'
Jo ensimmäiset kieliharjoitteluviikot Prahassa sen osoittivat: Sirpa ja minä olemme auttamattoman epäsosiaalisia ja sopeutumattomia. Vaikka Vetrnik, humanistien ”kolej” Prahassa, ei voisikaan ylpeillä luteilla, kylmyydellä, rikollisuudella eikä sähkökatkoilla, oli siinä hienohipiäisille porvarislapsille kestämistä.
Myönnettäköön, että Mariola oli hauska tyttö puolalais-tsekkiläisine höpötyksineen, meikkeineen ja raamattuineen. Sebastian taas oli mukavan harmiton asuintoveri: hiljainen, suorastaan arka italialainen pikkumies, jota saattoi kätevästi käyttää kynnysmattona.
Myönnettäköön, että suihkussa sai käydä yksin, mutta se oli sen ansiota, että vain yksi viidestä suihkusta toimi. Keittiössä oli jääkaappi, joka oli epäkunnossa, ja liesi, joka oli kunnossa. Liesitasolla sitten yhtyi Kiinan kana Jemenin herratiesmihin. Opiskelijoiden arvolle ei sopinut sotkuihin kajota, niitä vartenhan ovat siivoojat.
Myönnettäköön, että saimme lopulta avaimen pesutupaankin. Kaksi päivää sen löytäminen kesti. Sitten yhytimme sen hieman pilveilevältä vaikuttavan jugun, jonka taskunpohjalle avain oli unohtunut. Pesutuvan oven takana ei kuitenkaan ollut pesutupaa, vaan pannuhuone. Yhdessä nurkassa tosin todellakin jökötti kovia kokenut pulsaattoripesukone, toisessa taas vaahtosammuttimen kokoinen linko. Tulivathan vaatteet puhtaiksi, mutta moiseen primitiivisyyteen antautuisi mieluummin kesällä kesämökillä.
Sikäli meillä oli onnea että meidän kerroksessamme asui lähes pelkästään eurooppalaisia. Haukuttakoot meidät vaikka rasisteiksi, mutta aasialais-afrikkalaisissa käytävissä karta kaikkiaan lemusi. Minun kansainvälisyyskasvatukseni ei riitä, että jaksaisin ymmärtää tapaa heittää jätteet ulos ikkunasta.
Tähän kaikkeenkaan me emme alistuneet. Saakoot happamat postivahdit ja epäystävällinen asuntotoimiston virkailija pitkän nenän. Mepäs kaivamme länsivaluutat esiin ja
VUOKRAAMME ASUNNON
- Onko siellä Anoncessa mitään, Esa-Pekka? kyselee Sirpa ja astuu huoneeseen. Sebastian on toista päivää salaperäisesti poissa.
- Kyllähän täällä on vaikka mitä. Katso, tässäkin ”varakas yksityisyrittäjä-” Ai niitä asuntoja – mihinkäs se sivu taas tuli?
- Yäk! Taasko sinä ryvet niissä ”Hezke chvile” –ilmoituksissa?
- Kun ne on hauskoja! Näistä voisi vaikka kirjoittaa Kopejkaan. Kuuntele: ”Keski-ikäinen roteva leskirouva etsii nuoria miehiä palvelijoikseen. Ruoska ja käsiraudat on.”
- EPE!
- Ja tässä 20-vuotias ruskeasilmäinen opiskelijapoika on yksinäinen ja etsii seuraa toisesta –
- Etkös sinä muistaakseni ole varattu, huomauttaa Sirpa, tuo ilonpilaaja.
- Niin, huokaan minä ja etsin oikean sivun ilmoituslehdestä: kahden ja kolmen huoneen asuntoja on viisi. Yhdessä puhelin kylpyhuoneessa, se taitaa olla liian kallis. Toiseen pitä tehdä kirjallinen tarjous. Nuo kolme pitää siis soittaa läpi.
Kävimme siis toimeen: Minä soitin ja Sirpa tukena. Tapahtumista ei ole jäänyt minulle muistikuvaa. Harvat asiat hermostuttavat niin kuin soittaminen huonolla puhelimella meluisasta paikasta tuntemattomalle ihmiselle vieraalla kielellä rahaa koskevassa asiassa. Sirpan kertoman mukaan onnitunut tingintä älyttömistä vuokrapyynnöistä kohtuullisiin oli herättänyt puhelinjonossa ansaittua ihailua.
Kaksi ilmoitusta pääsi loppusuoralle: yläkerta omakotitalosta Länsi-Prahassa, tois puol jokkee, ja kaksio etelän lähiöseudulla. Ensimmäistä kävimme vakoilemassa ulkopuolelta. Sirpa sai viettää seurassani hauskan päivän Prahan laidalla, kun minä kantapään kautta sain selville, että eräs katu eräässä kaupunginosassa on melkein samanniminen kuin muuan toinen kaupunginosa, jossa taas on katu, jonka nimi muistuttaa toisen kaupunginosan nimeä.
Lähiökaksion näyttö järjestyi pian. Huolellisesti me laittauduimme kunnollisen ja vakavaraisen näköisiksi ja saavuimme sitten jännittyneinä kohtauspaikalle, metroasemalle.
Ja tuoltapa pyörähtääkin paikalle asunnon omistajatar, neiti Tamara Komarkovia. Hänestä käyttää vastustamattomasti nimitystä tytönheitukka. Ja kovin neitimäiseen tyyliin on sisustettu asuntokin, jonka kokolattiamattoja Tamara ylpeänä esittelee.
Ajan myötä olemme huomanneet, että asunto on sisustettu enemmän näytettäväksi kuin käytettäväksi. Keittiössä oli toisaalta kattiloita tusina, toisaalta ei yhtään kauhaa. Kaapeissa koreilevat silmien tasalla sirot pikku espressokupit ja sormustimenkokoiset liköörilasit. Kunnon astiat on tungettu ahtaisiin nurkkiin. Totta puhuen liköörilasit ovat kyllä olleet ahkerassa käytössä. Kuinkahan sitä taas oppii juomaan kahvinsa ilman Jelinekin Griottea!
MILLOIN HÄÄT PIDETÄÄN?
Neiti Komarkova oli meihin ja me häneen – tai asuntoon – tyytyväisiä. Meitä ennen tarjolla ollut tsekkiläis-libanonilainen avopari ei pärjännyt vertailussa. Lopullisesti valituksi tulemisemme vahvistui seuraavana päivänä, kun Tamaran äitikin antoi meille puhelimitse siunauksena. Sain kuulla, että minä ja snoubenka (snoubenka – eikös se...) voimme muuttaa parin päivän päästä.
Puhelimesta päästyäni tarkistin asian: snoubenka, f = MORSIAN. Hyvänen aika! Kyllähän Sirpa on mukava tyttö, mutta minulla on kyllä muita suunnitelmia. Ja mitähän Petrikin sanoisi! Päätimme koettaa hienovaraisesti korjata väärinkäsityksen.
Viimein koitti muuton hetki. Rahtasimme tavarat taksilla halki kaupungin uuteen kotiimme, jossa nti Komarkova jo odotteli. Diskreetisti kohtuullinen, joskaan ei vähäpätöinen summa saksan markkoja vaihtoi omistajaa. Kaupantekijäksi Tamara olisi välttämättä halunnut kestitä meitä tavalla tai toisella. Me puolestamme olisimme kernaasti päässeet kuuntelemasta hänen lörpötystään hermojaraastavalla sleesialaismurteella.
Sirpa kiittää Tamaraa vieraanvaraisuudesta mutta selittää, että hänen on oltava tarkka ”tämän” kanssa. Ynnä taputtaa vatsaansa. Tamara ei onnittele; ehkä se ei hänestä kuulu asiaan, kun meillä ei vielä ole edes sormuksia. Mutta vatsan taputtelu on selvä ele: Sirpa odottaa. Tamara katsoo minuun niin kuin ainakin nainen miessikaa: minä pääsen vähällä, minunhan ei tarvitse mennä itkien vanhempien luo tunnustamaan: ”Musim se vdavat” eli ”Minun on mentävä naimisiin”.
Loppujen lopuksi emme voi kieltäytyä lasillisesta unkarilaista vermuttia. Olin jo jonkin aikaa tuntenut keuhkoputkentulehduksen alkuoireita, niin että minulta tuo valju keltainen neste sai laimean vastaanoton. Onneksi naisväki siirtyi keittiöön tupakalle ja enemmälle vermutille. Minä pitelin olohuoneessa omaa vermuttiani sisällä ja kuuntelin keskustelua:
- Varmasti te viihdytte oikein hyvin. Vuodekin on leveä ja mukava, sanoo Tamara.
- Itse asiassa kollegani nukkuu luultavimmin olohuoneessa, oikaisee Sirpa.
- Ah, ymmärrän, virkkoo Tamara.
Voi kuulla, ettei hän ymmärrä yhtään mitään. ”Jos mies ja nainen asuvat saman katon alla”, hän miettii, ”niin turha kai sitä enää nykyään on sievistellä. Mutta ehkäpä se on LÄNSIMAINEN tapa. Nyt en saa paljastaa tietämättömyyttäni! Muuten Fanta-tölkit keittiön hyllyllä (tyhjä, kirj.huom.), saksalaiset muovikassit (rikkinäiset, kirj.huom.) ja huolettomasti sohvapöydälle heitetyt ranskalaiset lehdet (pölyiset, kirj.huom.) eivät peitä minun itäeurooppalaisuuttani. Siis: eurooppalaisittain seurustellaan ”kollegan” kanssa.”
Vähän myöhemmin Sirpa muistaa: - Niin ei kai teillä ole mitään sitä vastaan, jos minun mieheni asuu täällä Prahaan tullessaan? Tamaran hömistyminen pysäyttää kellon. Toiseen huoneeseen asti kuuluu aivosen hurina. Sitten hän kysyy varovaisen toiveikkaasti:
- Siis pan Keskitalo on teidän veljenne?
Kolme lasillista unkarilaista vermuttia ja kolmen suomalaisen keskinäiset suhteet päässä velloen Tamara tekee lähtöä. Työt odottavat. Hän kysyy lähdemmekö samalla vielä katsomaan reittiä metrolle. Sirpa vastaa sairauttani ajatellen:
- Ei kiitos. Luulen, että kollegani tahtoo heti sänkyyn.
Tamara-parka poistuu masentuneena. Noin eurooppalaista hänestä ei ikinä tulisi.
kirj. Esa-Pekka Keskitalo
sens. Sirpa Seppälä
Jo ensimmäiset kieliharjoitteluviikot Prahassa sen osoittivat: Sirpa ja minä olemme auttamattoman epäsosiaalisia ja sopeutumattomia. Vaikka Vetrnik, humanistien ”kolej” Prahassa, ei voisikaan ylpeillä luteilla, kylmyydellä, rikollisuudella eikä sähkökatkoilla, oli siinä hienohipiäisille porvarislapsille kestämistä.
Myönnettäköön, että Mariola oli hauska tyttö puolalais-tsekkiläisine höpötyksineen, meikkeineen ja raamattuineen. Sebastian taas oli mukavan harmiton asuintoveri: hiljainen, suorastaan arka italialainen pikkumies, jota saattoi kätevästi käyttää kynnysmattona.
Myönnettäköön, että suihkussa sai käydä yksin, mutta se oli sen ansiota, että vain yksi viidestä suihkusta toimi. Keittiössä oli jääkaappi, joka oli epäkunnossa, ja liesi, joka oli kunnossa. Liesitasolla sitten yhtyi Kiinan kana Jemenin herratiesmihin. Opiskelijoiden arvolle ei sopinut sotkuihin kajota, niitä vartenhan ovat siivoojat.
Myönnettäköön, että saimme lopulta avaimen pesutupaankin. Kaksi päivää sen löytäminen kesti. Sitten yhytimme sen hieman pilveilevältä vaikuttavan jugun, jonka taskunpohjalle avain oli unohtunut. Pesutuvan oven takana ei kuitenkaan ollut pesutupaa, vaan pannuhuone. Yhdessä nurkassa tosin todellakin jökötti kovia kokenut pulsaattoripesukone, toisessa taas vaahtosammuttimen kokoinen linko. Tulivathan vaatteet puhtaiksi, mutta moiseen primitiivisyyteen antautuisi mieluummin kesällä kesämökillä.
Sikäli meillä oli onnea että meidän kerroksessamme asui lähes pelkästään eurooppalaisia. Haukuttakoot meidät vaikka rasisteiksi, mutta aasialais-afrikkalaisissa käytävissä karta kaikkiaan lemusi. Minun kansainvälisyyskasvatukseni ei riitä, että jaksaisin ymmärtää tapaa heittää jätteet ulos ikkunasta.
Tähän kaikkeenkaan me emme alistuneet. Saakoot happamat postivahdit ja epäystävällinen asuntotoimiston virkailija pitkän nenän. Mepäs kaivamme länsivaluutat esiin ja
VUOKRAAMME ASUNNON
- Onko siellä Anoncessa mitään, Esa-Pekka? kyselee Sirpa ja astuu huoneeseen. Sebastian on toista päivää salaperäisesti poissa.
- Kyllähän täällä on vaikka mitä. Katso, tässäkin ”varakas yksityisyrittäjä-” Ai niitä asuntoja – mihinkäs se sivu taas tuli?
- Yäk! Taasko sinä ryvet niissä ”Hezke chvile” –ilmoituksissa?
- Kun ne on hauskoja! Näistä voisi vaikka kirjoittaa Kopejkaan. Kuuntele: ”Keski-ikäinen roteva leskirouva etsii nuoria miehiä palvelijoikseen. Ruoska ja käsiraudat on.”
- EPE!
- Ja tässä 20-vuotias ruskeasilmäinen opiskelijapoika on yksinäinen ja etsii seuraa toisesta –
- Etkös sinä muistaakseni ole varattu, huomauttaa Sirpa, tuo ilonpilaaja.
- Niin, huokaan minä ja etsin oikean sivun ilmoituslehdestä: kahden ja kolmen huoneen asuntoja on viisi. Yhdessä puhelin kylpyhuoneessa, se taitaa olla liian kallis. Toiseen pitä tehdä kirjallinen tarjous. Nuo kolme pitää siis soittaa läpi.
Kävimme siis toimeen: Minä soitin ja Sirpa tukena. Tapahtumista ei ole jäänyt minulle muistikuvaa. Harvat asiat hermostuttavat niin kuin soittaminen huonolla puhelimella meluisasta paikasta tuntemattomalle ihmiselle vieraalla kielellä rahaa koskevassa asiassa. Sirpan kertoman mukaan onnitunut tingintä älyttömistä vuokrapyynnöistä kohtuullisiin oli herättänyt puhelinjonossa ansaittua ihailua.
Kaksi ilmoitusta pääsi loppusuoralle: yläkerta omakotitalosta Länsi-Prahassa, tois puol jokkee, ja kaksio etelän lähiöseudulla. Ensimmäistä kävimme vakoilemassa ulkopuolelta. Sirpa sai viettää seurassani hauskan päivän Prahan laidalla, kun minä kantapään kautta sain selville, että eräs katu eräässä kaupunginosassa on melkein samanniminen kuin muuan toinen kaupunginosa, jossa taas on katu, jonka nimi muistuttaa toisen kaupunginosan nimeä.
Lähiökaksion näyttö järjestyi pian. Huolellisesti me laittauduimme kunnollisen ja vakavaraisen näköisiksi ja saavuimme sitten jännittyneinä kohtauspaikalle, metroasemalle.
Ja tuoltapa pyörähtääkin paikalle asunnon omistajatar, neiti Tamara Komarkovia. Hänestä käyttää vastustamattomasti nimitystä tytönheitukka. Ja kovin neitimäiseen tyyliin on sisustettu asuntokin, jonka kokolattiamattoja Tamara ylpeänä esittelee.
Ajan myötä olemme huomanneet, että asunto on sisustettu enemmän näytettäväksi kuin käytettäväksi. Keittiössä oli toisaalta kattiloita tusina, toisaalta ei yhtään kauhaa. Kaapeissa koreilevat silmien tasalla sirot pikku espressokupit ja sormustimenkokoiset liköörilasit. Kunnon astiat on tungettu ahtaisiin nurkkiin. Totta puhuen liköörilasit ovat kyllä olleet ahkerassa käytössä. Kuinkahan sitä taas oppii juomaan kahvinsa ilman Jelinekin Griottea!
MILLOIN HÄÄT PIDETÄÄN?
Neiti Komarkova oli meihin ja me häneen – tai asuntoon – tyytyväisiä. Meitä ennen tarjolla ollut tsekkiläis-libanonilainen avopari ei pärjännyt vertailussa. Lopullisesti valituksi tulemisemme vahvistui seuraavana päivänä, kun Tamaran äitikin antoi meille puhelimitse siunauksena. Sain kuulla, että minä ja snoubenka (snoubenka – eikös se...) voimme muuttaa parin päivän päästä.
Puhelimesta päästyäni tarkistin asian: snoubenka, f = MORSIAN. Hyvänen aika! Kyllähän Sirpa on mukava tyttö, mutta minulla on kyllä muita suunnitelmia. Ja mitähän Petrikin sanoisi! Päätimme koettaa hienovaraisesti korjata väärinkäsityksen.
Viimein koitti muuton hetki. Rahtasimme tavarat taksilla halki kaupungin uuteen kotiimme, jossa nti Komarkova jo odotteli. Diskreetisti kohtuullinen, joskaan ei vähäpätöinen summa saksan markkoja vaihtoi omistajaa. Kaupantekijäksi Tamara olisi välttämättä halunnut kestitä meitä tavalla tai toisella. Me puolestamme olisimme kernaasti päässeet kuuntelemasta hänen lörpötystään hermojaraastavalla sleesialaismurteella.
Sirpa kiittää Tamaraa vieraanvaraisuudesta mutta selittää, että hänen on oltava tarkka ”tämän” kanssa. Ynnä taputtaa vatsaansa. Tamara ei onnittele; ehkä se ei hänestä kuulu asiaan, kun meillä ei vielä ole edes sormuksia. Mutta vatsan taputtelu on selvä ele: Sirpa odottaa. Tamara katsoo minuun niin kuin ainakin nainen miessikaa: minä pääsen vähällä, minunhan ei tarvitse mennä itkien vanhempien luo tunnustamaan: ”Musim se vdavat” eli ”Minun on mentävä naimisiin”.
Loppujen lopuksi emme voi kieltäytyä lasillisesta unkarilaista vermuttia. Olin jo jonkin aikaa tuntenut keuhkoputkentulehduksen alkuoireita, niin että minulta tuo valju keltainen neste sai laimean vastaanoton. Onneksi naisväki siirtyi keittiöön tupakalle ja enemmälle vermutille. Minä pitelin olohuoneessa omaa vermuttiani sisällä ja kuuntelin keskustelua:
- Varmasti te viihdytte oikein hyvin. Vuodekin on leveä ja mukava, sanoo Tamara.
- Itse asiassa kollegani nukkuu luultavimmin olohuoneessa, oikaisee Sirpa.
- Ah, ymmärrän, virkkoo Tamara.
Voi kuulla, ettei hän ymmärrä yhtään mitään. ”Jos mies ja nainen asuvat saman katon alla”, hän miettii, ”niin turha kai sitä enää nykyään on sievistellä. Mutta ehkäpä se on LÄNSIMAINEN tapa. Nyt en saa paljastaa tietämättömyyttäni! Muuten Fanta-tölkit keittiön hyllyllä (tyhjä, kirj.huom.), saksalaiset muovikassit (rikkinäiset, kirj.huom.) ja huolettomasti sohvapöydälle heitetyt ranskalaiset lehdet (pölyiset, kirj.huom.) eivät peitä minun itäeurooppalaisuuttani. Siis: eurooppalaisittain seurustellaan ”kollegan” kanssa.”
Vähän myöhemmin Sirpa muistaa: - Niin ei kai teillä ole mitään sitä vastaan, jos minun mieheni asuu täällä Prahaan tullessaan? Tamaran hömistyminen pysäyttää kellon. Toiseen huoneeseen asti kuuluu aivosen hurina. Sitten hän kysyy varovaisen toiveikkaasti:
- Siis pan Keskitalo on teidän veljenne?
Kolme lasillista unkarilaista vermuttia ja kolmen suomalaisen keskinäiset suhteet päässä velloen Tamara tekee lähtöä. Työt odottavat. Hän kysyy lähdemmekö samalla vielä katsomaan reittiä metrolle. Sirpa vastaa sairauttani ajatellen:
- Ei kiitos. Luulen, että kollegani tahtoo heti sänkyyn.
Tamara-parka poistuu masentuneena. Noin eurooppalaista hänestä ei ikinä tulisi.
kirj. Esa-Pekka Keskitalo
sens. Sirpa Seppälä
Kommentit