaa” (ts. ”Hän ei ole kovin välkky”), sanotaan vastaavasti ”ðen kóvi i gláva tu” eli ”Hänen glavansa ei leikkaa”!
Ehkä vielä kansankielten rinnakkaiseloakin kiinnostavampi maailma on kuitenkin kirjakielten kontakti – nimenomaan siksi, että muinaiskirkkoslaavin kirjakieli ja vanhin kirjallisuus eivät syntyneet pitkällisen kehityksen tuloksena, vaan ne luotiin tietoisesti, verraten lyhyessä ajassa ja kovalla työllä, kristinuskon omaksuneen slaavilaisen kulttuurin tarpeisiin. Mallina oli luonnollisesti kreikka, mutta tämä ei tarkoita, että kysymyksessä olisi aina ollut orjallinen jäljittely tai että näkökulmat ja mielipiteet olisi imetty sellaisinaan kreikkalaisesta kirjallisuudesta; ja tämä tilanne tarjoaa kiehtovan näkökulman kulttuurien väliseen vuorovaikutukseen. Tässä vaiheessa pitäisikin ehkä ottaa aikaisemmin esittämäni
käsitys muinaisslaavilaisen kirjallisuuden ”mielenkiinnottomuudesta” uudelleen tarkasteluun.
Jo pelkästään käännetyn tekstin, kuten evankeliumien, lukeminen rinnakkain kreikaksi ja slaaviksi pistää ajattelemaan, minkälaisia kielellisiä ratkaisuja kääntäjät ovat joutuneet tekemään. Vielä paljon mielenkiintoisempi on kuitenkin alun perin slaaviksi kirjoitettujen tekstien maailma (olkoonkin pieni). Esimerkistä käyköön Halla-ahon Käsikirjan lukemistosta löytyvä lyhyt ote munkki Hrabrin2 hauskasta kirjoitelmasta О писменехъ. Katkelmassa Hrabr ottaa kiivaasti kantaa keskusteluun slaavilaisen aakkoston kelvollisuudesta toimia tärkeässä uskonnollisessa tehtävässä. Jotkut onnettomat ovat sitä mieltä, että pyhät kirjoitukset kelpaavat vain hepreaksi, latinaksi tai kreikaksi (Къ тѣмь чьто глаголѥмъ или чьто речемъ къ тацѣмъ безѹмьнъимъ – Mitäpä voin sanoa tuollaisille typeryksille!), mutta Hrabr nostaa huvittavalla tavalla esille myyttiset sankarit Palamedeen ja Kadmoksen sekä muutamia historiallisia henkilöitä, joiden kaikkien kerrotaan vaikuttaneen kreikkalaisen aakkoston syntyyn, tekee muutaman laskelman ja toteaa, että kreikkalaisparoilta meni vuosisatoja kirjaintensa keräämiseen ja vanhan testamentin kääntämiseenkin tarvittiin seitsemänkymmentä viisasta juutalaista. Sisävastoin yksi ainoa Kyrillos (kristitty, toisin kuin muinaiset kreikkalaiset!) sekä loi slaaveille aakkoston että käänsi pyhät kirjoitukset muutamassa vuodessa! Että kumpi on kovempi saavutus, uhoaa Hrabr. (Pystyn sieluni silmin kuvittelemaan pienen mustakaapuisen munkin, joka parta vaahdossa heristää uhkaavasti nyrkkiään kerettiläisille.)
Aiheesta voisi kirjoittaa sivukaupalla ja jatkaa tästä vaikkapa pähkäilemään orastavaa slaavilaista kronikkatraditiota, mutta johonkin on kai lopetettava (ei kai vain tuolla Homeroksen ”rusosorminen aamunkoi” jo sarasta taivaanrannassa?). Olen tässä pohtinut slaavin antia ahtaasti omien, lähinnä kielentutkimukseen painottuvien opintojeni näkökulmasta (koskapa, kuten bysanttilaisilla historioitsijoilla oli tapana huomauttaa, on parempi vaieta asiasta jota ei tunne kuin puhua siitä läpiä päähänsä) Uskaltaisin siitä huolimatta kokemusteni perustella väittää, että seuraava yleistys on mahdollinen: muinaiskirkkoslaavilla on paljon tarjottavanaan monille muillekin kuin slavistiikan opiskelijoille – on hienoa, että tällaisella kielellä on paikka yliopistossamme. Се же сѫтъ писмена словѣньская - сице я подобаѥтъ пьсати и глаголяти а б в г и прочая!
Lauri Kälviäinen
Kommentit