<
Usein, tahi aina, kuulee puhuttavan asioista, jotka erottavat meitä. Välillä tuntuu siltä, että media ja poliitiikka kertovat meille vain niistä asioista, jotka tekevät meistä erilaisia, ts. yksilöitä, homo unicumeja. Tällaisia asioita ovat mm. kansallisuus, uskonto, kieli, ammatti, tulot, koulutus, sosiaalinen status, seksuaalinen suuntaumus ja niin edelleen. Tehtävään sopivat käytännössä katsoen mitkä tahansa seikat, joiden avulla toinen toistemme erottelu pitää meidät kiireisinä. Meidät jaetaan ja jotellaan ryhmiin kehdosta hautaan. Näin meitä on helpompi hallita.
Kuitenkin elämässä on virkistävää ja jopa vänkää aina silloin tällöin palata tämä edellä mainitun kolikon kääntöpuolelle. Siis sille kartoittamattomalle ja lähes unohdetulle villille seudulle, jossa voi hetkeksi keskittyä niihin asioihin, jotka itse asissa yhdistävät meitä. Nämä asiat ovat usein niin pieniä ja mitättömiä, että me tuskin muistamme edes mainita, saati keskustella, niistä. Vaikka mieleesi ei juuri nyt juolahtaisi mitään mikä yhdistäisi sinua ja kaikkia ympärillä oleviasi, älä huoli sillä täältä pesee.
Oletko koskaan katsonut kelloasi ja unohtanut heti mitä kello on? Siispä katsot uudestaan ja pian et taaskaan muista mitä kello on. Oletko koskaan viettänyt keskiviikkopäivää kuvitellen että on jo torstai? Seuraavana päivänä asiat ovatkin jo kohdallaan. Tai oletko koskaan istunut junassa ja katsonut ulos ikkunasta epätietoisena siitä kumpi juna liikkuu – se jossa sinä istut vai se joka on viereisellä raiteella? Tai sitten nostanut selkääsi reppua, jonka kuvittelit olevan painava ja täynnä kirjoja, mutta se osoittautuikin lähes tyhjäksi. Ja voit vaikka vannoa että edes sadasosasekunnin ajan tunsit itsesi todella vahvaksi. Vielä on klassinen esimerkki portaiden noususta: joskus tulet astuneeksi haamuportaan yli tai sitten olet vähällä kompuroida siihen viimeiseen portaaseen.
Vielä on yksi asia, tällä kertaa jo totisempi, joka yhdistää aivan kaikkia suurinpiirtein aikuisikään ehtineitä ajattelevia ihmisiä: menneisyys ja varioiva suhtautuminen siihen. Menneisyyteensä voi suhtautua monin eri tavoin. Jo slavistiikan tutkimus tai vähintäänkin slaavilaisia kieliä puhuvien maiden historian tarkastelu osoittaa tämän todeksi. Eräs tapa suhtautua menneeseen on sen ihannointi tai kaipaaminen. Tätä kutsutaan usein nostalgiaksi.
Nostalgia on ilmiö, johon on mahdollista törmätä vaikka joka päivä. Sitä ei tarvitse välttämättä harjoittaa itse. Hyviä suomalaisia nostalgisoinnin kohteita ovat mm. Kekkosen aika, menetetty Karjala, talvisodan henki tai vaikkapa vuoden 2001 Lahtea edeltänyt puhtaan suomalaisen urheilun aika. Tuolloin kaikki oli toista. Laivat oli puuta ja miehet rautaa. Hiiohoi! Ja sitä rataa.
Edellisten esimerkkien valossa näyttäisi siltä, että nostalgia painottuisi aina ns. kulta-aikoihin. Siis aikaan jolloin ”me” olimme huipulla, ja vain taivas oli rajana. Kuitenkin nostalgia voi pukeutua myös toisenlaiseen asuun. Löytyyhän slaavimaistakin nostalgiaa. Mutta mitä ihmeen nostalgisoitavaa voisi olla vaikkapa Jugoslaviassa, DDR:ssä tai Neuvostoliitossa? Tuskin nyt sosialimin läpikäynyt ihminen vaihtaisi tosissaan nykypäivää ankeaan menneisyyteensä. Tähän problematiikkaan, mutta myös nostalgia-ilmiön yleisiin kysymyksiin, tämä Kopeekan numero yrittää paneutua parhaan taitonsa mukaan.
Pitemmittä puheitta toivotan avartavia kokemuksia!
Stefan Smirnov
PS. Syksy on mainiota aikaa nostalgialle. Осень вечно права!
Usein, tahi aina, kuulee puhuttavan asioista, jotka erottavat meitä. Välillä tuntuu siltä, että media ja poliitiikka kertovat meille vain niistä asioista, jotka tekevät meistä erilaisia, ts. yksilöitä, homo unicumeja. Tällaisia asioita ovat mm. kansallisuus, uskonto, kieli, ammatti, tulot, koulutus, sosiaalinen status, seksuaalinen suuntaumus ja niin edelleen. Tehtävään sopivat käytännössä katsoen mitkä tahansa seikat, joiden avulla toinen toistemme erottelu pitää meidät kiireisinä. Meidät jaetaan ja jotellaan ryhmiin kehdosta hautaan. Näin meitä on helpompi hallita.
Kuitenkin elämässä on virkistävää ja jopa vänkää aina silloin tällöin palata tämä edellä mainitun kolikon kääntöpuolelle. Siis sille kartoittamattomalle ja lähes unohdetulle villille seudulle, jossa voi hetkeksi keskittyä niihin asioihin, jotka itse asissa yhdistävät meitä. Nämä asiat ovat usein niin pieniä ja mitättömiä, että me tuskin muistamme edes mainita, saati keskustella, niistä. Vaikka mieleesi ei juuri nyt juolahtaisi mitään mikä yhdistäisi sinua ja kaikkia ympärillä oleviasi, älä huoli sillä täältä pesee.
Oletko koskaan katsonut kelloasi ja unohtanut heti mitä kello on? Siispä katsot uudestaan ja pian et taaskaan muista mitä kello on. Oletko koskaan viettänyt keskiviikkopäivää kuvitellen että on jo torstai? Seuraavana päivänä asiat ovatkin jo kohdallaan. Tai oletko koskaan istunut junassa ja katsonut ulos ikkunasta epätietoisena siitä kumpi juna liikkuu – se jossa sinä istut vai se joka on viereisellä raiteella? Tai sitten nostanut selkääsi reppua, jonka kuvittelit olevan painava ja täynnä kirjoja, mutta se osoittautuikin lähes tyhjäksi. Ja voit vaikka vannoa että edes sadasosasekunnin ajan tunsit itsesi todella vahvaksi. Vielä on klassinen esimerkki portaiden noususta: joskus tulet astuneeksi haamuportaan yli tai sitten olet vähällä kompuroida siihen viimeiseen portaaseen.
Vielä on yksi asia, tällä kertaa jo totisempi, joka yhdistää aivan kaikkia suurinpiirtein aikuisikään ehtineitä ajattelevia ihmisiä: menneisyys ja varioiva suhtautuminen siihen. Menneisyyteensä voi suhtautua monin eri tavoin. Jo slavistiikan tutkimus tai vähintäänkin slaavilaisia kieliä puhuvien maiden historian tarkastelu osoittaa tämän todeksi. Eräs tapa suhtautua menneeseen on sen ihannointi tai kaipaaminen. Tätä kutsutaan usein nostalgiaksi.
Nostalgia on ilmiö, johon on mahdollista törmätä vaikka joka päivä. Sitä ei tarvitse välttämättä harjoittaa itse. Hyviä suomalaisia nostalgisoinnin kohteita ovat mm. Kekkosen aika, menetetty Karjala, talvisodan henki tai vaikkapa vuoden 2001 Lahtea edeltänyt puhtaan suomalaisen urheilun aika. Tuolloin kaikki oli toista. Laivat oli puuta ja miehet rautaa. Hiiohoi! Ja sitä rataa.
Edellisten esimerkkien valossa näyttäisi siltä, että nostalgia painottuisi aina ns. kulta-aikoihin. Siis aikaan jolloin ”me” olimme huipulla, ja vain taivas oli rajana. Kuitenkin nostalgia voi pukeutua myös toisenlaiseen asuun. Löytyyhän slaavimaistakin nostalgiaa. Mutta mitä ihmeen nostalgisoitavaa voisi olla vaikkapa Jugoslaviassa, DDR:ssä tai Neuvostoliitossa? Tuskin nyt sosialimin läpikäynyt ihminen vaihtaisi tosissaan nykypäivää ankeaan menneisyyteensä. Tähän problematiikkaan, mutta myös nostalgia-ilmiön yleisiin kysymyksiin, tämä Kopeekan numero yrittää paneutua parhaan taitonsa mukaan.
Pitemmittä puheitta toivotan avartavia kokemuksia!
Stefan Smirnov
PS. Syksy on mainiota aikaa nostalgialle. Осень вечно права!
Kommentit