Siirry pääsisältöön

Sanasta miestä!

'

Päätin viime vuoden lopulla ottaa hieman etäisyyttä elämääni suorittamalla kansainvälisen työharjoittelun vanhassa iloisessa Vilnassa. Pyhänä tarkoituksenani on tässä samalla kerätä aineistoa ja kokemusta Valko-Venäjää käsittelevään graduuni. Tällä hetkellä, tiedoksi asianosaisille näin heti alkuun, se on sen verran muodollisesti edennyt, että yksi lipsahtanut bee on korjattu veeksi.

Työtehtäviini täällä, aivan kuin sattuman oikusta, sälyttyivät jo heti alusta alkaen lähinnä kulttuuri-, kieli- ja vähemmistöasiat, mikä slavistiselle ja humanistiselle ihmiselle passasi vallan mainiosti. Suomen Minskin edustuston vielä toistaiseksi puuttuessa myös Valko-Venäjän asioiden hoitaminen kuuluu asemapaikkani velvollisuuksiin. Kyseinen maa on aivan oma lukunsa yhteisen Eurooppamme kartalla ja Liettuakin on nykyisellään tunnettu joka suhteessa eurooppalaisittain poikkeuksellisen konservatiivisena maana. Maassa on vallalla tällä hetkellä vahva nationalistinen henki ja muualle Eurooppaan onkin välittynyt kuva Liettuasta erityisen ksenofobisena maana. Juutalaisiin on Liettuassa vanhastaan suhtauduttu nuivasti, liettualaisten osuus holokaustiin on edelleen suurilta osin lopullisesti ratkaisematta ja paikalliset juutalaisyhteisöt valittavat edelleen kotimaansa päättäjien ylenkatsetta maan lähes kokonaan hävitettyä juutalaista perintöä kohtaan. Vilna kuului lähiseutuineen maailmansotien välillä Puolaan ja Liettuan nykyinen pääkaupunki olikin toisen maailmansodan loppunäytöksiin asti karkeasti ottaen, liettualaisesta alkuperästään huolimatta, puoliksi puolalainen, puoliksi juutalainen kaupunki. Itselläni on ollut kunnia lähituntumalta saada seurata Liettuan kansalaisten elämää ja ainakin puolalaisvähemmistöä näyttäisi ärsyttävän kotivaltionsa puolalaisasukkaiden liettualaistamispolitiikka. Myös Valko-Venäjällä puolalaisvähemmistön saama kohtelu on herättänyt laajaa kansainvälistä huomiota.

Liettuan poliittisen ja yhteiskunnallisen elämän keskipisteenä on kuluvan vuoden alun ollut erityisesti maan seksuaalivähemmistöjen asema. Liettuassa virallistettiin maaliskuun alussa paljon huomiota osakseen saanut tiedonvälitystä koskeva laki, jonka tarkoituksena on suojella maan alaikäisiä ”haitalliselta informaatiolta”. Haitalliseksi informaatioksi luettiin lain alkuperäisversiossa myös seksuaalivähemmistöistä kertovan propagandan levittäminen, koska sen koettiin loukkaavan ”perinteisestä perhemuotoa”. Eksplisiittinen ilmaus homoseksuaalisuuteen poistettiin, mutta uuden lain katsotaan edelleen haittaavan seksiasioitten asiallistakin käsittelyä esimerkiksi kouluissa. Tämän tekstin kirjoitusajankohtana on edelleen loppuun käsittelemättä keväällä Vilnassa järjestettävään Baltic Pride 2010 -tapahtumaan liittyvää tasa-arvomarssia koskeva kiista. Juuri kun maan juutalaisyhteisöt ehtivät hiljattain ilmaista suuttumuksensa siitä, että Liettuan itsenäisyyspäivänä järjestetty avoimen nationalistinen kansallismarssi oli järjestetty eräällä entisen juutalaisen hautausmaan tilalle rakennetulla aukiolla, maan parlamentti alkoi keskuudessaan, uuteen perhelakiin vedoten, koota adressia tasa-arvomarssia vastaan. Myös tämän marssin järjestämispaikaksi Vilnan kaupunginisät olivat pitkin hampain suoneet edellä mainitun aukion. Sallimuksen motiivina tuskin on ollut etnisiä juuriaan ja itsetuntoasioitaan selvittelevän pääkaupungin lempeys seksuaalivähemmistöjään kohtaan. Vaikuttaisi vahvasti siltä, että urheilupalatsin aukiosta on parhaillaan tulossa eräänlainen symboli sille, että yritettiinpä olosuhteet järjestää jonkin ryhmittymän mielipiteen mukaan sopiviksi, aina joku toinen taho loukkaantuu ja saa epäsuorasti tukea joltakin kolmannelta taholta. Surkuhupaisasti voimmekin todeta, että tavallaan liettualaiset ovat nyt valmiita hautaamaan vanhat kaunansa juutalaisiaan kohtaan saadakseen riettauden marssin pysäytetyksi ennen kuin on edes selvitetty, mitä praidien järjestäjät mielenilmauksellaan todellisuudessa haluavat sanoa.

Liettuan parlamentin jäsenten lyhyet ja ytimekkäät lausunnot homomarssista ovat muodossaan ja sisällössään vertaansa vailla. Miksi Liettuassa sitten ollaan meikäläisittäin katsottuna niin kovin ahdasmielisiä ja vanhanaikaisia? Liettua on monessa suhteessa hyvin erikoinen valtio ja tästä syystä konservatiivisuudestaan kuuluisia liettualaisia pitää ymmärtää. Liettuan kieltä pidetään maanosamme indoeurooppalaisen kieliperheen vanhimpana jäsenenä. Liettualaiset tunnetaan Euroopan viimeisenä pakanakansana. Liettuan suuriruhtinaskunta oli satoja vuosia sitten Euroopan ensimmäinen monikansallinen suurvalta, jonka kohtaloksi syystä tai toisesta tuli joutua osaksi mahtavampia naapurivaltioitaan. Liettua oli menneinä toisenlaisina aikoina Neuvostoliiton ainoa distinktiivisesti roomalaiskatolinen osatasavalta. Liettualaisilla on siis joka suhteessa pitkä perinne puolustuskannalle asettumisesta. Aivan viimeisiin vuosikymmeniin asti jos jonkinlaista lipunheiluttajaa nähnyt maa on usein joutunut suurempien naapuriensa ylitallomaksi, joten ei ole ihme, että puolustautumisasenne on liettualaisessa kulttuurissa edelleen niin vahvasti nähtävissä. Sama koskee ehkä vieläkin selkeämmin Valko-Venäjää. Valko-Venäjältä vain näyttäisi puuttuvan liettualaisille niin kovin ominainen kansallisylpeys, jota ei nyky-Liettuassa hävetä näyttää. Itänaapuri sitä vastoin on valinnut siilipuolustuksen.

Jotakin perin kaunista liettualaisten homofobiassa kuitenkin on. Katsotaanpa! Sanojen semantiikan näkökulmasta on mielenkiintoista, että vaikka liettuan kielikulttuurissa homoseksuaalisuutta merkitsevän sanan tarkin liettualainen vastine lienee homoseksualumas, koetaan mainittu sana synonyymiksi sanan homoseksualizmas kanssa ja käsitteitä käytetään rinnan. Suomen kielessä sana homoseksualismi on jo käytännössä lähes kokonaan kadonnut yleisestä käytöstä sen päätteen merkityksen vuoksi. Aivan yleisesti Liettuassa, jota ylipäätään ei voi edellä kuvailluista taustasyistä kutsua ulkoiselta olemukseltaan erityisen avoimen aisti-iloiseksi maaksi, vastustetaan yleensä voimakkaasti nimenomaan seksuaalimieltymysten äänekästä ilmaisemista, sukupuolivallankumouksellista ideologiaa, harvoin homoseksuaaleja sinänsä. Ihmisen sukupuolielämää pidetään paljon vähemmän julkisena asiana kuin pohjoisemmassa Euroopassa, mutta oman sukupuolen edustajan kosketusta julkisessa kanssakäymisessä sitä vastoin ei kavahdeta yhtä herkästi kuin Suomessa. Varsinaiseksi ”lääppimiskulttuuriksi” liettualaista kulttuuria ei kuitenkaan parhaallakaan tahdolla voi nimittää. Maassa, jota on kurittanut milloin komunizmas, milloin fašizmas, lienee aivan ymmärrettävää, että mikä tahansa perin juurin ”perinteisistä liettualaisista arvoista” poikkeava - izmas, jolla on oma lippu-, vallankumous- ja marssiperinteensä, herättääkin monissa talouslaman kourissa elävässä kansalaisessa ärtymystä. Kun on muutakin ajateltavaa, ei aina jakseta vanhoja ajatusrakenteita päivittää. Kunnioitettava piirre liettualaisessa kansanluonteessa on kuitenkin itsehillinnän säilyttämisen ihanne, joka kuitenkin saattaa joskus ilmetä myös kylmäkiskoisuutena ja vastenmielisyytenä innovaatioita kohtaan. Samoin lohdullista liettualaisessa homofobiassa on, että jopa omaa ajatteluammekin ohjaavaa kielenhuoltoa ja sanojen ja niiden tarkoitteiden tarkistamista, sekä menneisyyden kriittistä tarkastelua on vielä suhteellisen helppo tehdä. Suoranaista ihmisvihaa vastaan hyökkääminen onkin jo vaikeampi haaste.

Make love not war!


24. maaliskuuta 2010

Riku-Artturi Lilja

CIMO-harjoittelija
Suomen suurlähetystö
Vilna, Liettua

Kommentit