<
Kaikkialla toistettu mantra: ”työnhaku on työtä” takoo päässäni. Työnhaku työnä tuntuu väistämättä painostavalta ajatukselta, loppujenkin voimavarojen tyhjäksi imemiseltä. Järki hokee ”joo, yritystä peliin ja katse kohti haasteita”. Tunnepuoleni sanoo, että voi kettu, en osaa olla efektiivinen nuoleskelija, mahtava mainosmuija, jonka hissipuheen taidokas soveltaminen tilanteessa kuin tilanteessa saa kollegat vihreiksi kateudesta. En halua kilpailla nousujohteisten uraaluovien kanssa etulyöntiasemista ja jään kilpailussa tarkoituksella sivuun, ei huvita ponnistella.
Gradunsa kirjoittajalle on raskasta samanaikainen työnhaku ja työmarkkinoilla valppaana pysyminen. Viime keväänä minusta tuntui kuin olisi ollut vielä talvipakkaset, psyykkinen lämmittely ura-ajatuksista ei auttanut, moottorini ei herännyt eikä lähtenyt käyntiin tällä saralla. En koskaan aikaisemmin ole työtä hakiessani tuntenut vastaavaa painetta ja pelkoa siitä, etten kykene ilmaisemaan sitä mitä osaan ja että se mitä kerron, ei vastaa hakemuksessa toivottuja asioita. Mielessäni pyöri vain mahdollinen torjunta ja hylkäys, jo ennen kättelyä.
Oih, miksi en tosiaan aloittanut sitä osaamiseni karttuvan portfolion tekemistä heti ensimmäisellä työelämäkurssilla! Nyt tulisi hallita sujuvasanainen itsensä myyminen, ulosanti olisi hyvä olla napakkaa ja selkeää, pitäisi huokua motivaatiota ja visioida samalla omaa toimintakenttäänsä haettavassa työtehtävässä. Myöskään positiivisuus ei ole pahitteeksi, edustava täytyy olla, persoonallisuutta haetaan, ja ehdottomasti tulee muistaa kysyä erinäisiä organisaatioon ja työnkuvaan liittyviä seikkoja. Ja niin edelleen.
Kevään työhakemusruljanssin lomassa pääsin jopa kerran työhaastatteluun. Kurkkuani kiristi ja treenattu hissipuheeni takelteli. ”Ää öö, olen tai siis opiskelen, ei kun haen…” Apua! Tajusin, etten enää hallinnut ajatuksiani, itseäni, edes koko työnhakua. Puuttui jotain olennaista: joko kyvyt eivät riittäneet, avuja ei löytynyt tai järki ei kulkenut, joku nokkeluus puuttui. Vastapuoli odotti hiljaa, vastasi tylsistyneenä avuttomiin kysymyksiini eikä vaikuttanut alkuunkaan kiinnostuneelta minusta hakijana. ”Kiitos, palaamme asiaan ja otamme yhteyttä, hei.”
Saattoipa olla, että erinomainen hissipuheeni muuttuikin tasapaksuksi hissimusiikiksi kuuroille korville. Päästyäni unelmatyöpaikan haastatteluun, etuoikeutettuna, ehkä osoittautuikin, ettei persoonani miellyttänyt haastattelijaa tai pikku mokani jossain vaiheessa työhaastattelua saattoi viedä työtarjouksen nenäni edestä. Sujuva ulosanti, soljuva kerronta tai hyväkään vaikutelma eivät siis välttämättä auta, et vaan jää pahemmin mieleen. Sori. Keksi jotain muuta. Uh, alkaa jo puuduttaa.
Miten tuloksekkaasta työnhausta onkin tullut humanistille varsinainen peikko, joka hengittelee niskaan ja saattaa ahdistaa epävarmempaa työnhakijaa? Työnhakuasiakirjojen räätälöinti, oma-aloitteinen yhteydenotto ennen ja jälkeen asiakirjojen lähettämistä ja ennen kaikkea sen itseään kiinnostavan työpaikan löytäminen saattavat kasvaa työtaakaksi, johon haluaisi itselleen kannustavan ja puoliterapeuttisen assistentin. Jatkuva avoimien paikkojen selailu työkkärin ja muiden työnhakukanavien ja sun muiden foorumeiden sivuilta käy motivaation päälle, varsinkin kun vastauksia ei kuulu ja peräänsoittelua on jo harrastanut.
Tätäkö sitten on se tiedostava uraohjautuvuus ja urakoneen käynnistäminen? Ja miksi työpaikan saanti vaikuttaa niin hankalalta? Miten jotkut saavat ihanneduuninsa juuri oikeaan ajankohtaan jonkun odottamattoman kontaktin kautta vain olemalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Ja hups vaan, tuleekin palkatuksi! Siis mitä? Olen käynyt työelämäkursseilla, kaikilla työelämäfoorumeilla ja teemapäivillä, CV-klinikalla ja ammatinvalintapsykologilla. Eikö mistään ole apua? Mitä minulla ei olisi mielekkään työn saamiseksi sellaista mitä muilla on?
Vai onko asia ihan näinkään? Ovatko kaikki kollegani saaneet jo alansa töitä, vieläpä muka tekemättä asian eteen mitään? Enpä usko. Entä portfolion teko, onko sekään liian myöhäistä aloittaa nyt? Ehkei. Ja miten olisi pieni herättely, itsevarmempi ote työnhakuun, sinnikkyys ja luottamus työn saamiseen? Auttaisiko? Ja tarkemmin ajatellen, en ole oikeastaan koskaan epäillyt, ettenkö saisi työtä, ja monet kollegani ovat valmistumisen jälkeen löytäneet huippuduuneja!
Kysyn vain, mistä humanistihörhöyden mustasta aukosta tajuntaamme on iskostunut oletus, että humanistin on todella vaikeata löytää, puhumattakaan saada, sopivaa työpaikkaa. Annetaanko kauppiksessa millään kurssilla tai käytävällä rivien välissä ymmärtää, että onpa tiukat työmarkkinat teillä ekonomeilla, aijai. Ei, vastaavaa ei kukaan koskaan ajattelisikaan. Miksi sitten aistin tällaista leijuvan keskustakampuksen hapessa, jota humanistit hengittävät ja kasvavat siitä rakentaakseen alansa identiteettiään? Mistä ura filosofian maisterille herkenisi, siinä vasta on opiskelijalle ja tiedekunnalle pohtimista.
Vaikka vastavalmistuvalla on suuret paineet työelämän kynnyksellä ja urakonetta tulisi käynnistää, kysyn myös, miksei kukaan neuvoja huomauta asian toisesta laidasta. Tässä huomautus humanistille: ota iisisti, hae sellaista työtä, jota haluat tällä hetkellä tehdä! Niin, ei tarvitse olla uraohjus ja urakonetta käynnissä heti jos ei sitä halua. Tulet tekemään suurella todennäköisyydellä vielä runsaat 40 vuotta töitä. Mutta ei tällaista sovi mainostaa, kun päättäjät painostavat myös yliopistoja sylkemään maistereita suustaan.
En toki syytä vain valtiovaltaa, yliopistoa, tiedekuntaa, lehtoreita tai kadunkulkijaa saamattomuudestani tai uskonpuutteesta mielekkään työn saamisessa. Kuitenkin keittiöpsykologinkin järjellä on opiskelevan kykyihin uskottava, jos hänestä halutaan oman elämänsä mestaria – anteeksi, maisteria! En väitä, että yliopisto olisi tässä tehtävässä myöskään lastentarhan asemassa, mutta alentuva suhtautuminen humanisteihin ja humanismiin on säälittävän surullista, jos sitä tapahtuu jo yhteisön, eli humanistien itsensä keskuudessa. Aivan sama mitä insinööri tai kauppatieteilijä taiteesta ja hengen harjoittamisesta ajattelee ammattina, filosofian maisteri on tasa-arvoinen tutkinto siinä missä ekonomin, astronomin, sosiologin, näyttelijän tai muusikon. Heipat vaan kaikille, aion saada töitä papereillani!
Kristiina Szymczak
PS. Ja mitä tulee työnhakuun ja omien työnhakutaitojen kehittämiseen, kannattaa hyödyntää tiedekunnan urapalveluiden joka syksy ja kevät järjestämä Opinnot ja ura -koulutus, josta urapalveluiden sivuilla myös laitoksemme opiskelijalta kurssille kannustava kommentti. Rohkeasti siis etsimään ja löytämään omat vahvuudet ja taidot työnhakuun!
Kaikkialla toistettu mantra: ”työnhaku on työtä” takoo päässäni. Työnhaku työnä tuntuu väistämättä painostavalta ajatukselta, loppujenkin voimavarojen tyhjäksi imemiseltä. Järki hokee ”joo, yritystä peliin ja katse kohti haasteita”. Tunnepuoleni sanoo, että voi kettu, en osaa olla efektiivinen nuoleskelija, mahtava mainosmuija, jonka hissipuheen taidokas soveltaminen tilanteessa kuin tilanteessa saa kollegat vihreiksi kateudesta. En halua kilpailla nousujohteisten uraaluovien kanssa etulyöntiasemista ja jään kilpailussa tarkoituksella sivuun, ei huvita ponnistella.
Gradunsa kirjoittajalle on raskasta samanaikainen työnhaku ja työmarkkinoilla valppaana pysyminen. Viime keväänä minusta tuntui kuin olisi ollut vielä talvipakkaset, psyykkinen lämmittely ura-ajatuksista ei auttanut, moottorini ei herännyt eikä lähtenyt käyntiin tällä saralla. En koskaan aikaisemmin ole työtä hakiessani tuntenut vastaavaa painetta ja pelkoa siitä, etten kykene ilmaisemaan sitä mitä osaan ja että se mitä kerron, ei vastaa hakemuksessa toivottuja asioita. Mielessäni pyöri vain mahdollinen torjunta ja hylkäys, jo ennen kättelyä.
Oih, miksi en tosiaan aloittanut sitä osaamiseni karttuvan portfolion tekemistä heti ensimmäisellä työelämäkurssilla! Nyt tulisi hallita sujuvasanainen itsensä myyminen, ulosanti olisi hyvä olla napakkaa ja selkeää, pitäisi huokua motivaatiota ja visioida samalla omaa toimintakenttäänsä haettavassa työtehtävässä. Myöskään positiivisuus ei ole pahitteeksi, edustava täytyy olla, persoonallisuutta haetaan, ja ehdottomasti tulee muistaa kysyä erinäisiä organisaatioon ja työnkuvaan liittyviä seikkoja. Ja niin edelleen.
Kevään työhakemusruljanssin lomassa pääsin jopa kerran työhaastatteluun. Kurkkuani kiristi ja treenattu hissipuheeni takelteli. ”Ää öö, olen tai siis opiskelen, ei kun haen…” Apua! Tajusin, etten enää hallinnut ajatuksiani, itseäni, edes koko työnhakua. Puuttui jotain olennaista: joko kyvyt eivät riittäneet, avuja ei löytynyt tai järki ei kulkenut, joku nokkeluus puuttui. Vastapuoli odotti hiljaa, vastasi tylsistyneenä avuttomiin kysymyksiini eikä vaikuttanut alkuunkaan kiinnostuneelta minusta hakijana. ”Kiitos, palaamme asiaan ja otamme yhteyttä, hei.”
Saattoipa olla, että erinomainen hissipuheeni muuttuikin tasapaksuksi hissimusiikiksi kuuroille korville. Päästyäni unelmatyöpaikan haastatteluun, etuoikeutettuna, ehkä osoittautuikin, ettei persoonani miellyttänyt haastattelijaa tai pikku mokani jossain vaiheessa työhaastattelua saattoi viedä työtarjouksen nenäni edestä. Sujuva ulosanti, soljuva kerronta tai hyväkään vaikutelma eivät siis välttämättä auta, et vaan jää pahemmin mieleen. Sori. Keksi jotain muuta. Uh, alkaa jo puuduttaa.
Miten tuloksekkaasta työnhausta onkin tullut humanistille varsinainen peikko, joka hengittelee niskaan ja saattaa ahdistaa epävarmempaa työnhakijaa? Työnhakuasiakirjojen räätälöinti, oma-aloitteinen yhteydenotto ennen ja jälkeen asiakirjojen lähettämistä ja ennen kaikkea sen itseään kiinnostavan työpaikan löytäminen saattavat kasvaa työtaakaksi, johon haluaisi itselleen kannustavan ja puoliterapeuttisen assistentin. Jatkuva avoimien paikkojen selailu työkkärin ja muiden työnhakukanavien ja sun muiden foorumeiden sivuilta käy motivaation päälle, varsinkin kun vastauksia ei kuulu ja peräänsoittelua on jo harrastanut.
Tätäkö sitten on se tiedostava uraohjautuvuus ja urakoneen käynnistäminen? Ja miksi työpaikan saanti vaikuttaa niin hankalalta? Miten jotkut saavat ihanneduuninsa juuri oikeaan ajankohtaan jonkun odottamattoman kontaktin kautta vain olemalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Ja hups vaan, tuleekin palkatuksi! Siis mitä? Olen käynyt työelämäkursseilla, kaikilla työelämäfoorumeilla ja teemapäivillä, CV-klinikalla ja ammatinvalintapsykologilla. Eikö mistään ole apua? Mitä minulla ei olisi mielekkään työn saamiseksi sellaista mitä muilla on?
Vai onko asia ihan näinkään? Ovatko kaikki kollegani saaneet jo alansa töitä, vieläpä muka tekemättä asian eteen mitään? Enpä usko. Entä portfolion teko, onko sekään liian myöhäistä aloittaa nyt? Ehkei. Ja miten olisi pieni herättely, itsevarmempi ote työnhakuun, sinnikkyys ja luottamus työn saamiseen? Auttaisiko? Ja tarkemmin ajatellen, en ole oikeastaan koskaan epäillyt, ettenkö saisi työtä, ja monet kollegani ovat valmistumisen jälkeen löytäneet huippuduuneja!
Kysyn vain, mistä humanistihörhöyden mustasta aukosta tajuntaamme on iskostunut oletus, että humanistin on todella vaikeata löytää, puhumattakaan saada, sopivaa työpaikkaa. Annetaanko kauppiksessa millään kurssilla tai käytävällä rivien välissä ymmärtää, että onpa tiukat työmarkkinat teillä ekonomeilla, aijai. Ei, vastaavaa ei kukaan koskaan ajattelisikaan. Miksi sitten aistin tällaista leijuvan keskustakampuksen hapessa, jota humanistit hengittävät ja kasvavat siitä rakentaakseen alansa identiteettiään? Mistä ura filosofian maisterille herkenisi, siinä vasta on opiskelijalle ja tiedekunnalle pohtimista.
Vaikka vastavalmistuvalla on suuret paineet työelämän kynnyksellä ja urakonetta tulisi käynnistää, kysyn myös, miksei kukaan neuvoja huomauta asian toisesta laidasta. Tässä huomautus humanistille: ota iisisti, hae sellaista työtä, jota haluat tällä hetkellä tehdä! Niin, ei tarvitse olla uraohjus ja urakonetta käynnissä heti jos ei sitä halua. Tulet tekemään suurella todennäköisyydellä vielä runsaat 40 vuotta töitä. Mutta ei tällaista sovi mainostaa, kun päättäjät painostavat myös yliopistoja sylkemään maistereita suustaan.
En toki syytä vain valtiovaltaa, yliopistoa, tiedekuntaa, lehtoreita tai kadunkulkijaa saamattomuudestani tai uskonpuutteesta mielekkään työn saamisessa. Kuitenkin keittiöpsykologinkin järjellä on opiskelevan kykyihin uskottava, jos hänestä halutaan oman elämänsä mestaria – anteeksi, maisteria! En väitä, että yliopisto olisi tässä tehtävässä myöskään lastentarhan asemassa, mutta alentuva suhtautuminen humanisteihin ja humanismiin on säälittävän surullista, jos sitä tapahtuu jo yhteisön, eli humanistien itsensä keskuudessa. Aivan sama mitä insinööri tai kauppatieteilijä taiteesta ja hengen harjoittamisesta ajattelee ammattina, filosofian maisteri on tasa-arvoinen tutkinto siinä missä ekonomin, astronomin, sosiologin, näyttelijän tai muusikon. Heipat vaan kaikille, aion saada töitä papereillani!
Kristiina Szymczak
PS. Ja mitä tulee työnhakuun ja omien työnhakutaitojen kehittämiseen, kannattaa hyödyntää tiedekunnan urapalveluiden joka syksy ja kevät järjestämä Opinnot ja ura -koulutus, josta urapalveluiden sivuilla myös laitoksemme opiskelijalta kurssille kannustava kommentti. Rohkeasti siis etsimään ja löytämään omat vahvuudet ja taidot työnhakuun!
Kommentit