'
ELI KUINKA PURJEHDITAAN VIIKINKILAIVALLA KONSTANTINOPOLIIN
Pohjoisen kylmä, pimeä ja toisinaan ankean pitkä talvi-ilta herättää ihmisissä erilaisia tuntemuksia. Kuka kumoaa kurkkuunsa tuoppikaupalla höyryävää, terästettyä glögiä; toinen taas käpertyy kirja sylissään takkatulen ääreen. Kolmannen, ehkä jonkin verran harvinaisemman ryhmän muodostavat ne, jotka alkavat tuntea vastustamatonta halua rynnätä eläimennahkoihin ja karvalakkiin pukeutuneena kirves kädessään ulos lumiseen sineen, työntää veneensä vesille ja purjehtia sillä kauas etelän lämpöön, missä elämä maistuu viiniltä ja hunajalta. Tämä lyhyt matkaopas on kirjoitettu etupäässä jälkimmäistä ihmisryhmää silmälläpitäen.
Vaikka edelläkuvatun kaltainen käyttäytyminen saattaisi jonkun heikkohermoisemman mielestä tuntua vaativan pikaista asiantuntija-apua, on sillä itse asiassa varsin pitkät perinteet. Tuorein esimerkki lienee tätäkin artikkelia inspiroinut suomalaisen Turisas-raskasmetalliyhtyeen omalaatuinen levy The Varangian Way vuodelta 2007, mutta jo 800-luvun bysanttilaiset lähteet kertovat hurjista Rus-nimisistä barbaareista (kreikaksi hoi Rhôs), jotka puuvenhoissaan tulla purjehtivat Mustaltamereltä etelään hävittääkseen Traakian ja Vähän-Aasian rannikoita sekä kinutakseen keisarilta pakkoveroa vastineeksi koteihinsa palaamisesta. 900-luvulla pojalleen valtakunnanhallitsemisoppaan (tunnetaan nimellä De administrando imperio) laatinut keisari Konstantinos VII kuvailee teoksessaan diplomaattisia keinoja, joilla ryövärit saadaan pidettyä kurissa. Olennaista on pysytellä hyvissä väleissä näiden arkkivihollisten, aron paimentolaisten kanssa. Perinteisempää menetelmää sovellettiin vuoden 941 hyökkäyksen torjumiseen, jolloin keisarillisen laivaston kerrotaan polttaneen Bosporin salmeen tunkeutuneiden viikinkien laivat päreiksi käyttämällä apunaan ns. kreikkalaista tulta .
Aina russit eivät kuitenkaan tulleet pahat mielessään, vaan etelän houkuttelevia rikkauksia saatettiin tavoitella myös kaupankäynnin keinoin. Esimerkiksi turkikset olivat arvokas pohjoisen vientiartikkeli, mutta legendaarisinta kauppatavaraa olivat epäilemättä itse häijyluonteiset ja väkivaltaiset pohjanmiehet, joita palkkautui laumoittain keisarin palvelukseen. Monet ovat kuulleet vuoden 988 bysanttilais-venäläisestä liittosopimuksesta, jolla keisari Basileios II Bulgaarintappaja naitti sisarensa Kiovan ruhtinas Vladimirille, joka vastineeksi kääntyi alamaisineen kristinuskoon; keisarillisen morsiamen todellinen hinta muodostui kuitenkin niistä kuudesta tuhannesta kirvestä heiluttavasta soturista, jotka Vladimir lähetti lankonsa avuksi kukistamaan tätä uhkaavaa kapinaa. Eräs bysantin historian suuren kudelman tarunhohtoisimmista säikeistä on epäilemättä pohjanmiesten ”varangikaarti” joka toimi keisarin henkivartiostona parin vuosisadan ajan. Tehtävässä palveli niinkin tunnettuja historian henkilöitä kuin Norjan tuleva kuningas Harald Ankara, joka muistetaan paremmin epäonnistuneesta yrityksestään vallata Englanti vuonna 1066. Normandian Vilhelm Valloittaja veti tuolloin lopulta pidemmän korren.
Varangikaartilaisia bysanttilaisen käsikirjoituksen kuvituksessa. Huomaa erityisesti isot kirveet!
Voimme siis todeta, että sangen moninaiset seikat puhuvat seikkailuhenkisen etelänmatkan puolesta. Bysantin kultaisten kupolien tarunhohtoiseen lumoon voidaan lisätä vielä proosallisempia argumentteja kuten se, että lentäminen saastuttaa, puuveneellä purjehtiminen ei. Sitäpaitsi, kun Hoasinkin lämmityskäytäntöjen kanssa on välillä vähän niin ja näin, täällä kotona on pirun kylmä!
Eikun matkaan. Etelä-Suomesta liikkeelle lähtevä varjagi saa jopa historialliseen skandinaaviesikuvaansa verrattuna pienen etumatkan, kun ei tarvitse ylittää ihan koko Itämerta. Päämääränä on nimittäin Neva-joen suu Suomenlahden itäpohjukassa, portti Venäjää halkovaan jokien verkostoon, jota kautta matkan on tarkoitus jatkua Mustallemerelle asti. Mutta mitä veneeseen on pakattava? Tässä kohtaa on kunkin varjagin osattava luottaa vaistoihinsa, mutta toimitus suosittelee ainakin seuraavia:
-iso karvalakki (ehdoton!)
-pullo vodkaa (anakronistista, mutta säilyy paremmin kuin sima)
-makuupussi, vedenkestävä, mielellään myös nuolenkestävä
-tulentekovälineet
-siimaa, koho ja koukku ruoan hankkimiseksi
-kirves, mielellään useampia
-Liddell & Scott: An Intermediate Greek-English Dictionary (mikäli varjagi koskaan pääsee perille, tämä auttaa kommunikoimaan paikallisten kanssa)
Viime kädessä ainoastaan karvalakki ja kirves on koettu välttämättömiksi.
Ensimmäinen varsinainen pysähdyspaikka on helmi pohjoisen kauppakaupunkien joukossa, Olhavajoen varrelle kauniin Ilmajärven tuntumaan syntynyt Herra Suur-Novgorod, viikinkisaagojen Holmgård. Täällä varjagi voi kokea hieman ensimakua Venäjän jokien halki virtaavan kauppatien rikkauksista, mutta liian pitkäksi aikaa ei sovi eksyä torille simaa maistelemaan. Historian huuruista humaltunut varjagi on lopulta kannettava takaisin veneeseensä nukkumaan, jotta matka voi jatkua.
Vesireitti halkoo maata, jota skandinaavien tiedetään kutsuneen tienoita nimellä Gardarike, ”mäkilinnojen valtakunta”. Kauppareittien varsille syntyneistä jokea valvovista pikku vartiolinnakkeista kasvoi vähitellen suuria tai vähemmän suuria asutuskeskuksia. Novgorod, Smolensk, Ljubetš, Tšernigov, Vyšgorod... Tai bysanttilaisittain Nemogardás, Miliníska, Teliútza, Tzernigôga ja Vusegradé. Välillä on vaihdettava jokea, joten veneen on hyvä olla käsin kannettavaa mallia. Onneksi varjagin käsivarret ovat tällä välin vahvistuneet soutamisesta ja kirveen heiluttelusta.
Vaarojen halki käy varjagin tie. Onneksi idäntielle järjestetään myös edullisia seuramatkoja.
Jos mitään liian tyhmää ei keksitä, saapuu matkalainen lopulta Kiovaan, russien pääkaupunkiin. Täällä ruhtinaan hovissa pidettiin ehkä jopa koko Venäjänmaan parhaat bileet aina vuoteen 1240, jolloin se jäi Tšingis-kaanin käynnistämän nomadijyrän alle. Valloittajien komentaja Batu-kaani ei kuulemma juuri säälinyt historiallisesti merkittävää kaupunkia. Varjagin on hyvä tiedostaa historian kulun asettamat rajoitukset – liian myöhään ei saa lähteä liikkeelle, muuten voi jäädä koko Tsargrad näkemättä! Itseasiassa sekin ryöstettiin lähes puhtaaksi jo 1204 neljännen ristiretken yhteydessä. Oikeassa kaupungissa oikeaan aikaan oleva matkalainen saa kuitenkin nauttia Kiovan ruhtinaan pitopöydän antimista – kunhan on vain ulkomuodoltaan riittävän kunnioitusta herättävä, sillä viikinkibileisiin kuokkimaan tulleen vähäisemmän väen paiskaavat kovakouraiset družinnikit etuoven kautta katuojaan. Viimeistään nyt lukijalle lienee selvinnyt, miksi karvalakki oli otettava mukaan.
Kiovan jälkeen matka jatkuu Dnepr-jokea etelään, mutta nyt alkaakin viimeinen ja vaarallisin koitos. Jos maantieteellisesti lehtimetsävyöhykkeeseen kuuluvaa Keski-Venäjän reittiä hallitsevatkin slaavien ja russien turvalliset mäkilinnoitukset, niin Etelä-Venäjä aina Mustanmeren rannikolle asti onkin laajaa metsätöntä heinäaroa – ja tasangon valtiaita ovat aina olleet hevospaimentolaiset. Tämän nimenomaisen arokaistaleen historia tuntuu muistuttavan jatkuvaa aaltoliikettä, jossa yksi Aasiasta lähtöisin oleva kansa toisensa jälkeen vyöryy sen poikki jyräten alleen edellisten valtiaiden rippeet. Aina proto-indoeurooppalaisiksi oletetusta kurgaanikulttuurista lähtien ovat täällä ratsastelleet ainakin skyytit, sarmaatit, avaarit, alaanit, hunnit, bolgaarit, kasaarit, unkarilaiset ja varmaan monet muutkin. Juuri parhaan varjagisesongin aikaan, 900-luvulla, tasangon herroina ja hidalgoina on kansa jonka bysanttilaiset tunsivat nimellä Patzinakítai . Suomeksi termi on ilmeisesti petsenegit, mutta voisin ehdottaa tilalle kansanomaisemmalta kuulostavaa nimitystä pätsinäkit, joka tuo hyvin esille kyseisen porukan pelottavan olemuksen. Näillä sapelinkalistelijoilla on nimittäin ikävä taipumus hyökkäillä jokireittiä kulkevien matkailijoiden kimppuun – ja kuinka ollakaan, vaikeudet eivät lopu tähän. Merta lähestyttäessä Dnepr-joki on nimittäin yhtä sarjaa murhaavan vaarallisia ja rajuja koskia, joita edes kokeneen varjagin ei kannata veneellään yrittää laskea. Sen sijaan, kuten Konstantinos-keisarin oppaassakin kerrotaan russien tapaavan tehdä, on veneet nostettava vedestä ja kannettava tai raahattava maitse kosken ohi. Tässä vaiheessa alkaa varjagi tietenkin kuulla ohilentävien nuolien surinaa, kun pätsinäkit näkevät tilaisuutensa tullen ja käyvät hyökkäykseen! Varjagilta vaaditaan siis esteistä selviytymiseen paitsi hartiavoimia, myös ketteryyttä sekä aimo annos kylmäpäistä uhkarohkeutta. Kaksi edellistä ominaisuutta on tullut hankkia viimeistään tähän mennessä, mutta vodkapullo (mikäli se ei ole jo tyhjä) auttaa viimeiseen. Mikäli makuupussi todella on nuolenkestävä , kuten varustelistassa mainittiin, sen voi sitoa veneen pohjan suojaksi ja käyttää paattia kilpenä. Muussa tapauksessa purjekankaasta saa ainakin näkösuojaa levittämällä sen veneen päälle. Jos taas mukaan on tullut kannettava musiikkisoitin, myös Indiana Jones-tunnarin matkasoittimesta kuuntelemisen on todettu lisäävän keskittymiskykyä vaativissa olosuhteissa.
Selvittyään hengenvaarallisesta jokimatkasta onnekas varjagi saa viimein kuulla koskien jyrinän muuttuvan meren pauhuksi. Tässä välissä todetaan että ei perkele, purjehan on täynnä nuolenreikiä – Konstantinoksen mukaan se kuuluisi nyt ottaa käyttöön ja seilata loppumatka alas rannikkoa. Varjagimatkailijaa ei kuitenkaan voi enää pysäyttää, ja airoin tai vaikka paljain käsin hän kauhoo purttaan eteenpäin viimeiset metrit aina Bosporin salmeen asti. Ellei varjagi onnistu jotenkin suututtamaan keisarillisia tulliviranomaisia (huono ajatus) tai keisarillista sotalaivastoa (erittäin huono ajatus!), näkee hän pian edessään kaupunkien kuningattaren unohtumattomat merimuurit ja saa ihastella Hagia Sofian kupolin kultaista loistoa auringon paisteessa. Kuten laulussa sanotaan: The sun sets for a while, only to rise again...
Lauri Kälviäinen
Julkaistu alunperin klassillisen filologian ainejärjestön Symposion ry:n Rostra-lehdessä 1/2010.
Valokuvausta ei ole vielä keksitty, mutta onnellisesti Miklagardiin saapunut varjagituristi voi silti ikuistaa vierailunsa muiston - esimerkiksi riimuaakkosilla Hagia Sofian yläparven kaiteenreunaan! Kirjoitusvälineeksi käy luonnollisesti kirves.
ELI KUINKA PURJEHDITAAN VIIKINKILAIVALLA KONSTANTINOPOLIIN
Pohjoisen kylmä, pimeä ja toisinaan ankean pitkä talvi-ilta herättää ihmisissä erilaisia tuntemuksia. Kuka kumoaa kurkkuunsa tuoppikaupalla höyryävää, terästettyä glögiä; toinen taas käpertyy kirja sylissään takkatulen ääreen. Kolmannen, ehkä jonkin verran harvinaisemman ryhmän muodostavat ne, jotka alkavat tuntea vastustamatonta halua rynnätä eläimennahkoihin ja karvalakkiin pukeutuneena kirves kädessään ulos lumiseen sineen, työntää veneensä vesille ja purjehtia sillä kauas etelän lämpöön, missä elämä maistuu viiniltä ja hunajalta. Tämä lyhyt matkaopas on kirjoitettu etupäässä jälkimmäistä ihmisryhmää silmälläpitäen.
Vaikka edelläkuvatun kaltainen käyttäytyminen saattaisi jonkun heikkohermoisemman mielestä tuntua vaativan pikaista asiantuntija-apua, on sillä itse asiassa varsin pitkät perinteet. Tuorein esimerkki lienee tätäkin artikkelia inspiroinut suomalaisen Turisas-raskasmetalliyhtyeen omalaatuinen levy The Varangian Way vuodelta 2007, mutta jo 800-luvun bysanttilaiset lähteet kertovat hurjista Rus-nimisistä barbaareista (kreikaksi hoi Rhôs), jotka puuvenhoissaan tulla purjehtivat Mustaltamereltä etelään hävittääkseen Traakian ja Vähän-Aasian rannikoita sekä kinutakseen keisarilta pakkoveroa vastineeksi koteihinsa palaamisesta. 900-luvulla pojalleen valtakunnanhallitsemisoppaan (tunnetaan nimellä De administrando imperio) laatinut keisari Konstantinos VII kuvailee teoksessaan diplomaattisia keinoja, joilla ryövärit saadaan pidettyä kurissa. Olennaista on pysytellä hyvissä väleissä näiden arkkivihollisten, aron paimentolaisten kanssa. Perinteisempää menetelmää sovellettiin vuoden 941 hyökkäyksen torjumiseen, jolloin keisarillisen laivaston kerrotaan polttaneen Bosporin salmeen tunkeutuneiden viikinkien laivat päreiksi käyttämällä apunaan ns. kreikkalaista tulta .
Aina russit eivät kuitenkaan tulleet pahat mielessään, vaan etelän houkuttelevia rikkauksia saatettiin tavoitella myös kaupankäynnin keinoin. Esimerkiksi turkikset olivat arvokas pohjoisen vientiartikkeli, mutta legendaarisinta kauppatavaraa olivat epäilemättä itse häijyluonteiset ja väkivaltaiset pohjanmiehet, joita palkkautui laumoittain keisarin palvelukseen. Monet ovat kuulleet vuoden 988 bysanttilais-venäläisestä liittosopimuksesta, jolla keisari Basileios II Bulgaarintappaja naitti sisarensa Kiovan ruhtinas Vladimirille, joka vastineeksi kääntyi alamaisineen kristinuskoon; keisarillisen morsiamen todellinen hinta muodostui kuitenkin niistä kuudesta tuhannesta kirvestä heiluttavasta soturista, jotka Vladimir lähetti lankonsa avuksi kukistamaan tätä uhkaavaa kapinaa. Eräs bysantin historian suuren kudelman tarunhohtoisimmista säikeistä on epäilemättä pohjanmiesten ”varangikaarti” joka toimi keisarin henkivartiostona parin vuosisadan ajan. Tehtävässä palveli niinkin tunnettuja historian henkilöitä kuin Norjan tuleva kuningas Harald Ankara, joka muistetaan paremmin epäonnistuneesta yrityksestään vallata Englanti vuonna 1066. Normandian Vilhelm Valloittaja veti tuolloin lopulta pidemmän korren.
Varangikaartilaisia bysanttilaisen käsikirjoituksen kuvituksessa. Huomaa erityisesti isot kirveet!
Voimme siis todeta, että sangen moninaiset seikat puhuvat seikkailuhenkisen etelänmatkan puolesta. Bysantin kultaisten kupolien tarunhohtoiseen lumoon voidaan lisätä vielä proosallisempia argumentteja kuten se, että lentäminen saastuttaa, puuveneellä purjehtiminen ei. Sitäpaitsi, kun Hoasinkin lämmityskäytäntöjen kanssa on välillä vähän niin ja näin, täällä kotona on pirun kylmä!
Eikun matkaan. Etelä-Suomesta liikkeelle lähtevä varjagi saa jopa historialliseen skandinaaviesikuvaansa verrattuna pienen etumatkan, kun ei tarvitse ylittää ihan koko Itämerta. Päämääränä on nimittäin Neva-joen suu Suomenlahden itäpohjukassa, portti Venäjää halkovaan jokien verkostoon, jota kautta matkan on tarkoitus jatkua Mustallemerelle asti. Mutta mitä veneeseen on pakattava? Tässä kohtaa on kunkin varjagin osattava luottaa vaistoihinsa, mutta toimitus suosittelee ainakin seuraavia:
-iso karvalakki (ehdoton!)
-pullo vodkaa (anakronistista, mutta säilyy paremmin kuin sima)
-makuupussi, vedenkestävä, mielellään myös nuolenkestävä
-tulentekovälineet
-siimaa, koho ja koukku ruoan hankkimiseksi
-kirves, mielellään useampia
-Liddell & Scott: An Intermediate Greek-English Dictionary (mikäli varjagi koskaan pääsee perille, tämä auttaa kommunikoimaan paikallisten kanssa)
Viime kädessä ainoastaan karvalakki ja kirves on koettu välttämättömiksi.
Ensimmäinen varsinainen pysähdyspaikka on helmi pohjoisen kauppakaupunkien joukossa, Olhavajoen varrelle kauniin Ilmajärven tuntumaan syntynyt Herra Suur-Novgorod, viikinkisaagojen Holmgård. Täällä varjagi voi kokea hieman ensimakua Venäjän jokien halki virtaavan kauppatien rikkauksista, mutta liian pitkäksi aikaa ei sovi eksyä torille simaa maistelemaan. Historian huuruista humaltunut varjagi on lopulta kannettava takaisin veneeseensä nukkumaan, jotta matka voi jatkua.
Vesireitti halkoo maata, jota skandinaavien tiedetään kutsuneen tienoita nimellä Gardarike, ”mäkilinnojen valtakunta”. Kauppareittien varsille syntyneistä jokea valvovista pikku vartiolinnakkeista kasvoi vähitellen suuria tai vähemmän suuria asutuskeskuksia. Novgorod, Smolensk, Ljubetš, Tšernigov, Vyšgorod... Tai bysanttilaisittain Nemogardás, Miliníska, Teliútza, Tzernigôga ja Vusegradé. Välillä on vaihdettava jokea, joten veneen on hyvä olla käsin kannettavaa mallia. Onneksi varjagin käsivarret ovat tällä välin vahvistuneet soutamisesta ja kirveen heiluttelusta.
Vaarojen halki käy varjagin tie. Onneksi idäntielle järjestetään myös edullisia seuramatkoja.
Jos mitään liian tyhmää ei keksitä, saapuu matkalainen lopulta Kiovaan, russien pääkaupunkiin. Täällä ruhtinaan hovissa pidettiin ehkä jopa koko Venäjänmaan parhaat bileet aina vuoteen 1240, jolloin se jäi Tšingis-kaanin käynnistämän nomadijyrän alle. Valloittajien komentaja Batu-kaani ei kuulemma juuri säälinyt historiallisesti merkittävää kaupunkia. Varjagin on hyvä tiedostaa historian kulun asettamat rajoitukset – liian myöhään ei saa lähteä liikkeelle, muuten voi jäädä koko Tsargrad näkemättä! Itseasiassa sekin ryöstettiin lähes puhtaaksi jo 1204 neljännen ristiretken yhteydessä. Oikeassa kaupungissa oikeaan aikaan oleva matkalainen saa kuitenkin nauttia Kiovan ruhtinaan pitopöydän antimista – kunhan on vain ulkomuodoltaan riittävän kunnioitusta herättävä, sillä viikinkibileisiin kuokkimaan tulleen vähäisemmän väen paiskaavat kovakouraiset družinnikit etuoven kautta katuojaan. Viimeistään nyt lukijalle lienee selvinnyt, miksi karvalakki oli otettava mukaan.
Kiovan jälkeen matka jatkuu Dnepr-jokea etelään, mutta nyt alkaakin viimeinen ja vaarallisin koitos. Jos maantieteellisesti lehtimetsävyöhykkeeseen kuuluvaa Keski-Venäjän reittiä hallitsevatkin slaavien ja russien turvalliset mäkilinnoitukset, niin Etelä-Venäjä aina Mustanmeren rannikolle asti onkin laajaa metsätöntä heinäaroa – ja tasangon valtiaita ovat aina olleet hevospaimentolaiset. Tämän nimenomaisen arokaistaleen historia tuntuu muistuttavan jatkuvaa aaltoliikettä, jossa yksi Aasiasta lähtöisin oleva kansa toisensa jälkeen vyöryy sen poikki jyräten alleen edellisten valtiaiden rippeet. Aina proto-indoeurooppalaisiksi oletetusta kurgaanikulttuurista lähtien ovat täällä ratsastelleet ainakin skyytit, sarmaatit, avaarit, alaanit, hunnit, bolgaarit, kasaarit, unkarilaiset ja varmaan monet muutkin. Juuri parhaan varjagisesongin aikaan, 900-luvulla, tasangon herroina ja hidalgoina on kansa jonka bysanttilaiset tunsivat nimellä Patzinakítai . Suomeksi termi on ilmeisesti petsenegit, mutta voisin ehdottaa tilalle kansanomaisemmalta kuulostavaa nimitystä pätsinäkit, joka tuo hyvin esille kyseisen porukan pelottavan olemuksen. Näillä sapelinkalistelijoilla on nimittäin ikävä taipumus hyökkäillä jokireittiä kulkevien matkailijoiden kimppuun – ja kuinka ollakaan, vaikeudet eivät lopu tähän. Merta lähestyttäessä Dnepr-joki on nimittäin yhtä sarjaa murhaavan vaarallisia ja rajuja koskia, joita edes kokeneen varjagin ei kannata veneellään yrittää laskea. Sen sijaan, kuten Konstantinos-keisarin oppaassakin kerrotaan russien tapaavan tehdä, on veneet nostettava vedestä ja kannettava tai raahattava maitse kosken ohi. Tässä vaiheessa alkaa varjagi tietenkin kuulla ohilentävien nuolien surinaa, kun pätsinäkit näkevät tilaisuutensa tullen ja käyvät hyökkäykseen! Varjagilta vaaditaan siis esteistä selviytymiseen paitsi hartiavoimia, myös ketteryyttä sekä aimo annos kylmäpäistä uhkarohkeutta. Kaksi edellistä ominaisuutta on tullut hankkia viimeistään tähän mennessä, mutta vodkapullo (mikäli se ei ole jo tyhjä) auttaa viimeiseen. Mikäli makuupussi todella on nuolenkestävä , kuten varustelistassa mainittiin, sen voi sitoa veneen pohjan suojaksi ja käyttää paattia kilpenä. Muussa tapauksessa purjekankaasta saa ainakin näkösuojaa levittämällä sen veneen päälle. Jos taas mukaan on tullut kannettava musiikkisoitin, myös Indiana Jones-tunnarin matkasoittimesta kuuntelemisen on todettu lisäävän keskittymiskykyä vaativissa olosuhteissa.
Selvittyään hengenvaarallisesta jokimatkasta onnekas varjagi saa viimein kuulla koskien jyrinän muuttuvan meren pauhuksi. Tässä välissä todetaan että ei perkele, purjehan on täynnä nuolenreikiä – Konstantinoksen mukaan se kuuluisi nyt ottaa käyttöön ja seilata loppumatka alas rannikkoa. Varjagimatkailijaa ei kuitenkaan voi enää pysäyttää, ja airoin tai vaikka paljain käsin hän kauhoo purttaan eteenpäin viimeiset metrit aina Bosporin salmeen asti. Ellei varjagi onnistu jotenkin suututtamaan keisarillisia tulliviranomaisia (huono ajatus) tai keisarillista sotalaivastoa (erittäin huono ajatus!), näkee hän pian edessään kaupunkien kuningattaren unohtumattomat merimuurit ja saa ihastella Hagia Sofian kupolin kultaista loistoa auringon paisteessa. Kuten laulussa sanotaan: The sun sets for a while, only to rise again...
Lauri Kälviäinen
Julkaistu alunperin klassillisen filologian ainejärjestön Symposion ry:n Rostra-lehdessä 1/2010.
Valokuvausta ei ole vielä keksitty, mutta onnellisesti Miklagardiin saapunut varjagituristi voi silti ikuistaa vierailunsa muiston - esimerkiksi riimuaakkosilla Hagia Sofian yläparven kaiteenreunaan! Kirjoitusvälineeksi käy luonnollisesti kirves.
Kommentit