<
Kuluvan vuodenajan synkistäminä syysiltoina väsynyt mieli hairahtuu helposti oppikirjan saloista muistelemaan kaiholla hetki tai kauan sitten elettyä tunteikasta aikaa. Tuo kaukokaipuu, ajassa tai etäisyydessä mittaamaton kaunis muisto, romanttinen kaihomielisyys, haikeus johonkin menneeseen, elettyyn ihanaan aikaan upottaa meidät menneisyyden mielikuviin, jotka herkkä mielemme on jo ehättänyt kultaamaan.
Nostalgia, muinaiskreikan sanasta *νοσταλγία, muodostuu sanoista νόστος (nostos, kotiinpaluu) ja ἄλγος (algos, kipu, tuska, kärsimys). Nostalgia on koti-ikävää tai ikävää tuttuun ympäristöön, myös katkeransuloista haikailua tai kaipauuta asioihin menneisyydessä, jota nostalgisina hetkinä usein idealisoidaan. Nostalgia nousee muistikuvista jostain erityisestä tapahtumasta, paikasta tai asiasta (menneisyydessä), mihin liittyvä tunne voi vaihdella onnellisuuden tunteesta suruun. Yleisesti nostalgiset tunteet tarkoittavat miellyttäviä tunteita assosioituina tiettyyn ajanjaksoon tai kaipuuseen palata tuohon aikaan.
Tällainen nostalginen herkistyminen liittyy monesti erityiseen ulkomailla vietettyyn ajanjaksoon. Kausi, jota usein muistellaan nostalgian sävyttämillä tunteilla, on monelle aineemme opiskelijoille vaihtoaika kohdemaassaan. Omasta vaihtoajastani on kulunut jo muutama vuosi, ja voisi ajatella, että tätä aikaa muistellessani onnen kyynel vierähtää poskelle ja hymy on herkässä. Näin ei ole. En voi sanoa, että vaihtoaikani olisi ollut täysi katastrofi, mutta nostalgiset tunneaallot ovat kohdallani vain vedenpinnan väreilyä.
Nostalgia-termiin sisällytetään myös yleinen kiinnostus ja arvostuksen tunne menneisiin aikakausiin, niiden henkilöihin ja tapahtumiin. Erityisesti muutamaa sukupolvea edeltävät ”hyvät vanhat ajat” nähdään idyllisessä valossa, kuten esimerkiksi Belle Époque, Merry England (Englanti keskiajan jälkeen ennen teollista vallankumousta), uusviktoriaaninen estetiikka tai Yhdysvaltojen itärannikon 1700–1800 -lukujen vaihteen ajanjakso, jne. Nostalgiasta tuli romantiikan ajan oleellinen teema, mikä sopiikin hyvin kohdemaani kulttuurihistorialliseen kontekstiin.
Vaihtoaikani opiskelukaupunki, tämä keskieurooppalaisen arkkitehtuurin historian taskukokoinen tyyssija, on suloinen vuorten syleilemä historiallinen kaupunki joen varrella. Pieni mutta eloisa taide-elämän kehto, valoisa ja romanttinen, kaunis ja kompakti, Euroopanmatkaajan ”must”, kiintoisa kaupunkikohde tarjoaa monelle mielenkiintoista ohjelmaa musiikista muotiin, kirjallisuudesta kirkkoihin, arkkitehtuurista urheiluun, elokuvasta eläimiin, näyttävistä luontokohteista monenmoisiin illanviettoihin. Jokainen täällä käynyt kehuu ja kiittelee matkakohdettaan maasta taivaaseen – vaan en minä.
Varhain kylmänä helmikuun aamuna oli noustava sängystä, pakattava kaikki oletetusti tarpeellinen ja suunnattava kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää flunssan kourissa. Normaali fyysinen tila ja hyvin nukuttu yö olisivat varmasti auttaneet kohtaamaan yllättävät haasteet, joihin tutullakin reitillä törmää matkatessaan. Nyt energiaa riitti vain aina seuraavan tehtävän hahmottamiseen: bussiin ehtiminen, check-in, oikealle portille löytäminen, määränpäässä siirtyminen lentokentältä rautatieasemalle, junalipun osto, ja lopulta, saapuminen vieraaseen kaupunkiin. Matkanteossa ei ollut jännityksen häivääkään, se oli vastenmielistä enkä edes halunnut ajatella matkustavani.
Päämääräni oli siis kohdemaani yksi kauneimmista kaupungeista, johon en olisi alun perin halunnut, mutta jonne kuitenkin päädyin ja jossa minun oli nyt määrä opiskella seuraavat neljä kuukautta. Monet kanssaopiskelijani olivat jo ehtineet tai halusivat tänne; he olivat kehuneet, muistelleet, haikailleet ja unelmoineet ajasta tässä niin ihanassa paikassa. Oma kaipuuni kohdistuikin kotimaahan, josta oli poistuttava.
Saavuin todella turhauttavan ja yli tunnilla myöhästyneen junamatkan jälkeen pimeään, kosteaan, kylmään ja viimaiseen paikkaan: kapealla asemalaiturilla oli tungokseen asti ihmisiä, ei ollut hissiä, jolla päästä laukkuineen monta porrastasannetta ylös takseille, jotka piti soittaa ja varata tolpalleen. Miten ihanaa. Onneksi miehet ovat täällä herrasmiehiä, jotka tekevät avuttomalle naiselle mielellään palveluksia ja soittavat taksin kun pyytää.
Perillä asuntolassa reseptionistitäti ei löytänyt päivän tulijoiden listalta nimeäni. Jaa, mitäs kummaa! Minun ei kuulunutkaan ilmestyä sinä päivänä. Miksen ollut saapunut silloin kuin pitikin eli pari päivää sitten? Aha. ”Raps raps” päätä ja ”öh, niin vaikeaa ja hankalaa”. Hetken selvittelyn ja säätämisen jälkeen pääsin kuitenkin sisään, tilapäiseen vierashuoneeseen yhtä hukassa olevan jenkkitytön kanssa, joka myös oli saapunut ”odottamatta”. Ja laukkuja ei saanut purkaa, koska seuraavana päivänä meidät oli määrä siirtää toisiin, niihin oikeisiin huoneisiin. Nice.
Flunssa ja tietämättömyys kaikesta painoi mielialat mataliksi. Tätäkö tämä kauan odotettu vaihto nyt oli: kamalaa asuntolaa, väärinkäsityksiä, väsymystä, huolta, odotusta, turhautumista, yleistä kylmyyttä ja outoutta? Kyllä, sitä se on. Ei toki pelkästään, mutta sain heti unohtaa nostalgiset kaipuut uskomattomaan vaihtoaikaan ja aina unelmoituun itäisen Keski-Euroopan Firenzeen.
Niin, kumma paikka se on. Kesällä kaunis ja ihana, rento ja tapahtumarikas, talvella aivan kammottava ja luotaan työntävä viimainen hiljaisuus keskellä peltoja. Turisteille ja kelle tahansa ei-paikalliselle ahdistavan umpimielinen konservatiiviloukku. Mieluummin olisin jäänyt kotiin vaikka lukemaan matkaoppaita tuosta kaupungista kuin lähtenyt sinne. Ihan oikeasti.
Nostalgian sananmukaisen merkityksen mukaan algosta todella podin ja nostoksen olisin halunnut tehdä. Nostalgia oikeastaan luokiteltiin jo varhaisella uudella ajalla lääkintätilaksi, fyysiseksi vaivaksi, jopa sairaudeksi melankolian tyyppinä. Nostalgiasta aiheutuneet kuolemantapaukset olivat tunnettuja mm. koti-ikäväänsä kuolevilla merimiehillä ja sotilailla, joita hoidettiin menestyksekkäästi antamalla heille vapautus tehtävistä ja lähettämällä kotiin – ennen kuolemaa. Tämän diagnoosin saaminen katsottiin kuitenkin loukkaukseksi. Minulle se olisi passannut hyvin.
Seuraavana päivänä oli selvitettävä itselleen lopullinen asuinsija, ihan itse. Tuntien haahuilu asuntolan käytävillä, odottelu ja ihmettely, edes takaisin juokseminen papereiden ja leimojen perässä oli todellisen tuskan takana – en toivoisi samaa kenellekään. Jenkkitytölläkin kostui silmät, kun kukaan ei tiennyt mitä seuraavaksi oli tapahtuva. Mutta jokainen vaihtari joutuu käymään läpi saman rumban, vuosisata toisensa jälkeen. Sori vaan.
Avatessani uuden asuinsijani eteisen oven puolet oviaukosta peitti iso jääkaappi, toisen puolen kulkuväylällä oli ylipursuneesta roskiksesta lattialle levinneet roskat. Vastaani lemahti tunkkainen haju. Ihanaa. Kerrassaan nostalgista. Huoneeseen päästyäni näin heti, etten viihtyisi siellä kauaa. Uusi, kazakstanilainen huonetoverini toivotti minut kuitenkin sydämellisesti tervetulleeksi, oli hyvin herttainen ja tarjosi kovasti apuaan, muttei sen enempää tyrkyttänyt seuraansa vaan ryhtyi heti opiskelemaan. Hyvä. En juuri kaivannutkaan seuraa sillä hetkellä.
Lyhyen skannauksen jälkeen tajusin, että minun täytyy hankkia heti itselleni ylläpidon ensiapuvälineet, asuntola kun tarjosi vain lakanat. Onneksi kaupat eivät olleet kaukana, koska minulla ei ollut aavistustakaan missä päin kaupunkia olin ja millä etäisyydellä mistäkin. Toki jos olisin ollut Risto-reipas, olisin kysellyt ja lähtenyt seikkailemaan. Mutta edellisillan seikkailu perille asti riitti. Seuraavaksihan oli päästävä kirjautumaan yliopistolle ja ottamaan selvää stipendistä, tasokokeesta, opiskelijakortista, matkakortista – siis KAIKESTA. Argh, mikä vaihtoahdistus!
Ja mikä pettymys. Koko juttu, koko vaihto, kaikki oli yhtä pettymystä: asuntola oli liian kaukana ja ihan kamala, huone pieni ja ahdas, pöytä liian korkea, kämppis ei siivonnut, ihmiset olivat muutenkin kummallisia, kaupunkirakenne ihmeellinen, luennot koulumaisia, opettajat oppilaisiin alentuvaisia, taso vaihteleva, talvi jatkuva ja kevät liian hitaasti saapuva sekä oma mieliala pysyvästi alamaissa. Hm, mikä siis avuksi? Ehkä muutos ja oma panos asiaan, esimerkiksi kysymällä neuvoa ja ottaa vastuu omasta viihtyvyydestään?
Pitkän kituuttamisen ja vaiheilun, mutta todellisen etsinnän ja yrittämisen jälkeen, sain vihdoin muutettua pois asuntolasta itselleni parempien kulkuyhteyksien päähän parempiin puitteisiin. Rupesin käymään illanvietoissa, joissa tapasin samanhenkisiä paikallisia nuoria. Työt alkoivat luistaa, opiskelu tuli mielekkäämmäksi, ryhmä rentoutui ja sain uusia tuttavuuksia vaihtareista, tuttavien ystävistä ja ystävien tuttavista. Vaihtoaika alkoi helpottaa, siis asenteeni helpotti mielialaani.
Kun kevät eteni, törmäsin yhä hullumpiin ihmisiin, tilanteisiin ja tapahtumiin. Nyt kun ajattelen vaihtoaikaa, voisin kuvailla sitä mielettömäksi. Ja sitä se on kaikille vaihtareille. Vaikeudet, avuttomuuden tunteet, tylsät olot, turhautumiset, arkirutiinit, lempikahvilat, huippubileet, parhaat ystävät, onnen tunteen ja ilon hetket, makeat naurut ja yllättävät väärinkäsitykset, kulttuurishokki ja kiintymykset – kaikki ovat olennainen osa koko vaihtoaikaa ja sen mielettömyyttä, käsittämätöntä, alati muuttuvaa olotilaa.
Useille uusista kontakteista, vieraasta paikasta ja jaetuista ilonhetkistä syntyy myöhemmin nostalgia. Minulle ne ovat osa kokonaisuutta, pieniä hetkiä tai vaiheita, joita muistelen niitä värittäneellä tunteella. Tunteella, joka liittyy vain tähän paikkaan ja siellä vietettyihin hetkiin, tunne joka ei tule mistään muualta enää koskaan. Siitä ei tule kaipuuta eikä kaihoa, nostalgiaa tai melankoliaa, vaan muistoja sellaisina kuin ne olivat: ärsyttävinä, hauskoina, hulluina, outoina, ahdistavina, nautinnollisina, epämiellyttävinä, tuskallisina tai onnellisina hetkinä. Näitä hetkiä en toivottavasti unohda koskaan, koska nämä muistot liittyvät vain minun vaihtoaikaani juuri siinä koettelemusteni Krakovassa.
Kristiina Szymczak
Kuluvan vuodenajan synkistäminä syysiltoina väsynyt mieli hairahtuu helposti oppikirjan saloista muistelemaan kaiholla hetki tai kauan sitten elettyä tunteikasta aikaa. Tuo kaukokaipuu, ajassa tai etäisyydessä mittaamaton kaunis muisto, romanttinen kaihomielisyys, haikeus johonkin menneeseen, elettyyn ihanaan aikaan upottaa meidät menneisyyden mielikuviin, jotka herkkä mielemme on jo ehättänyt kultaamaan.
Nostalgia, muinaiskreikan sanasta *νοσταλγία, muodostuu sanoista νόστος (nostos, kotiinpaluu) ja ἄλγος (algos, kipu, tuska, kärsimys). Nostalgia on koti-ikävää tai ikävää tuttuun ympäristöön, myös katkeransuloista haikailua tai kaipauuta asioihin menneisyydessä, jota nostalgisina hetkinä usein idealisoidaan. Nostalgia nousee muistikuvista jostain erityisestä tapahtumasta, paikasta tai asiasta (menneisyydessä), mihin liittyvä tunne voi vaihdella onnellisuuden tunteesta suruun. Yleisesti nostalgiset tunteet tarkoittavat miellyttäviä tunteita assosioituina tiettyyn ajanjaksoon tai kaipuuseen palata tuohon aikaan.
Tällainen nostalginen herkistyminen liittyy monesti erityiseen ulkomailla vietettyyn ajanjaksoon. Kausi, jota usein muistellaan nostalgian sävyttämillä tunteilla, on monelle aineemme opiskelijoille vaihtoaika kohdemaassaan. Omasta vaihtoajastani on kulunut jo muutama vuosi, ja voisi ajatella, että tätä aikaa muistellessani onnen kyynel vierähtää poskelle ja hymy on herkässä. Näin ei ole. En voi sanoa, että vaihtoaikani olisi ollut täysi katastrofi, mutta nostalgiset tunneaallot ovat kohdallani vain vedenpinnan väreilyä.
Nostalgia-termiin sisällytetään myös yleinen kiinnostus ja arvostuksen tunne menneisiin aikakausiin, niiden henkilöihin ja tapahtumiin. Erityisesti muutamaa sukupolvea edeltävät ”hyvät vanhat ajat” nähdään idyllisessä valossa, kuten esimerkiksi Belle Époque, Merry England (Englanti keskiajan jälkeen ennen teollista vallankumousta), uusviktoriaaninen estetiikka tai Yhdysvaltojen itärannikon 1700–1800 -lukujen vaihteen ajanjakso, jne. Nostalgiasta tuli romantiikan ajan oleellinen teema, mikä sopiikin hyvin kohdemaani kulttuurihistorialliseen kontekstiin.
Vaihtoaikani opiskelukaupunki, tämä keskieurooppalaisen arkkitehtuurin historian taskukokoinen tyyssija, on suloinen vuorten syleilemä historiallinen kaupunki joen varrella. Pieni mutta eloisa taide-elämän kehto, valoisa ja romanttinen, kaunis ja kompakti, Euroopanmatkaajan ”must”, kiintoisa kaupunkikohde tarjoaa monelle mielenkiintoista ohjelmaa musiikista muotiin, kirjallisuudesta kirkkoihin, arkkitehtuurista urheiluun, elokuvasta eläimiin, näyttävistä luontokohteista monenmoisiin illanviettoihin. Jokainen täällä käynyt kehuu ja kiittelee matkakohdettaan maasta taivaaseen – vaan en minä.
Varhain kylmänä helmikuun aamuna oli noustava sängystä, pakattava kaikki oletetusti tarpeellinen ja suunnattava kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää flunssan kourissa. Normaali fyysinen tila ja hyvin nukuttu yö olisivat varmasti auttaneet kohtaamaan yllättävät haasteet, joihin tutullakin reitillä törmää matkatessaan. Nyt energiaa riitti vain aina seuraavan tehtävän hahmottamiseen: bussiin ehtiminen, check-in, oikealle portille löytäminen, määränpäässä siirtyminen lentokentältä rautatieasemalle, junalipun osto, ja lopulta, saapuminen vieraaseen kaupunkiin. Matkanteossa ei ollut jännityksen häivääkään, se oli vastenmielistä enkä edes halunnut ajatella matkustavani.
Päämääräni oli siis kohdemaani yksi kauneimmista kaupungeista, johon en olisi alun perin halunnut, mutta jonne kuitenkin päädyin ja jossa minun oli nyt määrä opiskella seuraavat neljä kuukautta. Monet kanssaopiskelijani olivat jo ehtineet tai halusivat tänne; he olivat kehuneet, muistelleet, haikailleet ja unelmoineet ajasta tässä niin ihanassa paikassa. Oma kaipuuni kohdistuikin kotimaahan, josta oli poistuttava.
Saavuin todella turhauttavan ja yli tunnilla myöhästyneen junamatkan jälkeen pimeään, kosteaan, kylmään ja viimaiseen paikkaan: kapealla asemalaiturilla oli tungokseen asti ihmisiä, ei ollut hissiä, jolla päästä laukkuineen monta porrastasannetta ylös takseille, jotka piti soittaa ja varata tolpalleen. Miten ihanaa. Onneksi miehet ovat täällä herrasmiehiä, jotka tekevät avuttomalle naiselle mielellään palveluksia ja soittavat taksin kun pyytää.
Perillä asuntolassa reseptionistitäti ei löytänyt päivän tulijoiden listalta nimeäni. Jaa, mitäs kummaa! Minun ei kuulunutkaan ilmestyä sinä päivänä. Miksen ollut saapunut silloin kuin pitikin eli pari päivää sitten? Aha. ”Raps raps” päätä ja ”öh, niin vaikeaa ja hankalaa”. Hetken selvittelyn ja säätämisen jälkeen pääsin kuitenkin sisään, tilapäiseen vierashuoneeseen yhtä hukassa olevan jenkkitytön kanssa, joka myös oli saapunut ”odottamatta”. Ja laukkuja ei saanut purkaa, koska seuraavana päivänä meidät oli määrä siirtää toisiin, niihin oikeisiin huoneisiin. Nice.
Flunssa ja tietämättömyys kaikesta painoi mielialat mataliksi. Tätäkö tämä kauan odotettu vaihto nyt oli: kamalaa asuntolaa, väärinkäsityksiä, väsymystä, huolta, odotusta, turhautumista, yleistä kylmyyttä ja outoutta? Kyllä, sitä se on. Ei toki pelkästään, mutta sain heti unohtaa nostalgiset kaipuut uskomattomaan vaihtoaikaan ja aina unelmoituun itäisen Keski-Euroopan Firenzeen.
Niin, kumma paikka se on. Kesällä kaunis ja ihana, rento ja tapahtumarikas, talvella aivan kammottava ja luotaan työntävä viimainen hiljaisuus keskellä peltoja. Turisteille ja kelle tahansa ei-paikalliselle ahdistavan umpimielinen konservatiiviloukku. Mieluummin olisin jäänyt kotiin vaikka lukemaan matkaoppaita tuosta kaupungista kuin lähtenyt sinne. Ihan oikeasti.
Nostalgian sananmukaisen merkityksen mukaan algosta todella podin ja nostoksen olisin halunnut tehdä. Nostalgia oikeastaan luokiteltiin jo varhaisella uudella ajalla lääkintätilaksi, fyysiseksi vaivaksi, jopa sairaudeksi melankolian tyyppinä. Nostalgiasta aiheutuneet kuolemantapaukset olivat tunnettuja mm. koti-ikäväänsä kuolevilla merimiehillä ja sotilailla, joita hoidettiin menestyksekkäästi antamalla heille vapautus tehtävistä ja lähettämällä kotiin – ennen kuolemaa. Tämän diagnoosin saaminen katsottiin kuitenkin loukkaukseksi. Minulle se olisi passannut hyvin.
Seuraavana päivänä oli selvitettävä itselleen lopullinen asuinsija, ihan itse. Tuntien haahuilu asuntolan käytävillä, odottelu ja ihmettely, edes takaisin juokseminen papereiden ja leimojen perässä oli todellisen tuskan takana – en toivoisi samaa kenellekään. Jenkkitytölläkin kostui silmät, kun kukaan ei tiennyt mitä seuraavaksi oli tapahtuva. Mutta jokainen vaihtari joutuu käymään läpi saman rumban, vuosisata toisensa jälkeen. Sori vaan.
Avatessani uuden asuinsijani eteisen oven puolet oviaukosta peitti iso jääkaappi, toisen puolen kulkuväylällä oli ylipursuneesta roskiksesta lattialle levinneet roskat. Vastaani lemahti tunkkainen haju. Ihanaa. Kerrassaan nostalgista. Huoneeseen päästyäni näin heti, etten viihtyisi siellä kauaa. Uusi, kazakstanilainen huonetoverini toivotti minut kuitenkin sydämellisesti tervetulleeksi, oli hyvin herttainen ja tarjosi kovasti apuaan, muttei sen enempää tyrkyttänyt seuraansa vaan ryhtyi heti opiskelemaan. Hyvä. En juuri kaivannutkaan seuraa sillä hetkellä.
Lyhyen skannauksen jälkeen tajusin, että minun täytyy hankkia heti itselleni ylläpidon ensiapuvälineet, asuntola kun tarjosi vain lakanat. Onneksi kaupat eivät olleet kaukana, koska minulla ei ollut aavistustakaan missä päin kaupunkia olin ja millä etäisyydellä mistäkin. Toki jos olisin ollut Risto-reipas, olisin kysellyt ja lähtenyt seikkailemaan. Mutta edellisillan seikkailu perille asti riitti. Seuraavaksihan oli päästävä kirjautumaan yliopistolle ja ottamaan selvää stipendistä, tasokokeesta, opiskelijakortista, matkakortista – siis KAIKESTA. Argh, mikä vaihtoahdistus!
Ja mikä pettymys. Koko juttu, koko vaihto, kaikki oli yhtä pettymystä: asuntola oli liian kaukana ja ihan kamala, huone pieni ja ahdas, pöytä liian korkea, kämppis ei siivonnut, ihmiset olivat muutenkin kummallisia, kaupunkirakenne ihmeellinen, luennot koulumaisia, opettajat oppilaisiin alentuvaisia, taso vaihteleva, talvi jatkuva ja kevät liian hitaasti saapuva sekä oma mieliala pysyvästi alamaissa. Hm, mikä siis avuksi? Ehkä muutos ja oma panos asiaan, esimerkiksi kysymällä neuvoa ja ottaa vastuu omasta viihtyvyydestään?
Pitkän kituuttamisen ja vaiheilun, mutta todellisen etsinnän ja yrittämisen jälkeen, sain vihdoin muutettua pois asuntolasta itselleni parempien kulkuyhteyksien päähän parempiin puitteisiin. Rupesin käymään illanvietoissa, joissa tapasin samanhenkisiä paikallisia nuoria. Työt alkoivat luistaa, opiskelu tuli mielekkäämmäksi, ryhmä rentoutui ja sain uusia tuttavuuksia vaihtareista, tuttavien ystävistä ja ystävien tuttavista. Vaihtoaika alkoi helpottaa, siis asenteeni helpotti mielialaani.
Kun kevät eteni, törmäsin yhä hullumpiin ihmisiin, tilanteisiin ja tapahtumiin. Nyt kun ajattelen vaihtoaikaa, voisin kuvailla sitä mielettömäksi. Ja sitä se on kaikille vaihtareille. Vaikeudet, avuttomuuden tunteet, tylsät olot, turhautumiset, arkirutiinit, lempikahvilat, huippubileet, parhaat ystävät, onnen tunteen ja ilon hetket, makeat naurut ja yllättävät väärinkäsitykset, kulttuurishokki ja kiintymykset – kaikki ovat olennainen osa koko vaihtoaikaa ja sen mielettömyyttä, käsittämätöntä, alati muuttuvaa olotilaa.
Useille uusista kontakteista, vieraasta paikasta ja jaetuista ilonhetkistä syntyy myöhemmin nostalgia. Minulle ne ovat osa kokonaisuutta, pieniä hetkiä tai vaiheita, joita muistelen niitä värittäneellä tunteella. Tunteella, joka liittyy vain tähän paikkaan ja siellä vietettyihin hetkiin, tunne joka ei tule mistään muualta enää koskaan. Siitä ei tule kaipuuta eikä kaihoa, nostalgiaa tai melankoliaa, vaan muistoja sellaisina kuin ne olivat: ärsyttävinä, hauskoina, hulluina, outoina, ahdistavina, nautinnollisina, epämiellyttävinä, tuskallisina tai onnellisina hetkinä. Näitä hetkiä en toivottavasti unohda koskaan, koska nämä muistot liittyvät vain minun vaihtoaikaani juuri siinä koettelemusteni Krakovassa.
Kristiina Szymczak
Kommentit