'
On varsin yleistä, että ihmiset, joille joutuu kertomaan tutkivansa eteläslaavilaisia kieliä, olettavat jonkinlaisen rakkaussuhteen minun ja näiden kielten, niiden puhujien tai puhuja-alueiden välillä. Tähän tuskastuneena jouduin hiljattain toteamaan, että ei kai onkologikaan ole valinnut alaansa, koska pitää syövästä. Ilkeä rinnastus, myönnetään, mutta minkäänlainen romanssi ei selitä oman Balkan-suhteeni syntyä ja luonnetta. Vaikka kultainen armeija-aika onnistui myöhemmin parantamaan minut monesta muustakin järjettömästä ajatuksesta, opiskelin vuoden ajan työväenopistossa serbiaa, vain koska halusin rauhanturvaajaksi Kosovoon.
Kroatialaiset usein itse ehdottavat kielensä opiskelun syyksi kaunista rannikkoa. Koska alun perin aloin opiskella ensinnäkin serbiaa ja toiseksi pelastaakseni balkanilaiset toisiltaan, olen päätellyt, että rehellinen vastaus ei tekisi satunnaista kysyjää kovin tyytyväiseksi, ja siksi olen monta kertaa joutunut turvautumaan rannikko-tyyppisiin selityksiin. Tosin jos minulla olisi taipumus valita elämänurani rannikkojen perusteella, olisin kyllä todennäköisemmin valinnut polynesialaisen filologian.
Aloittaessani slaavilaisten kielten opinnot minua ajoi halu (ja vahva usko kykyihini) ratkaista Jugoslavian sodan syttymissyyt. Kenties jossain määrin ylioptimistisen sotahistoriallisen tutkimustavoitteeni toteutumattomuus ei kuitenkaan harmita. Kiinnostuksestani historiaan, yhteiskuntatieteisiin, politiikkaan, identiteetteihin ja muihin sodan syttymisen kannalta välttämättömiin viitekehyksiin on ollut myöhemmin sanomaton hyöty historiallisen kielitieteen parissa, koska toisin kuin olin otaksunut, kuolleiden kielimuotojen tutkiminen ei pelastanutkaan elävien tollojen aivoituksilta, päinvastoin.
Vaikka alkuperäinen pyrkimykseni pian jäikin, tämän touhun parissa aloin perehtyä myös omiin ajatuksiini isänmaallisuudesta ja sen tapaisista asioista. Lupaan ojentaa henkilökohtaisesti Vuoden Taliaivo -palkinnon sille, joka onnistuu viettämään aikaa kroaattien, serbien, bosnialaisten ja montenegrolaisten vaihtelevien historiantulkintojen parissa kyseenalaistamatta omaan kansalliseen taustaansa liittyviä opittuja ja opetettuja totuuksia. Yhtä kaikki, näidenkään asioiden havainnointi ei saanut minua varsinaisesti rakastumaan näihin maihin tai niiden asukkaisiin yksittäistapauksia lukuun ottamatta.
Jos kerran en erityisesti pidä maista, joiden kieliä tutkin, mikä ihme minua sitten motivoi? Tyypillisesti minulla on ainakin tutuissa kaupungeissa Balkanilla sellainen olo, että olen vähän niin kuin kotona. Onko kotona aina kivaa? Ei tietenkään. Mutta ajattele, että kotisi olisi iso talo. Valtavan iso, välillä kolkko, välillä ahdistava talo mutta kuitenkin sinun omasi. Et ole koskaan käynyt kaikissa sen huoneissa mutta olisit vakuuttunut siitä, että noissa tutkimattomissa huoneissa piilee jotakin mielenkiintoista, jonka vain sinä voit löytää. Sellainen on minun Balkanini, ja suhteeni siihen on hyvä.
Max Wahlström
On varsin yleistä, että ihmiset, joille joutuu kertomaan tutkivansa eteläslaavilaisia kieliä, olettavat jonkinlaisen rakkaussuhteen minun ja näiden kielten, niiden puhujien tai puhuja-alueiden välillä. Tähän tuskastuneena jouduin hiljattain toteamaan, että ei kai onkologikaan ole valinnut alaansa, koska pitää syövästä. Ilkeä rinnastus, myönnetään, mutta minkäänlainen romanssi ei selitä oman Balkan-suhteeni syntyä ja luonnetta. Vaikka kultainen armeija-aika onnistui myöhemmin parantamaan minut monesta muustakin järjettömästä ajatuksesta, opiskelin vuoden ajan työväenopistossa serbiaa, vain koska halusin rauhanturvaajaksi Kosovoon.
Kroatialaiset usein itse ehdottavat kielensä opiskelun syyksi kaunista rannikkoa. Koska alun perin aloin opiskella ensinnäkin serbiaa ja toiseksi pelastaakseni balkanilaiset toisiltaan, olen päätellyt, että rehellinen vastaus ei tekisi satunnaista kysyjää kovin tyytyväiseksi, ja siksi olen monta kertaa joutunut turvautumaan rannikko-tyyppisiin selityksiin. Tosin jos minulla olisi taipumus valita elämänurani rannikkojen perusteella, olisin kyllä todennäköisemmin valinnut polynesialaisen filologian.
Aloittaessani slaavilaisten kielten opinnot minua ajoi halu (ja vahva usko kykyihini) ratkaista Jugoslavian sodan syttymissyyt. Kenties jossain määrin ylioptimistisen sotahistoriallisen tutkimustavoitteeni toteutumattomuus ei kuitenkaan harmita. Kiinnostuksestani historiaan, yhteiskuntatieteisiin, politiikkaan, identiteetteihin ja muihin sodan syttymisen kannalta välttämättömiin viitekehyksiin on ollut myöhemmin sanomaton hyöty historiallisen kielitieteen parissa, koska toisin kuin olin otaksunut, kuolleiden kielimuotojen tutkiminen ei pelastanutkaan elävien tollojen aivoituksilta, päinvastoin.
Vaikka alkuperäinen pyrkimykseni pian jäikin, tämän touhun parissa aloin perehtyä myös omiin ajatuksiini isänmaallisuudesta ja sen tapaisista asioista. Lupaan ojentaa henkilökohtaisesti Vuoden Taliaivo -palkinnon sille, joka onnistuu viettämään aikaa kroaattien, serbien, bosnialaisten ja montenegrolaisten vaihtelevien historiantulkintojen parissa kyseenalaistamatta omaan kansalliseen taustaansa liittyviä opittuja ja opetettuja totuuksia. Yhtä kaikki, näidenkään asioiden havainnointi ei saanut minua varsinaisesti rakastumaan näihin maihin tai niiden asukkaisiin yksittäistapauksia lukuun ottamatta.
Jos kerran en erityisesti pidä maista, joiden kieliä tutkin, mikä ihme minua sitten motivoi? Tyypillisesti minulla on ainakin tutuissa kaupungeissa Balkanilla sellainen olo, että olen vähän niin kuin kotona. Onko kotona aina kivaa? Ei tietenkään. Mutta ajattele, että kotisi olisi iso talo. Valtavan iso, välillä kolkko, välillä ahdistava talo mutta kuitenkin sinun omasi. Et ole koskaan käynyt kaikissa sen huoneissa mutta olisit vakuuttunut siitä, että noissa tutkimattomissa huoneissa piilee jotakin mielenkiintoista, jonka vain sinä voit löytää. Sellainen on minun Balkanini, ja suhteeni siihen on hyvä.
Max Wahlström
Kommentit