'
”Tervetuloa tekemään työtä, jolla on tarkoitus”, mainostettiin minulle aikoinaan, kun istuin 18-vuotiaana armeijan kutsunnoissa. Itse asiassa, juuri niin minä teen, vaikka varusmies olenkin. Ja vaikka minua lähtökohtaisesti inhottaa pelkkä ajatuskin siitä, että nuoret miehenalut opetetaan aikuisuuden kynnyksellä ampumaan toisia ihmisiä (puolustautuminenkin on tappamista), olen aliupseerikoulun suoritettuani ruvennut pitämään yleistä asevelvollisuutta positiivisena asiana. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole jarista tyhjänpäiväisyyksiä intistä, tai kertoa täysin subjektiivisia kokemuksiani sen mielekkyydestä tahi mielettömyydestä.
”Viholliskontakti”
Minulle suotiin ilo keskustella Venäjän armeijan Itämeren laivastossa palvelleen yliluutnantti S.:n kanssa, minkä myötä aloin ymmärtää itänaapurimme kansalaisten mentaliteettia hieman paremmin. Miehenä ja suomalaisena olen saanut (harmikseni) kokea, miten suuri merkitys asepalveluksen suorittamisella on etenkin vanhemman sukupolven silmissä. Se, että suoritin aliupseerikoulun ja ylenin alikersantiksi, oli isovanhempieni mielestä selvästi paljon hienompi asia, kuin että pääsin yliopistoon ensi yrittämällä ja menestyin opinnoissani hyvin.
Voisi siis täysin perustellusti sanoa, että suomalaisen median ja opetusjärjestelmän jatkuva talvisota-jatkosota-runnutus on saanut iskostettua militarismin niin tiukasti suomalaiseen identiteettiin, että se muovaa jo niin sanotun post-modernin ihmisenkin ajattelua. Idealismia parhaimmillaan?
Propagandasota
Oletin tietysti sinisilmäisesti, että kaikkine voitonpäivän paraateineen ja neuvostoaikoineen Venäjän kansa olisi kuitenkin huomattavasti suomalaisia militaristisempaa. Sen kuvan ainakin mediaa seuraamalla saa helposti. Viimeksi tammikuussa Hesarin keskustelupalstoilla käytiin myrskyisiä keskusteluja siitä, kuinka tämän vuoden paraatissa Venäjän edustajat aikovat kantaa suuria Stalin-plakaatteja. Suomalaisille kaikki talvi- ja jatkosotaan liittyvä on edelleen arka aihe, tabu, johon etenkään itänaapurissa ei saa koskea kepilläkään.
Onhan meilläkin omat juhlallisuutemme itsenäisyyspäivän paraatimme lippuineen kaikkineen. Mielestäni kyse on aivan samasta ilmiöstä: sodassa henkensä menettäneiden muistamisesta. En ymmärrä, kuinka täkäläisille median edustajille Venäjän juhlallisuuksista on tullut jonkinlainen pinjata, jota kerran vuodessa yritetään mätkiä rikki. Vaan löytyyköhän tästä pinjatasta karkkia sisältä? Ehkä kyseessä on vain kömpelö yritys kostaa Neuvostoliiton ja suomettumisen ajan ”vääryydet”. Mutta millä oikeutuksella me vaadimme toisen valtion muuttaa perinteitään, kun emme siihen kuitenkaan itsekään ole valmiita.
Onko suunta ylös- vai alaspäin - kohti idealismia vai realismia?
Totuus sattuu
Suhtautuminen armeijaa ja etenkin asepalvelusta kohtaan on kuitenkin Venäjällä nuivempaa kuin odottaa saattaa. Yliluutnantti S:ää lainaten: ”Täällä asepalveluksessa kulutettu vuosi nähdään pitkälti hukkaan heitettynä aikana. Totta kai vuosi yliopistossa auttaa elämässä eteenpäin armeijaa enemmän.” Nämä sanat olen pitänyt visusti mielessäni. Omat palvelustehtäväni puolustusvoimien uutislehdessä ovat taanneet minulle aitiopaikan seurata suomalaisen asepalvelusjärjestelmän tiimoilta käytävää keskustelua.
Miksi opetusministeri ehdottaa armeijan johtajakoulutuksesta myönnettävän opintopisteitä samaan aikaan kun hänen puolueensa epävirallisesti kaavailee opintojen muuttamista maksullisiksi? Lieneekö kyseessä jonkinlainen outo priorisointi? Samaan aikaan keskustellaan Nato-jäsenyydestä ja Venäjän uhasta.
Ei me, vaan ne
Eräs Nato-jäsenyyttä vahvasti kannattava palvelustoverini kerran totesi Suomen mahdollisuudesta liittymisestä kyseiseen puolustusliittoon: ”Vaarallisessa maailmassa ei koskaan voi olla liian turvallista.” Samalla logiikalla se, että suomalainen yhteiskunta alkaa pian jakaa armeijan käyneille lisää ja lisää etuja ja pyrkii saamaan suurimman osan miehistä suorittamaan asepalveluksen lisää globaalia, tai ainakin Pohjolan, turvallisuutta? Kenties maailman mahtavimmilla armeijoilla on täysin sama logiikka. Kummallista kyllä, tämä ei ole ollut tähänkään asti maailmanrauhan resepti.
Objektiivisuus ja kohtuus ovat hienoja asioita, kunhan niitä ei vain joudu soveltamaan itseensä.
Ossian Hartig
”Tervetuloa tekemään työtä, jolla on tarkoitus”, mainostettiin minulle aikoinaan, kun istuin 18-vuotiaana armeijan kutsunnoissa. Itse asiassa, juuri niin minä teen, vaikka varusmies olenkin. Ja vaikka minua lähtökohtaisesti inhottaa pelkkä ajatuskin siitä, että nuoret miehenalut opetetaan aikuisuuden kynnyksellä ampumaan toisia ihmisiä (puolustautuminenkin on tappamista), olen aliupseerikoulun suoritettuani ruvennut pitämään yleistä asevelvollisuutta positiivisena asiana. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole jarista tyhjänpäiväisyyksiä intistä, tai kertoa täysin subjektiivisia kokemuksiani sen mielekkyydestä tahi mielettömyydestä.
”Viholliskontakti”
Minulle suotiin ilo keskustella Venäjän armeijan Itämeren laivastossa palvelleen yliluutnantti S.:n kanssa, minkä myötä aloin ymmärtää itänaapurimme kansalaisten mentaliteettia hieman paremmin. Miehenä ja suomalaisena olen saanut (harmikseni) kokea, miten suuri merkitys asepalveluksen suorittamisella on etenkin vanhemman sukupolven silmissä. Se, että suoritin aliupseerikoulun ja ylenin alikersantiksi, oli isovanhempieni mielestä selvästi paljon hienompi asia, kuin että pääsin yliopistoon ensi yrittämällä ja menestyin opinnoissani hyvin.
Voisi siis täysin perustellusti sanoa, että suomalaisen median ja opetusjärjestelmän jatkuva talvisota-jatkosota-runnutus on saanut iskostettua militarismin niin tiukasti suomalaiseen identiteettiin, että se muovaa jo niin sanotun post-modernin ihmisenkin ajattelua. Idealismia parhaimmillaan?
Propagandasota
Oletin tietysti sinisilmäisesti, että kaikkine voitonpäivän paraateineen ja neuvostoaikoineen Venäjän kansa olisi kuitenkin huomattavasti suomalaisia militaristisempaa. Sen kuvan ainakin mediaa seuraamalla saa helposti. Viimeksi tammikuussa Hesarin keskustelupalstoilla käytiin myrskyisiä keskusteluja siitä, kuinka tämän vuoden paraatissa Venäjän edustajat aikovat kantaa suuria Stalin-plakaatteja. Suomalaisille kaikki talvi- ja jatkosotaan liittyvä on edelleen arka aihe, tabu, johon etenkään itänaapurissa ei saa koskea kepilläkään.
Onhan meilläkin omat juhlallisuutemme itsenäisyyspäivän paraatimme lippuineen kaikkineen. Mielestäni kyse on aivan samasta ilmiöstä: sodassa henkensä menettäneiden muistamisesta. En ymmärrä, kuinka täkäläisille median edustajille Venäjän juhlallisuuksista on tullut jonkinlainen pinjata, jota kerran vuodessa yritetään mätkiä rikki. Vaan löytyyköhän tästä pinjatasta karkkia sisältä? Ehkä kyseessä on vain kömpelö yritys kostaa Neuvostoliiton ja suomettumisen ajan ”vääryydet”. Mutta millä oikeutuksella me vaadimme toisen valtion muuttaa perinteitään, kun emme siihen kuitenkaan itsekään ole valmiita.
Onko suunta ylös- vai alaspäin - kohti idealismia vai realismia?
Totuus sattuu
Suhtautuminen armeijaa ja etenkin asepalvelusta kohtaan on kuitenkin Venäjällä nuivempaa kuin odottaa saattaa. Yliluutnantti S:ää lainaten: ”Täällä asepalveluksessa kulutettu vuosi nähdään pitkälti hukkaan heitettynä aikana. Totta kai vuosi yliopistossa auttaa elämässä eteenpäin armeijaa enemmän.” Nämä sanat olen pitänyt visusti mielessäni. Omat palvelustehtäväni puolustusvoimien uutislehdessä ovat taanneet minulle aitiopaikan seurata suomalaisen asepalvelusjärjestelmän tiimoilta käytävää keskustelua.
Miksi opetusministeri ehdottaa armeijan johtajakoulutuksesta myönnettävän opintopisteitä samaan aikaan kun hänen puolueensa epävirallisesti kaavailee opintojen muuttamista maksullisiksi? Lieneekö kyseessä jonkinlainen outo priorisointi? Samaan aikaan keskustellaan Nato-jäsenyydestä ja Venäjän uhasta.
Ei me, vaan ne
Eräs Nato-jäsenyyttä vahvasti kannattava palvelustoverini kerran totesi Suomen mahdollisuudesta liittymisestä kyseiseen puolustusliittoon: ”Vaarallisessa maailmassa ei koskaan voi olla liian turvallista.” Samalla logiikalla se, että suomalainen yhteiskunta alkaa pian jakaa armeijan käyneille lisää ja lisää etuja ja pyrkii saamaan suurimman osan miehistä suorittamaan asepalveluksen lisää globaalia, tai ainakin Pohjolan, turvallisuutta? Kenties maailman mahtavimmilla armeijoilla on täysin sama logiikka. Kummallista kyllä, tämä ei ole ollut tähänkään asti maailmanrauhan resepti.
Objektiivisuus ja kohtuus ovat hienoja asioita, kunhan niitä ei vain joudu soveltamaan itseensä.
Ossian Hartig
Kommentit