'
Tämä artikkeli on kollaasi havainnoistani viime kesän Bulgarian kesäkurssilta. Matkalla tulin yllättyneeksi siitä, kuinka kahdella toisistaan niinkin kaukaisella maalla kuin Suomella ja Bulgarialla voi olla jotain todella yhteistä. Tällä en nyt viittaa niihin ”itsestään selviin” yhtäläisyyksiin kuten kyseisten kansojen ajoittaiseen mieltymykseen vahvoihin ja raikkaisiin väkijuomiin tai kammoon itäistä naapuriaan kohtaan. Varsinkin 1800-luvun loppupuolelta nuorien, juuri kansallistunteeseen heränneiden Suomen ja Bulgarian historiat kohtasivat silmästä silmään. Jäljet tuosta kohtaamiset ovat edelleen nähtävissä. Ainakin Bulgariassa.
Balkanin santaa
Viime kesänä tilasin taksin Veliko Tărnovon yliopiston kampukselle. Viisi minuuttia ennätyslyhyen puhelun jälkeen opiskelija-asuntolan eteen ilmestyi kirkkaankeltainen taksi. Autosta astui ulos lyhyt, jäntevä, ahavoitunut ja jo varsin iäkkään näköinen mies. Mies oli aivan yhtä pölyinen kuin paikalliset tietkin ja hänen bulgariansa oli tyypillisen tărnovolainen: päätteet nielaistiin tyystin ja jokaisen painollisen tavun vokaalia venytettiin laiskanomaisesti.
Autossa jatkoin keskustelua hollantilaisen ystäväni kanssa bulgariaksi. Pian kuljettaja kysyi, mistä tulemme. Toisin kuin Hollanti Suomi herätti reaktion: ”От Финландия?!”, kuski huudahti, ja hänen kulmakarvansa kohosivat. Pelästyin. Kantoikohan hän bulgarialaisena jalkapallofanaatikkona kaunaa suomalaisille? Sofialainen Levski-joukkue oli nimittäin kärsinyt tappion Tampere Unitedille edellisvuonna. Tästä kuuluisasta pelistä olivat kilpailevan ЦСКА-joukkueen kannattajat jo ehtineet kehittää jopa vitsin: ”там пере, тук пере” eli suomennettuna ”pestiin siellä, pestiin täällä”.
Kuljettajan reaktion syynä olikin vallan toinen seikka. Automme pysähtyessä punaisiin valoihin hänen kasvoilleen ilmestyi iloinen ilme. Hän kysyi tiesinkö suomalaisista vapaaehtoisista, jotka olivat kuulemma tulleet bulgarialaisten avuksi maan käydessä vapaussotaansa vuosina 1877–1878. Vastasin myöntävästi ja kehaisinpa vielä että kotikaupungissani Tampereella oli eräs maani parhaista panimoista, jonka nimeksi aikalaiset olivat sattuneesti valinneet Plevnan. Vastaukseksi kuski puristi kättäni lujasti ja katsoi minua tarkaten. Torven soitto ilmoitti, että valot olivat jo vaihtuneet.
Matkan aikana kuljettaja kertoi maansa vapaussodasta. Hän muistutti siitä kuinka raskas tuo sota oli ollut ja kuinka monet maat olivat tulleet Bulgarian avuksi. Mutta kaikkein tärkeintä hänelle tuntui kertomuksessaan olevan se että hänen mukaansa ainoat vapaaehtoiset olivat tulleet juuri Suomesta. Hänen puheissaan suomalaiset muuttuivat myyttisiksi varjaageiksi, jotka ilmaantuvat saagojen maailmasta auttamaan muita yhtä sankarillisia urhoja heidän epätoivoisissa taisteloissaan.
En lähtenyt kinastelemaan tämän innokkaan tarinankertojan kanssa. Olisi tuntunut pahalta kertoa, että suomalaisetkaan eivät olleet oikeastaan vaivautuneet Bulgariaan vapaaehtoisesti (muualle kuin ehkä kesäkursseille siis). Kuuliaisina alamaisina suomalaiset olivat yksinkertaisesti muodostaneet keisarin ja suuriruhtinaan käskystä täysimittaisen kaartinpataljoonan, josta yli kolmannes oli kouluttamatonta nostoväkeä.
Perillä kuljettaja kieltäytyi ottamasta vastaan maksua, kätteli minua tällä kertaa vielä lujemmin ja sanoi pitävänsä palvelustaan minulle ja ystävälleni kunnia-asiana. Voin vaikka vannoa että hänen silmäkulmaansa oli kohonnut kosteutta liikutuksesta.
Kaksi Aleksanteria
Elokuun yhdeksäntenä armon vuonna 1878 rantautui Suomen kaarti Töölönlahden perukkaan palatessaan sotaretkeltä Balkanilta. Kaarti oli lähtenyt matkalleen lähes vuotta aikaisemmin syyskuun 6. vuonna 1877 Kaartintorilta. Samoihin aikoihin Uudessa Suomettaressa raportoitiin J.V. Snellmanin perusteluista yleisen asevelvollisuuslain hyväksymiseksi. Raportissa Snellmania lainataan muun muassa seuraavasti: ”Miten kummalliselta se kuuluneekin, hyväksyy kansamme suuri enemmistö lämpimästi tämän sodan ja toivoo sydämestään turkkilaisille häviötä ja kristityille vapautusta. [...] Meidän kaartinpataljoonamme saatiin uskomattoman helposti täydennetyksi miehillä, joita ei säikyttänyt mahdollinen kuolema.”
Näihin samoihin aikoihin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston rehtorina toimi Zacharias Topelius. Tähän virkaan hänet oli nimittänyt vuonna 1875 Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II. Vastavuoroisesti Topelius oli läsnä juhlallisessa tilaisuudessa vuonna 1894 kun Helsingin senaatintorilla paljastettiin ”hyvän tsaarin” patsas. Graniittijalustalla seisova Aleksanteri II on kuvattu Suomen kaartin upseerin puvussa ja asento on valittu valistuneen itsevaltiuden hengessä vuoden 1863 valtiopäiviltä.
Toisaalla Bulgarian pääkaupungin Sofian keskeisimmällä paikalla, Kansalliskokouksen aukiolla, kohoaa muistomerkki samaiselle Venäjänmaan keisarille. Tosin täällä hänet tunnetaan paremmin tittelillä ”Цар Освободител” eli vapauttajatsaari. Toisin kuin suomalaisessa sovituksessa Aleksanteri on kuvattu ratsun selässä katse suunnattuna tuimasti tulevaisuuteen (tai ainakin Bulgarian parlamenttiin).
Keisaria ympäröivät alapuolella niin kuohuvan ajan myrskyisät tapahtumat kuten San Stefanon rauhansopimuksen allekirjoitus kuin myös keskeiset henkilöt kuten voitokkaan venäläisarmeijan kenraalit ja uuden Bulgarian poliitiiset johtajat. Heidän joukossaan on myös Bulgarian pääministeri – suomalaissyntyinen Johan Casimir Ehrnrooth: keisarin, uskon ja isänmaan mies.
Vaikka patsaat esittävätkin samaa henkilöä, ne muistuttavat ja kertovat aivan eri asioista: suomalainen Aleksanteri muistuttaa autonomiasta ja kansalaisyhteiskunnan kehittymisestä, bulgarialainen Aleksanteri puolestaan vapaudesta, suuresta voitosta ja San Stefanon rauhansopimuksesta.
Kahdenlaista kansallistunnetta
Veliko Tărnovo on ehdottomasti yksi tärkeimmistä kaupungeista Bulgariassa. Erityisen tärkeä kaupunki se on bulgaristille, jonka on koulutuksensa puolesta tarkoitus kunnostautua myös Bulgarian historian saralla. Tărnovon historian ytimessä on Tsarevetsin kukkula, jolla aikoinaan sijaitsi keskiaikaisen Bulgarian valtakunnan pääkaupungin keskuslinnake. Sen edustalla, kuten odottaa sopii, on varsin mittava joukko matkamuistopuoteja, joissa myydään Bulgariaa turisteille varsin epäedulliseen hintaan.
Krääsän seassa myydään myös t-paitoja, joita koristaa Bulgarian kartta 1200-luvulta. Niihin on kirjoitettu suurin punaisin kirjaimin ”България на три морета” eli ”Bulgaria kolmella merellä”. Olkoonkin että historiaa opiskellut osaa sitoa kartan sen oikeaan kontekstiin eli tsaari Ivan Asenin II valtakauteen (suunnilleen sinne 1230-luvun tienoille), mutta miten ulkomaalaisen turistin tulisikaan siihen suhtautua? Paita ei ilmoita olevansa kartta keskiaikaisesta Bulgariasta. Se on vain Bulgaria, jolla on yhden meren ja yhden rantaviivan sijasta kolme.
Nähdessäni paidan mieleeni juolahti välittömästi ajatus: mitä jos vastaavia paitoja alettaisiin myydä myös meillä Helsingissä? Luonnollisesti Suomen oloihin sovitettuna. Voisin painattaa tukullisen paitoja Suomesta kolmella merellä (Itämerellä, Barentsinmerellä ja Vienanmerellä) ja koetaa kaupitella niitä turisteille. Uskallan kuitenkin epäillä, ettei uudella Allegro-junalla Helsinkiin muutamaksi tunniksi uudenvuoden ostoksiaan tekemään tullut pietarilainen keskiluokkainen Tatjana huolisi paitaani. Ehkäpä vielä vähemmän siksi, että hänen kotikaupunkinsa, Pohjolan Venetsia, olisi kyseiseltä kartalta pyyhkäisty pois. Valitettavasti Tatjana ei tiedä että Pietari on kuitenkin todellisuudessa rakennettu suomalaiselle suolle. Ehkäpä meidän pitäisi kertoa se hänelle?
Bulgarialainen kartta, vaikka onkin kopio Ivan Asen II:n valtakunnasta, kielii myös Balkanille tyypillisestä nationalismista. Suomen kartta puolestaan heijastelee esimerkiksi alkuperäisten Jääkärimarssin sanojen ”Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa, yks' suuri on Suomen valta" kuvaamaa Suur-Suomi-aatetta.
***
Turkin sodan jälkeen historia on kuljettanut Suomea ja Bulgariaa usein kovin eri teitä. Vaikka suomalaisen ja bulgarialaisen kansallistunteen syntyprosessissa ja lähtökohdissa olisikin paljon samaa ja vaikka ne ammentaisivat voimansa peräti samoilta taistelukentiltä, ovat niiden ilmenemismuodot nykypäivänä jo monin tavoin erilaiset.
Mikään ei silti estä suomalaista ja bulgarialaista istuutumasta kuulaana kesäiltana tărnovolaiselle terassille ihailemaan Jantra-joen laaksoa ja keskustelemaan ilmeisten erojensa sijasta omista yhtäläisyyksistään. Ystävyydellä on tapana pohjautua yhteisiin kokemuksiin ja vaikka ensisijaisina yhteisinä kokemuksina terassilla olisivatkin laaksomaiseman kauneus, tähtitaivaan kirkkaus ja rakijan polte, saattaa ripaus historiaa saada ihmeitä aikaan.
Stefan Smirnov
Tämä artikkeli on kollaasi havainnoistani viime kesän Bulgarian kesäkurssilta. Matkalla tulin yllättyneeksi siitä, kuinka kahdella toisistaan niinkin kaukaisella maalla kuin Suomella ja Bulgarialla voi olla jotain todella yhteistä. Tällä en nyt viittaa niihin ”itsestään selviin” yhtäläisyyksiin kuten kyseisten kansojen ajoittaiseen mieltymykseen vahvoihin ja raikkaisiin väkijuomiin tai kammoon itäistä naapuriaan kohtaan. Varsinkin 1800-luvun loppupuolelta nuorien, juuri kansallistunteeseen heränneiden Suomen ja Bulgarian historiat kohtasivat silmästä silmään. Jäljet tuosta kohtaamiset ovat edelleen nähtävissä. Ainakin Bulgariassa.
Balkanin santaa
Viime kesänä tilasin taksin Veliko Tărnovon yliopiston kampukselle. Viisi minuuttia ennätyslyhyen puhelun jälkeen opiskelija-asuntolan eteen ilmestyi kirkkaankeltainen taksi. Autosta astui ulos lyhyt, jäntevä, ahavoitunut ja jo varsin iäkkään näköinen mies. Mies oli aivan yhtä pölyinen kuin paikalliset tietkin ja hänen bulgariansa oli tyypillisen tărnovolainen: päätteet nielaistiin tyystin ja jokaisen painollisen tavun vokaalia venytettiin laiskanomaisesti.
Autossa jatkoin keskustelua hollantilaisen ystäväni kanssa bulgariaksi. Pian kuljettaja kysyi, mistä tulemme. Toisin kuin Hollanti Suomi herätti reaktion: ”От Финландия?!”, kuski huudahti, ja hänen kulmakarvansa kohosivat. Pelästyin. Kantoikohan hän bulgarialaisena jalkapallofanaatikkona kaunaa suomalaisille? Sofialainen Levski-joukkue oli nimittäin kärsinyt tappion Tampere Unitedille edellisvuonna. Tästä kuuluisasta pelistä olivat kilpailevan ЦСКА-joukkueen kannattajat jo ehtineet kehittää jopa vitsin: ”там пере, тук пере” eli suomennettuna ”pestiin siellä, pestiin täällä”.
Kuljettajan reaktion syynä olikin vallan toinen seikka. Automme pysähtyessä punaisiin valoihin hänen kasvoilleen ilmestyi iloinen ilme. Hän kysyi tiesinkö suomalaisista vapaaehtoisista, jotka olivat kuulemma tulleet bulgarialaisten avuksi maan käydessä vapaussotaansa vuosina 1877–1878. Vastasin myöntävästi ja kehaisinpa vielä että kotikaupungissani Tampereella oli eräs maani parhaista panimoista, jonka nimeksi aikalaiset olivat sattuneesti valinneet Plevnan. Vastaukseksi kuski puristi kättäni lujasti ja katsoi minua tarkaten. Torven soitto ilmoitti, että valot olivat jo vaihtuneet.
Matkan aikana kuljettaja kertoi maansa vapaussodasta. Hän muistutti siitä kuinka raskas tuo sota oli ollut ja kuinka monet maat olivat tulleet Bulgarian avuksi. Mutta kaikkein tärkeintä hänelle tuntui kertomuksessaan olevan se että hänen mukaansa ainoat vapaaehtoiset olivat tulleet juuri Suomesta. Hänen puheissaan suomalaiset muuttuivat myyttisiksi varjaageiksi, jotka ilmaantuvat saagojen maailmasta auttamaan muita yhtä sankarillisia urhoja heidän epätoivoisissa taisteloissaan.
En lähtenyt kinastelemaan tämän innokkaan tarinankertojan kanssa. Olisi tuntunut pahalta kertoa, että suomalaisetkaan eivät olleet oikeastaan vaivautuneet Bulgariaan vapaaehtoisesti (muualle kuin ehkä kesäkursseille siis). Kuuliaisina alamaisina suomalaiset olivat yksinkertaisesti muodostaneet keisarin ja suuriruhtinaan käskystä täysimittaisen kaartinpataljoonan, josta yli kolmannes oli kouluttamatonta nostoväkeä.
Perillä kuljettaja kieltäytyi ottamasta vastaan maksua, kätteli minua tällä kertaa vielä lujemmin ja sanoi pitävänsä palvelustaan minulle ja ystävälleni kunnia-asiana. Voin vaikka vannoa että hänen silmäkulmaansa oli kohonnut kosteutta liikutuksesta.
Kaksi Aleksanteria
Elokuun yhdeksäntenä armon vuonna 1878 rantautui Suomen kaarti Töölönlahden perukkaan palatessaan sotaretkeltä Balkanilta. Kaarti oli lähtenyt matkalleen lähes vuotta aikaisemmin syyskuun 6. vuonna 1877 Kaartintorilta. Samoihin aikoihin Uudessa Suomettaressa raportoitiin J.V. Snellmanin perusteluista yleisen asevelvollisuuslain hyväksymiseksi. Raportissa Snellmania lainataan muun muassa seuraavasti: ”Miten kummalliselta se kuuluneekin, hyväksyy kansamme suuri enemmistö lämpimästi tämän sodan ja toivoo sydämestään turkkilaisille häviötä ja kristityille vapautusta. [...] Meidän kaartinpataljoonamme saatiin uskomattoman helposti täydennetyksi miehillä, joita ei säikyttänyt mahdollinen kuolema.”
Näihin samoihin aikoihin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston rehtorina toimi Zacharias Topelius. Tähän virkaan hänet oli nimittänyt vuonna 1875 Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II. Vastavuoroisesti Topelius oli läsnä juhlallisessa tilaisuudessa vuonna 1894 kun Helsingin senaatintorilla paljastettiin ”hyvän tsaarin” patsas. Graniittijalustalla seisova Aleksanteri II on kuvattu Suomen kaartin upseerin puvussa ja asento on valittu valistuneen itsevaltiuden hengessä vuoden 1863 valtiopäiviltä.
Toisaalla Bulgarian pääkaupungin Sofian keskeisimmällä paikalla, Kansalliskokouksen aukiolla, kohoaa muistomerkki samaiselle Venäjänmaan keisarille. Tosin täällä hänet tunnetaan paremmin tittelillä ”Цар Освободител” eli vapauttajatsaari. Toisin kuin suomalaisessa sovituksessa Aleksanteri on kuvattu ratsun selässä katse suunnattuna tuimasti tulevaisuuteen (tai ainakin Bulgarian parlamenttiin).
Keisaria ympäröivät alapuolella niin kuohuvan ajan myrskyisät tapahtumat kuten San Stefanon rauhansopimuksen allekirjoitus kuin myös keskeiset henkilöt kuten voitokkaan venäläisarmeijan kenraalit ja uuden Bulgarian poliitiiset johtajat. Heidän joukossaan on myös Bulgarian pääministeri – suomalaissyntyinen Johan Casimir Ehrnrooth: keisarin, uskon ja isänmaan mies.
Vaikka patsaat esittävätkin samaa henkilöä, ne muistuttavat ja kertovat aivan eri asioista: suomalainen Aleksanteri muistuttaa autonomiasta ja kansalaisyhteiskunnan kehittymisestä, bulgarialainen Aleksanteri puolestaan vapaudesta, suuresta voitosta ja San Stefanon rauhansopimuksesta.
Kahdenlaista kansallistunnetta
Veliko Tărnovo on ehdottomasti yksi tärkeimmistä kaupungeista Bulgariassa. Erityisen tärkeä kaupunki se on bulgaristille, jonka on koulutuksensa puolesta tarkoitus kunnostautua myös Bulgarian historian saralla. Tărnovon historian ytimessä on Tsarevetsin kukkula, jolla aikoinaan sijaitsi keskiaikaisen Bulgarian valtakunnan pääkaupungin keskuslinnake. Sen edustalla, kuten odottaa sopii, on varsin mittava joukko matkamuistopuoteja, joissa myydään Bulgariaa turisteille varsin epäedulliseen hintaan.
Krääsän seassa myydään myös t-paitoja, joita koristaa Bulgarian kartta 1200-luvulta. Niihin on kirjoitettu suurin punaisin kirjaimin ”България на три морета” eli ”Bulgaria kolmella merellä”. Olkoonkin että historiaa opiskellut osaa sitoa kartan sen oikeaan kontekstiin eli tsaari Ivan Asenin II valtakauteen (suunnilleen sinne 1230-luvun tienoille), mutta miten ulkomaalaisen turistin tulisikaan siihen suhtautua? Paita ei ilmoita olevansa kartta keskiaikaisesta Bulgariasta. Se on vain Bulgaria, jolla on yhden meren ja yhden rantaviivan sijasta kolme.
Nähdessäni paidan mieleeni juolahti välittömästi ajatus: mitä jos vastaavia paitoja alettaisiin myydä myös meillä Helsingissä? Luonnollisesti Suomen oloihin sovitettuna. Voisin painattaa tukullisen paitoja Suomesta kolmella merellä (Itämerellä, Barentsinmerellä ja Vienanmerellä) ja koetaa kaupitella niitä turisteille. Uskallan kuitenkin epäillä, ettei uudella Allegro-junalla Helsinkiin muutamaksi tunniksi uudenvuoden ostoksiaan tekemään tullut pietarilainen keskiluokkainen Tatjana huolisi paitaani. Ehkäpä vielä vähemmän siksi, että hänen kotikaupunkinsa, Pohjolan Venetsia, olisi kyseiseltä kartalta pyyhkäisty pois. Valitettavasti Tatjana ei tiedä että Pietari on kuitenkin todellisuudessa rakennettu suomalaiselle suolle. Ehkäpä meidän pitäisi kertoa se hänelle?
Bulgarialainen kartta, vaikka onkin kopio Ivan Asen II:n valtakunnasta, kielii myös Balkanille tyypillisestä nationalismista. Suomen kartta puolestaan heijastelee esimerkiksi alkuperäisten Jääkärimarssin sanojen ”Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa, yks' suuri on Suomen valta" kuvaamaa Suur-Suomi-aatetta.
***
Turkin sodan jälkeen historia on kuljettanut Suomea ja Bulgariaa usein kovin eri teitä. Vaikka suomalaisen ja bulgarialaisen kansallistunteen syntyprosessissa ja lähtökohdissa olisikin paljon samaa ja vaikka ne ammentaisivat voimansa peräti samoilta taistelukentiltä, ovat niiden ilmenemismuodot nykypäivänä jo monin tavoin erilaiset.
Mikään ei silti estä suomalaista ja bulgarialaista istuutumasta kuulaana kesäiltana tărnovolaiselle terassille ihailemaan Jantra-joen laaksoa ja keskustelemaan ilmeisten erojensa sijasta omista yhtäläisyyksistään. Ystävyydellä on tapana pohjautua yhteisiin kokemuksiin ja vaikka ensisijaisina yhteisinä kokemuksina terassilla olisivatkin laaksomaiseman kauneus, tähtitaivaan kirkkaus ja rakijan polte, saattaa ripaus historiaa saada ihmeitä aikaan.
Stefan Smirnov
Kommentit