<>
Vieras kynä –palsta:
Mitä ovat metodit?
Kysymys on vähintään kohtuullinen. Koen velvollisuudekseni vastata siihen kahdesta syystä, vaikka en olekaan tieteenfilosofian asiantuntija. Ensiksi, aloittelevana tieteenharjoittajana on minun joka tapauksessa pohdittava kysymystä metodien olemuksesta jo itsenikin takia. Toiseksi, olen todennäköisesti tämän syksyn aikana syyllistynyt jo monta kertaa siihen, minkä uskon olevan myös tämän kysymyksen pontimena: Opiskelija saa ensimmäisestä yliopistovuodesta alkaen kuulla sellaisia lauseita kuten ”Sinun tulee suorittaa metodiopinnot kirjallisuus- ja kielitieteessä”, ”Jos opinnäytteesi ei ole kieli- tai kirjallisuustieteellinen, tulee sinun hankkia metodisi muista oppiaineista”, ”Sinun pitäisi kuvata työssäsi käyttäämääsi metodia tarkemmin”. Opettajat tuntuvat toistavan näitä fraaseja useammin kuin pappi isämeitää alentumatta juuri koskaan selittämään, mitä metodeilla tarkoittavat.
Selitys opettajien vaikenemiseen tai kiertelyihin on helppo. Metodin käsitteen selittäminen on äärimmäisen vaikeaa. Niinkin vaikeaa, että aion jakaa oman selitykseni useaan osaan ja yhyttää käytännön vasta aivan lopussa ja tarvitsen tähän melko paljon paperia. Aluksi pohdin metodia sellaisessa mielessä, että siitä voi puhua yksikössä, yhtenä käsitteenä. Seuraavaksi siirryn monikkoon, metodeihin, sekä siihen, miten kysymys metodeista liittyy slavistin tai baltologin opintoihin ja opinnäytteisiin. Ja tästäkin huolimatta joku on varmasti kanssani eri mieltä, mahdollisesti vielä hyvästä syystä.
Niin kutsutun (luonnon)tieteellisen metodin tai menetelmän tunteminen on tärkeää koko kysymyksen ymmärtämisessä, lisäksi siihen perustuvat monet käsitykset siitä, mitä tiede on tai mitä sen pitäisi olla. Tieteellinen metodi merkitsee tapaa saada totuudellista, tieteellistä tietoa. Tällainen prosessi lähtee liikkeelle oletuksesta, hypoteesista, joka on usein johonkin havaintoon, käsitykseen tai kokemukseen perustuva väitelause. Tätä väitettä testataan kokoamalla aineisto ja tekemällä sille kokeita. Tämän jälkeen tulokset analysoidaan, ja ne joko kumoavat eli falsifioivat hypoteesin tai vahvistavat sitä. Keskeistä on nimenomaan se, että aineistolle tehtävät kokeet ovat kenen tahansa toistettavissa ja että yksikin oikein tehty koe kumoaa hypoteesiin, jos sen tulokset ovat hypoteesin kanssa ristiriidassa.
Tällainen näkemys ainoasta tieteellistä tietoa tuottavasta metodista on kuitenkin ongelmallinen muissa kuin luonnontieteissä. Yhteiskunta- ja kielitieteessä kirjallisuustieteestä puhumattakaan ongelmat liittyvät abstraktiotasoon. Nämä mainitut tieteenalat tutkivat usein ilmiöitä, jotka ovat valtavan paljon monimutkaisempia, abstraktimpia, kuin luonnontieteissä. Jos ajatellaan esimerkiksi aivoja ja aivojen tuotoksia, voidaan helposti todeta, että vaikkakin aivotoiminnan tutkimus voidaan aloittaa aina solu-, molekyyli- ja atomitasolta alkaen, on aivojen tuotos vaikkapa nyt suun kautta ilmaistuna jotakin sellaista, johon voi liittyy murteellisia, kulttuurisia, taiteellisia tai vaikkapa sosiaalisia elementtejä, mutta jonka tarkastelussa biologiasta tai kemiasta ei ole juuri mitään apua.
Abstraktimmilla tasoilla muodostuu ongelmaksi esimerkiksi kokeiden toistettavuus. Vaikka hypoteesi olisikin operationalisoitu eli muunnettu mitattavaan muotoon hyvin, voi koetta olla mahdotonta enää toistaa siten, että kaikki kokeen elementit ovat samoja . Toisaalta moni tutkimus lähtee liikkeelle mielenkiintoisesta aineistosta ilman, että mitään kumottavaa hypoteesia olisi esitetty ennalta. Monet yhteiskunta-, kieli- ja kirjallisuustieteelliset tutkimukset ovat juuri tällaisia, aineistolähtöisiä.
Tästä päästään monikkoon, metodeihin. Monilla tieteenaloilla luonnontieteiden ulkopuolella on vakiintuneita tapoja tuottaa tietoa, jotka rakentuvat tietylle tavalle käsitellä, kokeistaa ja analysoida aineistoa. Näitä tapoja kutsutaan metodeiksi tai menetelmiksi. Joskus nämä metodit ovat varsin lähellä luonnontieteitä, kuten esimerkiksi yhteiskuntatieteissä käytetyt määrälliset eli kvantitatiiviset menetelmät. Näissä metodeissa aineistosta kerätään usein numeeriseksi muunnettavaa tietoa, jota analysoidaan esimerkiksi tilastollisesti. Tällainen tutkimus voisi lähteä vaikkapa kysymyksestä, millainen ihminen äänestää keskustaa. Aineiston voi kerätä kyselyllä, jossa on kysytty myös taustatietoja. Taustatietoja yhdistellään ja niiden ja kysyttävän asian välillä etsitään esimerkiksi korrelaatiota, kausaali- eli syy- ja seuraussuhteita, ja todennäköisyyksiä. Tällaisen tutkimuksen metodia voisi tutkija halutessaan kutsua vaikkapa kyselyaineiston tilastolliseksi analyysiksi.
Monesti metodin nimeäminen on hankalaa. Erityisen hankalaa se tuntuu olevan taiteidentutkimuksessa ja kielitieteessä. Taiteidentutkimuksessa ja yhteiskuntatieteissä on metodeja, joita kutsutaan teksti-, diskurssi-, dokumentti- tai joksikin muuksi analyysiksi. Lukuunottamatta teksti- ja diskurssianalyysin muutamia erittäin teoriasidonnaisia muotoja näiden hienojen nimien taustalta paljastuu usein tutkija, joka lukee paljon aineistoa ja tekee siitä ihan järkeviä johtopäätöksiä, mutta menetelmän nimeämisen paineissa on joutunut lätkäisemään tutkimukselleen hienon metodietiketin, vaikka olisi pärjännyt varsin hyvin ilmankin. Tärkeämpää kuin etsiä käyttämälleen menetelmälle väkisin hienoa nimeä on kuvata tarkasti se prosessi, jonka avulla tulokset on saatu. Näin oma ajattelu ja sen mahdolliset puutteet asetetaan tiedeyhteisön arvioitaviksi.
Kielitieteessä ongelma on monesti se, että aineiston ja teorian väliin jäävä metodinmentävä aukko on varsin kapea. Esimerkkinä rusisti Ruusu on sitä mieltä, että fraasi x tarkoittaa eri asiaa kuin fraasi y, mutta ainoa ero on vain sanajärjestyksessä, ja senhän pitäisi olla vapaa. Hän hankkii hyvän tietokonekorpuksen ja etsii molemmat fraasit konteksteissaan. Hän huomaa, että erään kielioppiteorian mukaan lauseesta voidaan erottaa pragmaattiset elementit a ja b, ja että fraasi x heijastelee elementtiä a y:n heijastellessa b:tä. Tämän tutkimuksen metodia voisi toki kutsua korpusanalyysiksi, mutta se ei valitettavasti kertoisi yhtään mitään tutkimuksen todellisesta luonteesta. Sekä kieli- että kirjallisuustieteen osalta metodien hallitsemisella tarkoitetaankin lähinnä alojen teorioiden tuntemusta tai yksinkertaisesti tietoa siitä, millaisia tietyn alan tutkimukset yleensä ovat. Näin on esimerkiksi puhuttaessa metodiopinnoista, jotka balttilaisisten ja slaavilaisisten kielten oppiaineissa ovat kieli- ja kirjallisuustieteen peruskursseja.
Vaikka näyttää siltä, että tieteellinen metodi on hylättävä esimerkiksi kieli- ja kirjallisuustieteen osalta lähtökohtana, on kaikessa tieteellisessä työssä kuitenkin jotakin samaa, joka liittyy nimenomaan metodiin. Metodi on nimittäin kaikessa yksinkertaisuudessaan se tapa, jolla tutkimuksessa esitetty uusi tieto on saatu. Millaista metodia tutkija käyttää, riippuu tutkimuskohteesta ja siitä millainen hänen tietoteoreettinen eli epistemologinen näkemyksensä on: Toinen tutkija hyväksyy ainoastaan tiukan tieteelliseen metodin tieteellisen tiedon lähteenä, toinen taas uskoo kirjailijan lapsuuden tai aikakauden aatevirtausten analysoinnin olevan järkevä tapa tuottaa uutta tietoa kirjailijan teoksista.
Max Wahlström
Vieras kynä –palsta:
Mitä ovat metodit?
Kysymys on vähintään kohtuullinen. Koen velvollisuudekseni vastata siihen kahdesta syystä, vaikka en olekaan tieteenfilosofian asiantuntija. Ensiksi, aloittelevana tieteenharjoittajana on minun joka tapauksessa pohdittava kysymystä metodien olemuksesta jo itsenikin takia. Toiseksi, olen todennäköisesti tämän syksyn aikana syyllistynyt jo monta kertaa siihen, minkä uskon olevan myös tämän kysymyksen pontimena: Opiskelija saa ensimmäisestä yliopistovuodesta alkaen kuulla sellaisia lauseita kuten ”Sinun tulee suorittaa metodiopinnot kirjallisuus- ja kielitieteessä”, ”Jos opinnäytteesi ei ole kieli- tai kirjallisuustieteellinen, tulee sinun hankkia metodisi muista oppiaineista”, ”Sinun pitäisi kuvata työssäsi käyttäämääsi metodia tarkemmin”. Opettajat tuntuvat toistavan näitä fraaseja useammin kuin pappi isämeitää alentumatta juuri koskaan selittämään, mitä metodeilla tarkoittavat.
Selitys opettajien vaikenemiseen tai kiertelyihin on helppo. Metodin käsitteen selittäminen on äärimmäisen vaikeaa. Niinkin vaikeaa, että aion jakaa oman selitykseni useaan osaan ja yhyttää käytännön vasta aivan lopussa ja tarvitsen tähän melko paljon paperia. Aluksi pohdin metodia sellaisessa mielessä, että siitä voi puhua yksikössä, yhtenä käsitteenä. Seuraavaksi siirryn monikkoon, metodeihin, sekä siihen, miten kysymys metodeista liittyy slavistin tai baltologin opintoihin ja opinnäytteisiin. Ja tästäkin huolimatta joku on varmasti kanssani eri mieltä, mahdollisesti vielä hyvästä syystä.
Niin kutsutun (luonnon)tieteellisen metodin tai menetelmän tunteminen on tärkeää koko kysymyksen ymmärtämisessä, lisäksi siihen perustuvat monet käsitykset siitä, mitä tiede on tai mitä sen pitäisi olla. Tieteellinen metodi merkitsee tapaa saada totuudellista, tieteellistä tietoa. Tällainen prosessi lähtee liikkeelle oletuksesta, hypoteesista, joka on usein johonkin havaintoon, käsitykseen tai kokemukseen perustuva väitelause. Tätä väitettä testataan kokoamalla aineisto ja tekemällä sille kokeita. Tämän jälkeen tulokset analysoidaan, ja ne joko kumoavat eli falsifioivat hypoteesin tai vahvistavat sitä. Keskeistä on nimenomaan se, että aineistolle tehtävät kokeet ovat kenen tahansa toistettavissa ja että yksikin oikein tehty koe kumoaa hypoteesiin, jos sen tulokset ovat hypoteesin kanssa ristiriidassa.
Tällainen näkemys ainoasta tieteellistä tietoa tuottavasta metodista on kuitenkin ongelmallinen muissa kuin luonnontieteissä. Yhteiskunta- ja kielitieteessä kirjallisuustieteestä puhumattakaan ongelmat liittyvät abstraktiotasoon. Nämä mainitut tieteenalat tutkivat usein ilmiöitä, jotka ovat valtavan paljon monimutkaisempia, abstraktimpia, kuin luonnontieteissä. Jos ajatellaan esimerkiksi aivoja ja aivojen tuotoksia, voidaan helposti todeta, että vaikkakin aivotoiminnan tutkimus voidaan aloittaa aina solu-, molekyyli- ja atomitasolta alkaen, on aivojen tuotos vaikkapa nyt suun kautta ilmaistuna jotakin sellaista, johon voi liittyy murteellisia, kulttuurisia, taiteellisia tai vaikkapa sosiaalisia elementtejä, mutta jonka tarkastelussa biologiasta tai kemiasta ei ole juuri mitään apua.
Abstraktimmilla tasoilla muodostuu ongelmaksi esimerkiksi kokeiden toistettavuus. Vaikka hypoteesi olisikin operationalisoitu eli muunnettu mitattavaan muotoon hyvin, voi koetta olla mahdotonta enää toistaa siten, että kaikki kokeen elementit ovat samoja . Toisaalta moni tutkimus lähtee liikkeelle mielenkiintoisesta aineistosta ilman, että mitään kumottavaa hypoteesia olisi esitetty ennalta. Monet yhteiskunta-, kieli- ja kirjallisuustieteelliset tutkimukset ovat juuri tällaisia, aineistolähtöisiä.
Tästä päästään monikkoon, metodeihin. Monilla tieteenaloilla luonnontieteiden ulkopuolella on vakiintuneita tapoja tuottaa tietoa, jotka rakentuvat tietylle tavalle käsitellä, kokeistaa ja analysoida aineistoa. Näitä tapoja kutsutaan metodeiksi tai menetelmiksi. Joskus nämä metodit ovat varsin lähellä luonnontieteitä, kuten esimerkiksi yhteiskuntatieteissä käytetyt määrälliset eli kvantitatiiviset menetelmät. Näissä metodeissa aineistosta kerätään usein numeeriseksi muunnettavaa tietoa, jota analysoidaan esimerkiksi tilastollisesti. Tällainen tutkimus voisi lähteä vaikkapa kysymyksestä, millainen ihminen äänestää keskustaa. Aineiston voi kerätä kyselyllä, jossa on kysytty myös taustatietoja. Taustatietoja yhdistellään ja niiden ja kysyttävän asian välillä etsitään esimerkiksi korrelaatiota, kausaali- eli syy- ja seuraussuhteita, ja todennäköisyyksiä. Tällaisen tutkimuksen metodia voisi tutkija halutessaan kutsua vaikkapa kyselyaineiston tilastolliseksi analyysiksi.
Monesti metodin nimeäminen on hankalaa. Erityisen hankalaa se tuntuu olevan taiteidentutkimuksessa ja kielitieteessä. Taiteidentutkimuksessa ja yhteiskuntatieteissä on metodeja, joita kutsutaan teksti-, diskurssi-, dokumentti- tai joksikin muuksi analyysiksi. Lukuunottamatta teksti- ja diskurssianalyysin muutamia erittäin teoriasidonnaisia muotoja näiden hienojen nimien taustalta paljastuu usein tutkija, joka lukee paljon aineistoa ja tekee siitä ihan järkeviä johtopäätöksiä, mutta menetelmän nimeämisen paineissa on joutunut lätkäisemään tutkimukselleen hienon metodietiketin, vaikka olisi pärjännyt varsin hyvin ilmankin. Tärkeämpää kuin etsiä käyttämälleen menetelmälle väkisin hienoa nimeä on kuvata tarkasti se prosessi, jonka avulla tulokset on saatu. Näin oma ajattelu ja sen mahdolliset puutteet asetetaan tiedeyhteisön arvioitaviksi.
Kielitieteessä ongelma on monesti se, että aineiston ja teorian väliin jäävä metodinmentävä aukko on varsin kapea. Esimerkkinä rusisti Ruusu on sitä mieltä, että fraasi x tarkoittaa eri asiaa kuin fraasi y, mutta ainoa ero on vain sanajärjestyksessä, ja senhän pitäisi olla vapaa. Hän hankkii hyvän tietokonekorpuksen ja etsii molemmat fraasit konteksteissaan. Hän huomaa, että erään kielioppiteorian mukaan lauseesta voidaan erottaa pragmaattiset elementit a ja b, ja että fraasi x heijastelee elementtiä a y:n heijastellessa b:tä. Tämän tutkimuksen metodia voisi toki kutsua korpusanalyysiksi, mutta se ei valitettavasti kertoisi yhtään mitään tutkimuksen todellisesta luonteesta. Sekä kieli- että kirjallisuustieteen osalta metodien hallitsemisella tarkoitetaankin lähinnä alojen teorioiden tuntemusta tai yksinkertaisesti tietoa siitä, millaisia tietyn alan tutkimukset yleensä ovat. Näin on esimerkiksi puhuttaessa metodiopinnoista, jotka balttilaisisten ja slaavilaisisten kielten oppiaineissa ovat kieli- ja kirjallisuustieteen peruskursseja.
Vaikka näyttää siltä, että tieteellinen metodi on hylättävä esimerkiksi kieli- ja kirjallisuustieteen osalta lähtökohtana, on kaikessa tieteellisessä työssä kuitenkin jotakin samaa, joka liittyy nimenomaan metodiin. Metodi on nimittäin kaikessa yksinkertaisuudessaan se tapa, jolla tutkimuksessa esitetty uusi tieto on saatu. Millaista metodia tutkija käyttää, riippuu tutkimuskohteesta ja siitä millainen hänen tietoteoreettinen eli epistemologinen näkemyksensä on: Toinen tutkija hyväksyy ainoastaan tiukan tieteelliseen metodin tieteellisen tiedon lähteenä, toinen taas uskoo kirjailijan lapsuuden tai aikakauden aatevirtausten analysoinnin olevan järkevä tapa tuottaa uutta tietoa kirjailijan teoksista.
Max Wahlström
Kommentit