<
Johdatus kaliningradilaisuuteen
Nyky-Venäjän todellinen ikkuna länteen ja eräs suurimmista teollisuussatamista Itämerellä on kaupunkina hyvin nuori – Kaliningrad perustettiin vuonna 1946. Olihan tällä paikalla kyllä aiemmin toinenkin kaupunki, joka jonain toisena historian aikana oli Itä-Preussin pääkaupunki. Tarkoitan siis vanhaa kunnon Königsbergiä.
Kaliningrad taitaa olla juuri sitä varsinaista Itä-Eurooppaa, vaikka se maantieteellisesti sijaitsisikin Keski-Euroopassa: kaupungin historia on preussilainen, lähihistoria neuvostoliittolainen ja nykypäivä eurovenäläinen. Nämä kaikki edellä mainitut piirteet on nähtävissä kaupungissa, minne sitten meneekin.
Königsgrad vai Kalininberg?
Lähes joka kadunkulmasta löytyy jonkinlainen laatta tai muu osviitta kaupungin menneisyyteen. Useat näistä historian opasteista ovat kaksikielisiä, mutta usein vastaan tulee myös vain saksankielisiä muistomerkkejä. Niiden riveiltä voi tunnistaa ainakin muutamia nimiä: Johann Gottfried von Herder, Oskar von Hindenburg, Fredrik I ja tietenkin Kant itse.
Kerrottakoon vielä että tämän Venäjän Preussin valtionyhteys nykyiseen federaatioon tai edes sitä edeltäneeseen Venäjän neuvostotasavaltaan ei ollut selvillä ennen pitkällisen sähellyksen loppua vuonna 1946. Kaliningradin oblast sai nykyiset rajansa lopullisesti vasta vuonna 1957.
Kansan syvien rivien parissa, vaikkapa eräässä brittihenkisessä Dreadnought -nimisessä panimoravintolassa, voi paljasjalkaiselle alkuasukkaalle esittää seuraavan kysymyksen: ”No onko teillä tässä kaupungissa niitä oman kylän poikia? Siis sellaisia kuuluisia kaliningradilaisia?”
Vastaus kysymykseen on juuri niin ponteva ja juuri niin rehvakas kuin mitä muuallakin Venäjällä sopii odottaa: ”Tottakai! Meillähän on Griškovets!” Niille, joille nimi on tuntematon, kerrottakoon, että kyseessä oleva henkilö, Jevgeni Griškovets, on venäläinen kirjailija, dramaturgi, näytelmäohjaaja ja muusikko, joka on tehnyt erityisesti teatteritaiteen saralla valmistanut esityksiä niin Venäjällä kuin muuallakin Euroopassa. Sattuneesta syystä hän on saavuttanut suosiota ainakin Saksassa. Vedoten hänen ilmeiseen tuntemattomuuteensa Suomessa päätin suomentaa otteen hänen eräästä teatteritaiteen blockbusteristaan «Как я съел собаку» avatakseni mahdollisesti uusia ovia venäläisiin reaalioihin sekä siihen kuuluisaan leveään ja laveaan venäläiseen sieluun.
”Kuinka opin asiat kantapään kautta”
«Как я съел собаку» ei ole millään tapaa tavallinen näytelmä. Sen ohjaajaa, käsikirjoittaja, tuottaja ja kaikki näyttelijät muodostuvat yhdestä ainoasta ihmisestä eli Griškovetsista itsestään. Lisäksi (erityisesti kääntäjän näkökulmasta) ensimmäisen haasteen tarjoaa jo itse näytelmän nimi.
Kuten moni jo varmasti tietää ”собака” [sabáka] tarkoittaa venäjän kielessä monia asioita. Ensinnäkin se on neliraajainen ja karvainen kotieläin, joka soveltuu usein erinomaisesti metsästys- tai vartiointitehtäviin ja joka polveutuu yleensä susista. Lisäksi se on myös mainio solvaus ja se esiintyy myös monissa raamatullisissa viittauksissä. ”Съесть” [s’jést’] puolestaan on perfektiivinen verbi, joka tarkoittaa ravinnon vastaanottamista ja nauttimista tavalla tai toisella. Konkreettisesti otsikossa on siis kyse koiran syömisestä, mutta tällä tiedolla me emme pääse puusta pidemmälle.
Venäjän kielen sanontoja tuntuu löytyvän joka turulta ja torilta. Eräs tällaisista sanonnoista on ”съесть собаку на чем-то”, joka tuo esiin sen mitä joku henkilö osaa, hallitsee tai tietää läpikotaisin, täydellisesti tai mestarillisesti, mutta vain omien kokemustensa ja/tai omien vastoinkäymistensä kautta. Tarpeeksi lähelle tätä ilmaisua suomen kielessä siis osuu sanonta ”oppia jotain kantapään kautta”.
Tällaisen nimen siis valitsi maailman kuuluisin kaliningradilainen dramaturgi Griškovets näytelmälleen, joka käsittelee näennäisesti asepalvelusta Tyynenmeren laivastossa, mutta laajemmassa perspektiivissään näytelmä on kuvaus ihmisestä psyykkisenä subjektina, joka kamppailee alati jatkuvassa sisäisessä muutoksessa. Erottamaton osa näytelmää on myös kertojan kokema nostalgia. Siis se millaisena hän näkee, kokee ja kuvaa oman menneisyytensä. Tämä artikkeli ei kuitenkaan ole analyysi. Siksipä tulkinta loppuu tähän ja puheenvuoro siirtyy Griškovetsille.
Lapsuuden viimeinen päivä
Tämä tarina liittyy päivään, jolloin täytin kaksikymmentä vuotta. Muistan sen päivän todella hyvin. Minun syntymäpäiväni on helmikuussa ja juuri helmikuussa Kaukoidässä sataa rankasti lunta. Lumeen liittyen jokaisella laivaston aluksella on erilaiset tavat sen luontiin. Yhden sataman laiturissa voi olla ankkuroituna kaksi laivaa ja näillä kahdella laivalla voidaan elää toisistaan täysin erilaista elämää. Toisella laivalla voi hyvinkin olla sellainen tapa, että lunta täytyy luoda koko se aika kun lunta sataa. Lunta voi sataa kolme kokonaista vuorokautta ja koko ajan sitä pitää luoda.
Meidän laivallamme oli paljon humaanimpi tapa: niin kauan kun sataa lunta, sitä saa kertyä eikä kenenkään tarvitse sitä luoda. Näin siis laiva yleensä hiljalleen peittyi lumeen ja vain jotkin kulkureitit ynnä muut välttämättömät laivan osat pidettiin vapaina lumesta. Mutta siinä samassa kun lumen tulo lakkasi – se saattoi tapahtua illalla kello yksitoista juuri ennen nukkumaan menoa tai aamukolmelta, ajankohdalla ei ollut merkitystä – se piti välittömästi luoda ja työtä jatkettiin kunnes laiva oli täysin puhdas lumesta.
Griškovets näytelmässään «Как я съел собаку»
Ja juuri syntymäpäivääni edeltävänä yönä sattui näin, että joskus aamukahdelta meidät herätettiin luomaan lunta. Lumen luonti laivalla on varsin työlästä, koska laivassa on monenmoista nippeliä, saumaa, aukkoa ynnä muuta sellaista, joista kaikista pitää saada lumet pois. Näin me siis loimme lunta aamuun asti. Mutta yleensä ne, joilla oli syntymäpäivä, vapautettiin päiväksi tällaisesta palveluksesta ja heidän annettiin levätä. Meidän yömme siis kului lumen luonnissa, ja tällöin ei kukaan muistanut syntymäpäivääni. Aamulla minua ei pistetty vartiovuoroon vaan ainoastaan suorittamaan kaikki asianmukaiset vakiotoimet. Joskus jo yhdentoista korvilla joku muisti, että oli minun syntymäpäiväni ja minut vapautettiin palveluksesta. Laskeuduin alas kajuuttaan ja menin nukkumaan. Myöhemmin yksikön komentaja kutsui minut luokseen, onnitteli ja päästi minut päivävapaalle lähikylään.
Pitihän minun jotenkin juhlistaa syntymäpäivääni ja tapaan kuului kattaa pöytä ainakin kajuuttatovereille. Päätin siis lähteä lähikylään ostaakseni jotain. Tässä vaiheessa pitää muistuttaa että kyseessä oli vuosi 1987, jolloin kaupoista ei yleensä saanut ostetuksi ei alkoholia, ei käytännössä mitään. Kuponkeja kyllä oli ja siinä kaikki.
Poistuin laivalta heti lounaan aikaan, sillä lähikylään oli matkaa. Yhteensä yli kymmenen kilometriä. Ja rankan lumisateen jälkeen voitte itsekin kuvitella, missä kunnossa tiet olivat. Kuljin pitkään, ja ehti tulla jo hämärää ennen kuin pääsin kylään. Tulin kyläkaupan luokse parahiksi, kun sitä hoitava myyjätär oli jo sulkemassa kauppaa isolla munalukolla. Kävelin hänen luokseen ja pyysin, että hän avaisi kaupan vielä hetkeksi. Hän ei halunnut, joten näytin hänelle sotilaspassini ja kerroin että tänään oli syntymäpäiväni, johon hän vastasi: Mutta mitä sinä poika rakas sieltä edes ostat? Eihän siellä ole mitään.
Silti kävin sisään pieneen kauppaan ja sieltä löytyi, ettepä edes usko sillä nyt sitä ei enää kukaan käy muistelemaan, majoneesia kolmen litran purkeissa isoissa riveissä ja niiden etiketeissä luki ”Майонез Провенсаль”. Oli prjanik-keksejä laatikoissa, jotka jäivät tahmaisiin kulmikkaisiin kekoihin, kunhan laatikko kumottiin. Vielä löytyi pyramidinmuotoisia keksikekoja ja sitten oli vielä unkarilaisia Глобус-merkkisiä sekakasvissäilykkeitä. Niissä oli suolakurkkuja ja suolattuja tomaatteja sekaisin samassa liemessä.
Minulla oli mukanani seitsemäntoista ja puoli ruplaa, jotka olivat vielä siihen aikaan käypää rahaa. Tuolloin matruusi ansaitsi seitsemän ruplaa, ja vanhemmat lähettivät vielä rahaa. Ehkä juuri sellaiset kymmenen ruplaa kuussa. Ja niinpä minulla oli taskussa seitsemäntoista ruplaa ja viisikymmentä kopeekkaa. Näillä ostin Глобус-purkin, paketin kaakaota, laatikollisen prjanik-keksejä – myyjätär sai taltalla irrotella keksit toisistaan – purkin majoneesia ja kaksi kappaletta vaaleaa leipää. Laivalla kun sai pelkkää tummaa.
Juuri kun olin lähdössä kaupasta kahden muovikassin kanssa, myyjätär tarjosi ostettavaksi minulle pullollista kotitekoista viinaa. Sellaista puolen litran pulloa. Ostin sen ja lähdin kaupasta. Minun oli käsketty palata takaisin laivaan ennen hiljaisuutta ja yövahdin asettamista. Huomasin olevani selvästi myöhässä. Jouduttaakseni matkaa päätin oikaista satamaan vaaran poikki. Matkalla lunta oli yli polvenmitan. Kuljin minkä jaloistani pääsin ja aloin lopulta väsyä todenteolla. Ajattelin tovereitani, jotka odottivat minua saapuvaksi laivalla, jotta voisimme keittää yhdessä teetä ja kattaa ostokset pöydälle. Niin ja majoneesia piti muuten ostaa majoneesivoileipiä varten.
Olin pahasti myöhässä. Yhteensä yli tunnin verran, vaikka kiirehdin tosissani. Muistan laskeutumiseni alas tunturilta. Vaaran toisella puolella lunta oli vähemmän, ja minä kiirehdin eteenpäin nahkasaappaissani, joissa oli täysin tasaisen litteä pohja ja vieläpä terävät kärjet. Minä siis kiirehdin eteenpäin, lunta oli vain noin nilkkaan asti, kunnes yllättäen, en edes tarkkaan tiedä kuinka se tapahtui, mutta ilmeisesti minä liukastuin hieman ja sillä hetkellä muovikassit kolahtivat selkäni takana toisiinsa. Kuului vaimea ”poks” kun päästin irti muovipusseista, joiden kahvat olivat hanganneet sormiini jäljet kantamisesta. Katsoin taakseni ja näin kuinka hangessa törröttävän lasipurkin ympärillä sulaa lumi. Automaattisesi aloin kaivamaan lunta purkin ympäriltä ja katsoin oikealle missä lumihankeen oli muodostunut majoneesista ja viinasta lätäkkö jossa uiskenteli prjanikeita.
Istuuduin niille sijoilleni ja samalla alkoi sataa lunta. Sellaisia isoja ja raskaita hiutaleita. Oli jo pimeää. Ympärillä oli puita ja tunturin rinne. Alhaalla satamassa oli oikealla kolme isoa alusta ja vasemmalla kaksi hinaajaa ja laiturit. Satamasta kantautui myös rahtaamisen kolinaa ja kaiuttimien kimeät ilmoitukset.
Istuin aloillani enkä enää kiirehtinyt minnekään. Muistan itkeneeni vuolaasti ja kironneeni kaikkea. Sillä hetkellä minun oli todella paha olla. Mutta siinä minä istuin, lumisateessa, noin neljänkymmenen asteen pakkasessa. Ja sillä hetkellä tunsin kuinka eroan lapsuudestani. Tunsin kuinka se loittonee hetki hetkeltä etäämmäksi minusta. Tämä oli elämäni viimeinen syntymäpäivä, jota olin odottanut. Olin odottanut jonkinlaista riemua ja lahjoja, joista ei ollut jälkeäkään ja jotka eivät itse asiassa voineet edes ilmestyä mistään.
Sitten minä vedin syvään henkeä, nousin ja lähdin laskeutumaan alas satamaan päin. Saavuin laivalle, jossa kukaan ei ollut vastassa rangaistakseen minua myöhästymisestä. Oli jo todella myöhä, kajuutassa paloi jo sininen yövalo, käytävällä nuokkui yövalvoja ja kajuutan pöydällä, sinisessä hämärässä, minua odotti kylmä kuppi teetä. Istuuduin pöydän ääreen ja join teeni. Se oli kaikki mitä olin koko syntymäpäivänäni ehtinyt nauttia.
Juotuani teen oloni parani ja kävin nukkumaan. Tunsin, että jotain oli selvästi päättynyt.
Stefan Smirnov
Johdatus kaliningradilaisuuteen
Nyky-Venäjän todellinen ikkuna länteen ja eräs suurimmista teollisuussatamista Itämerellä on kaupunkina hyvin nuori – Kaliningrad perustettiin vuonna 1946. Olihan tällä paikalla kyllä aiemmin toinenkin kaupunki, joka jonain toisena historian aikana oli Itä-Preussin pääkaupunki. Tarkoitan siis vanhaa kunnon Königsbergiä.
Kaliningrad taitaa olla juuri sitä varsinaista Itä-Eurooppaa, vaikka se maantieteellisesti sijaitsisikin Keski-Euroopassa: kaupungin historia on preussilainen, lähihistoria neuvostoliittolainen ja nykypäivä eurovenäläinen. Nämä kaikki edellä mainitut piirteet on nähtävissä kaupungissa, minne sitten meneekin.
Königsgrad vai Kalininberg?
Lähes joka kadunkulmasta löytyy jonkinlainen laatta tai muu osviitta kaupungin menneisyyteen. Useat näistä historian opasteista ovat kaksikielisiä, mutta usein vastaan tulee myös vain saksankielisiä muistomerkkejä. Niiden riveiltä voi tunnistaa ainakin muutamia nimiä: Johann Gottfried von Herder, Oskar von Hindenburg, Fredrik I ja tietenkin Kant itse.
Kerrottakoon vielä että tämän Venäjän Preussin valtionyhteys nykyiseen federaatioon tai edes sitä edeltäneeseen Venäjän neuvostotasavaltaan ei ollut selvillä ennen pitkällisen sähellyksen loppua vuonna 1946. Kaliningradin oblast sai nykyiset rajansa lopullisesti vasta vuonna 1957.
Kansan syvien rivien parissa, vaikkapa eräässä brittihenkisessä Dreadnought -nimisessä panimoravintolassa, voi paljasjalkaiselle alkuasukkaalle esittää seuraavan kysymyksen: ”No onko teillä tässä kaupungissa niitä oman kylän poikia? Siis sellaisia kuuluisia kaliningradilaisia?”
Vastaus kysymykseen on juuri niin ponteva ja juuri niin rehvakas kuin mitä muuallakin Venäjällä sopii odottaa: ”Tottakai! Meillähän on Griškovets!” Niille, joille nimi on tuntematon, kerrottakoon, että kyseessä oleva henkilö, Jevgeni Griškovets, on venäläinen kirjailija, dramaturgi, näytelmäohjaaja ja muusikko, joka on tehnyt erityisesti teatteritaiteen saralla valmistanut esityksiä niin Venäjällä kuin muuallakin Euroopassa. Sattuneesta syystä hän on saavuttanut suosiota ainakin Saksassa. Vedoten hänen ilmeiseen tuntemattomuuteensa Suomessa päätin suomentaa otteen hänen eräästä teatteritaiteen blockbusteristaan «Как я съел собаку» avatakseni mahdollisesti uusia ovia venäläisiin reaalioihin sekä siihen kuuluisaan leveään ja laveaan venäläiseen sieluun.
”Kuinka opin asiat kantapään kautta”
«Как я съел собаку» ei ole millään tapaa tavallinen näytelmä. Sen ohjaajaa, käsikirjoittaja, tuottaja ja kaikki näyttelijät muodostuvat yhdestä ainoasta ihmisestä eli Griškovetsista itsestään. Lisäksi (erityisesti kääntäjän näkökulmasta) ensimmäisen haasteen tarjoaa jo itse näytelmän nimi.
Kuten moni jo varmasti tietää ”собака” [sabáka] tarkoittaa venäjän kielessä monia asioita. Ensinnäkin se on neliraajainen ja karvainen kotieläin, joka soveltuu usein erinomaisesti metsästys- tai vartiointitehtäviin ja joka polveutuu yleensä susista. Lisäksi se on myös mainio solvaus ja se esiintyy myös monissa raamatullisissa viittauksissä. ”Съесть” [s’jést’] puolestaan on perfektiivinen verbi, joka tarkoittaa ravinnon vastaanottamista ja nauttimista tavalla tai toisella. Konkreettisesti otsikossa on siis kyse koiran syömisestä, mutta tällä tiedolla me emme pääse puusta pidemmälle.
Venäjän kielen sanontoja tuntuu löytyvän joka turulta ja torilta. Eräs tällaisista sanonnoista on ”съесть собаку на чем-то”, joka tuo esiin sen mitä joku henkilö osaa, hallitsee tai tietää läpikotaisin, täydellisesti tai mestarillisesti, mutta vain omien kokemustensa ja/tai omien vastoinkäymistensä kautta. Tarpeeksi lähelle tätä ilmaisua suomen kielessä siis osuu sanonta ”oppia jotain kantapään kautta”.
Tällaisen nimen siis valitsi maailman kuuluisin kaliningradilainen dramaturgi Griškovets näytelmälleen, joka käsittelee näennäisesti asepalvelusta Tyynenmeren laivastossa, mutta laajemmassa perspektiivissään näytelmä on kuvaus ihmisestä psyykkisenä subjektina, joka kamppailee alati jatkuvassa sisäisessä muutoksessa. Erottamaton osa näytelmää on myös kertojan kokema nostalgia. Siis se millaisena hän näkee, kokee ja kuvaa oman menneisyytensä. Tämä artikkeli ei kuitenkaan ole analyysi. Siksipä tulkinta loppuu tähän ja puheenvuoro siirtyy Griškovetsille.
Lapsuuden viimeinen päivä
Tämä tarina liittyy päivään, jolloin täytin kaksikymmentä vuotta. Muistan sen päivän todella hyvin. Minun syntymäpäiväni on helmikuussa ja juuri helmikuussa Kaukoidässä sataa rankasti lunta. Lumeen liittyen jokaisella laivaston aluksella on erilaiset tavat sen luontiin. Yhden sataman laiturissa voi olla ankkuroituna kaksi laivaa ja näillä kahdella laivalla voidaan elää toisistaan täysin erilaista elämää. Toisella laivalla voi hyvinkin olla sellainen tapa, että lunta täytyy luoda koko se aika kun lunta sataa. Lunta voi sataa kolme kokonaista vuorokautta ja koko ajan sitä pitää luoda.
Meidän laivallamme oli paljon humaanimpi tapa: niin kauan kun sataa lunta, sitä saa kertyä eikä kenenkään tarvitse sitä luoda. Näin siis laiva yleensä hiljalleen peittyi lumeen ja vain jotkin kulkureitit ynnä muut välttämättömät laivan osat pidettiin vapaina lumesta. Mutta siinä samassa kun lumen tulo lakkasi – se saattoi tapahtua illalla kello yksitoista juuri ennen nukkumaan menoa tai aamukolmelta, ajankohdalla ei ollut merkitystä – se piti välittömästi luoda ja työtä jatkettiin kunnes laiva oli täysin puhdas lumesta.
Griškovets näytelmässään «Как я съел собаку»
Ja juuri syntymäpäivääni edeltävänä yönä sattui näin, että joskus aamukahdelta meidät herätettiin luomaan lunta. Lumen luonti laivalla on varsin työlästä, koska laivassa on monenmoista nippeliä, saumaa, aukkoa ynnä muuta sellaista, joista kaikista pitää saada lumet pois. Näin me siis loimme lunta aamuun asti. Mutta yleensä ne, joilla oli syntymäpäivä, vapautettiin päiväksi tällaisesta palveluksesta ja heidän annettiin levätä. Meidän yömme siis kului lumen luonnissa, ja tällöin ei kukaan muistanut syntymäpäivääni. Aamulla minua ei pistetty vartiovuoroon vaan ainoastaan suorittamaan kaikki asianmukaiset vakiotoimet. Joskus jo yhdentoista korvilla joku muisti, että oli minun syntymäpäiväni ja minut vapautettiin palveluksesta. Laskeuduin alas kajuuttaan ja menin nukkumaan. Myöhemmin yksikön komentaja kutsui minut luokseen, onnitteli ja päästi minut päivävapaalle lähikylään.
Pitihän minun jotenkin juhlistaa syntymäpäivääni ja tapaan kuului kattaa pöytä ainakin kajuuttatovereille. Päätin siis lähteä lähikylään ostaakseni jotain. Tässä vaiheessa pitää muistuttaa että kyseessä oli vuosi 1987, jolloin kaupoista ei yleensä saanut ostetuksi ei alkoholia, ei käytännössä mitään. Kuponkeja kyllä oli ja siinä kaikki.
Poistuin laivalta heti lounaan aikaan, sillä lähikylään oli matkaa. Yhteensä yli kymmenen kilometriä. Ja rankan lumisateen jälkeen voitte itsekin kuvitella, missä kunnossa tiet olivat. Kuljin pitkään, ja ehti tulla jo hämärää ennen kuin pääsin kylään. Tulin kyläkaupan luokse parahiksi, kun sitä hoitava myyjätär oli jo sulkemassa kauppaa isolla munalukolla. Kävelin hänen luokseen ja pyysin, että hän avaisi kaupan vielä hetkeksi. Hän ei halunnut, joten näytin hänelle sotilaspassini ja kerroin että tänään oli syntymäpäiväni, johon hän vastasi: Mutta mitä sinä poika rakas sieltä edes ostat? Eihän siellä ole mitään.
Silti kävin sisään pieneen kauppaan ja sieltä löytyi, ettepä edes usko sillä nyt sitä ei enää kukaan käy muistelemaan, majoneesia kolmen litran purkeissa isoissa riveissä ja niiden etiketeissä luki ”Майонез Провенсаль”. Oli prjanik-keksejä laatikoissa, jotka jäivät tahmaisiin kulmikkaisiin kekoihin, kunhan laatikko kumottiin. Vielä löytyi pyramidinmuotoisia keksikekoja ja sitten oli vielä unkarilaisia Глобус-merkkisiä sekakasvissäilykkeitä. Niissä oli suolakurkkuja ja suolattuja tomaatteja sekaisin samassa liemessä.
Minulla oli mukanani seitsemäntoista ja puoli ruplaa, jotka olivat vielä siihen aikaan käypää rahaa. Tuolloin matruusi ansaitsi seitsemän ruplaa, ja vanhemmat lähettivät vielä rahaa. Ehkä juuri sellaiset kymmenen ruplaa kuussa. Ja niinpä minulla oli taskussa seitsemäntoista ruplaa ja viisikymmentä kopeekkaa. Näillä ostin Глобус-purkin, paketin kaakaota, laatikollisen prjanik-keksejä – myyjätär sai taltalla irrotella keksit toisistaan – purkin majoneesia ja kaksi kappaletta vaaleaa leipää. Laivalla kun sai pelkkää tummaa.
Juuri kun olin lähdössä kaupasta kahden muovikassin kanssa, myyjätär tarjosi ostettavaksi minulle pullollista kotitekoista viinaa. Sellaista puolen litran pulloa. Ostin sen ja lähdin kaupasta. Minun oli käsketty palata takaisin laivaan ennen hiljaisuutta ja yövahdin asettamista. Huomasin olevani selvästi myöhässä. Jouduttaakseni matkaa päätin oikaista satamaan vaaran poikki. Matkalla lunta oli yli polvenmitan. Kuljin minkä jaloistani pääsin ja aloin lopulta väsyä todenteolla. Ajattelin tovereitani, jotka odottivat minua saapuvaksi laivalla, jotta voisimme keittää yhdessä teetä ja kattaa ostokset pöydälle. Niin ja majoneesia piti muuten ostaa majoneesivoileipiä varten.
Olin pahasti myöhässä. Yhteensä yli tunnin verran, vaikka kiirehdin tosissani. Muistan laskeutumiseni alas tunturilta. Vaaran toisella puolella lunta oli vähemmän, ja minä kiirehdin eteenpäin nahkasaappaissani, joissa oli täysin tasaisen litteä pohja ja vieläpä terävät kärjet. Minä siis kiirehdin eteenpäin, lunta oli vain noin nilkkaan asti, kunnes yllättäen, en edes tarkkaan tiedä kuinka se tapahtui, mutta ilmeisesti minä liukastuin hieman ja sillä hetkellä muovikassit kolahtivat selkäni takana toisiinsa. Kuului vaimea ”poks” kun päästin irti muovipusseista, joiden kahvat olivat hanganneet sormiini jäljet kantamisesta. Katsoin taakseni ja näin kuinka hangessa törröttävän lasipurkin ympärillä sulaa lumi. Automaattisesi aloin kaivamaan lunta purkin ympäriltä ja katsoin oikealle missä lumihankeen oli muodostunut majoneesista ja viinasta lätäkkö jossa uiskenteli prjanikeita.
Istuuduin niille sijoilleni ja samalla alkoi sataa lunta. Sellaisia isoja ja raskaita hiutaleita. Oli jo pimeää. Ympärillä oli puita ja tunturin rinne. Alhaalla satamassa oli oikealla kolme isoa alusta ja vasemmalla kaksi hinaajaa ja laiturit. Satamasta kantautui myös rahtaamisen kolinaa ja kaiuttimien kimeät ilmoitukset.
Istuin aloillani enkä enää kiirehtinyt minnekään. Muistan itkeneeni vuolaasti ja kironneeni kaikkea. Sillä hetkellä minun oli todella paha olla. Mutta siinä minä istuin, lumisateessa, noin neljänkymmenen asteen pakkasessa. Ja sillä hetkellä tunsin kuinka eroan lapsuudestani. Tunsin kuinka se loittonee hetki hetkeltä etäämmäksi minusta. Tämä oli elämäni viimeinen syntymäpäivä, jota olin odottanut. Olin odottanut jonkinlaista riemua ja lahjoja, joista ei ollut jälkeäkään ja jotka eivät itse asiassa voineet edes ilmestyä mistään.
Sitten minä vedin syvään henkeä, nousin ja lähdin laskeutumaan alas satamaan päin. Saavuin laivalle, jossa kukaan ei ollut vastassa rangaistakseen minua myöhästymisestä. Oli jo todella myöhä, kajuutassa paloi jo sininen yövalo, käytävällä nuokkui yövalvoja ja kajuutan pöydällä, sinisessä hämärässä, minua odotti kylmä kuppi teetä. Istuuduin pöydän ääreen ja join teeni. Se oli kaikki mitä olin koko syntymäpäivänäni ehtinyt nauttia.
Juotuani teen oloni parani ja kävin nukkumaan. Tunsin, että jotain oli selvästi päättynyt.
Stefan Smirnov
Kommentit