<
Isoisäni kuoli tämän vuoden helmikuussa. Jäin Suomeen, kun muut perheenjäseneni olivat Romaniassa hautajaisissa. Veljeni lähetti viestin, jossa hän kertoi että siellä oli lunta ja kaunista, mutta minulle talvinen Romania on edelleen vain lapsuudenmuisto. Minun piti odottaa helteiseen heinäkuuhun asti päästäkseni Ţinteaan, maaseudulle, isovanhempien luokse.
Ei ole helppoa nähdä talo ensimmäistä kertaa ilman isoisää, vaikka olenkin siihen valmistautunut. Kaikkialta tulee mieleen muistoja isoisästä ja oikeastaan itse talokin on olemassa vain hänen ansiostaan.
Jo seitsemän vuoden ajan olen tullut joka kesä Romaniaan käydäkseni sekä Bukarestissa, jossa kävin koulua, että Ţinteassa, jossa vietin kaikki lomat. Paluu Ţinteaan on aina tarkoittanut minulle paluuta lapsuuteen. Jokainen talon nurkka tai pihan kolkka palauttaa mieleeni asioita, joita tein lapsena. Ne eivät olleet pelkästään hauskoja, niiden kautta minä myös opin, kasvoin ja rakensin maailmaani.
Pihan keskellä on sulkapallokenttä, jolla pelasin jalkapalloa ja sulkapalloa vanhempieni ja veljeni kanssa, ja jolla ajoin ensimmäistä kertaa pyörällä.
Isovanhempani tarinoineen ja opetuksineen olivat keskeisessä roolissa kasvatuksessani. Veljeni kanssa autoimme heitä kaikenlaisissa askareissa ja näin opimme lyömään nauloja, leikkaamaan sahalla, ruokkimaan kanoja ja paljon muutakin. Koska molemmat isovanhempani asuivat tähän vuoteen asti edelleen Ţinteassa ja elämänmeno siellä oli samanlaista kuin kymmenen tai viisitoista vuotta sitten, minusta tuntui, että Ţinteassa aika pysyy paikallaan. Nyt viimein ymmärrän, että asianlaita on toisin.
***
Isoisä alkoi rakentaa uutta taloa vähän sen jälkeen kun minä synnyin. Ei kestänut kauaa kunnes se oli jo asumiskelpoinen, mutta siihen tuli aina välillä uusia muutoksia – terassi, varastohuone, makuuhuoneita ullakkoon jne. Kun parketti oli laitettu, minä löysin muutaman parkettilevyn ja halusin rakentaa niistä jotain, mutta levyjä ei riittänyt. Kysyin isoisältä, oliko niitä lisää. Hän oli iloinen koska ylimääräisille parkettilevyille oli löytynyt käyttöä. Sen jälkeen rakensimme niistä veljeni kanssa monen vuoden aikana taloja, katuja ja kaupunkeja.
Parkettilevyjen lisäksi me keräilimme pullonkorkkeja ja teimme niistäkin kaupunkeja, tai sitten leikimme, että ne olivat jalkapallopelaajia. Kun isä kävi ensimmäistä kertaa Suomessa hän toi minulle suomalaisia pullonkorkkeja. Yhdessä luki Lapin Kulta; minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä se tarkoitti, mutta se kuulosti mielestäni hienolta nimeltä ja pistin sen kärkeen hyökkääjäksi.
En enää tiedä, mitä parkettilevyille tai pullonkorkeille tapahtui. Vaikka löytäisinkin ne, en varmasti leikkisi niillä samalla innolla. Itse asiassa esineet sinänsä eivät ole niin välttämättömiä. Minä kaipaan sitä mielentilaa, jossa parkettilevyillä leikkiminen on maailman mielenkiintoisin asia. Mutta siihen ei voi palata millään keinolla. Luomisen ilo ei ole kadonnut, mutta nyt haluaisin olla yhteydessä ja vaikuttaa muihin ihmisiin. Nyt olen nähnyt liian monta kaupunkia ja tutustunut liian moneen ihmiseen unohtaakseni, että minäkin olen osa samaa maailmaa ja että minunkin pitää ansaita elantoni jollain tapaa. Omaan pieneen maailmaan vetäytyminen on ylellisyys, johon minulla ei enää ole varaa.
Minä ja veljeni isoisän kyydissä kesällä 1990
***
Kerran kysyin isoisältäni, miltä maailma näytti silloin kun hän oli lapsi. Taisin kysyä vähän epäselvästi, koska hän kertoi vain siitä, miltä meidän oma pihamme oli näyttänyt. Uutta taloa ei tietenkään ollut; sen sijaan oli paljon viiniköynnöksiä. Nykyään on viiniköynnöksiä jäljellä vain vähän, mutta meillä on paljon luumupuita. Meillä on vanha paju, jonka isoisä kertoi kerran olevan hänen ikäisensä.
Kun olen Suomessa ja muistelen Ţinteaa, ajattelen usein puita, sillä minusta ne ovat pihamme tärkeimmät maamerkit. Ne eivät pelkästään kanna meille hedelmiä, niihin myös liittyy muistoja. Pihan puolivälissä oli punainen kirsikkaluumupuu, johon veljeni aina kiipesi, kun hän suuttui. Sulkapallokentän vieressä oli valeakasioita, joita me pelkäsimme, koska ne hyvin usein jättivät piikkejä jalkapalloomme. Uuden talon takana on kirsikkaluumupuu, jonka istutuksen minä jopa muistan. Nykyään se on kaksi kertaa minua korkeampi ja siitä saamme hyvän sadon.
Kirsikkaluumupuuta tai valeakasioita ei enää ole, mutta samassa paikassa kasvaa uusia taimia. Puutkin syntyvät, kasvavat ja kuolevat niin kuin mekin; mutta he eivät ajattele tai kaipaa menneisyyttä. Heillä on juuret jykevästi kiinni maassa ja he eivät koskaan lähde syntymäpaikaltaan. Me olemme kulkureita ja muistojen kautta voimme palata kotipaikkaan silloinkin, kun olemme kaukana siitä.
***
Lähden kadulle pelaamaan lasten kanssa – viimeinen yritykseni palata lapsuuteen. Lapset eivät ole minun entisiä leikkitovereitani, he ovat nuorempia, eivätkä tunteneet minua ennen muuttoa Suomeen. Heillä on hieman erilainen pelivalikoima kuin minun sukupolvellani. Asiaan on vaikuttanut myös se, että kadulla on nykyään asfalttia, kun taas viisitoista vuotta sitten se oli vain pölyinen maatie. Niinpä me pelaamme jalkatennistä ja muita pallopelejä. Pelin keskeyttää silloin tällöin suuntaan tai toiseen kulkeva auto. Aikanani pelin saattoi keskeyttää pikemmin hevosen vetämä kärry; ei niinkään siitä syystä, että se olisi ollut vaarallinen, vaan sen takia, että me hypimme siihen ja kuljimme sen kyydissä vähän aikaa.
Silloin pelasimme muun muassa sellaista peliä kuin langaton puhelin (romaniaksi telefonul fără fir). Istuimme rivissä ja ensimmäinen kuiskasi toisen korvaan sanan, toinen kolmannelle ja niin edelleen, kunnes sana pääsi todennäköisesti hyvin paljon muuttuneena rivin toisen päähän. Sitten naurettiin sille, miten sana oli muuttunut. Silloin en osannut kuvitella, että langaton puhelin voisi tarkoittaa jotakin muuta. Mutta tänään kaikilla yli kymmenen vuotiailla on kännykkä, joka toimii myös eräänlaisena huonolaatuisena CD-soittimena ja vie huomion pois peliltä tai keskustelulta.
***
Minä en saa isoisääni tai lapsuuttani takaisin. Olen saanut isovanhemmilta, vanhemmilta ja Ţintean maalta suuren elämän lahjan ja velvollisuuteni on jatkaa ketjua. Nimenomaan sitä varten he opettivat minulle kaiken sen, minkä opettivat, ja antoivat kaikki lapsuuteni ilot. Nyt olen lähtenyt omille teilleni ja olen ottanut muistot mukaani avuksi. Muistelemalla tällä tavoin voin kuitenkin tehdä heille myös pienen vastapalveluksen.
Andrei Dumitrescu
Isoisäni kuoli tämän vuoden helmikuussa. Jäin Suomeen, kun muut perheenjäseneni olivat Romaniassa hautajaisissa. Veljeni lähetti viestin, jossa hän kertoi että siellä oli lunta ja kaunista, mutta minulle talvinen Romania on edelleen vain lapsuudenmuisto. Minun piti odottaa helteiseen heinäkuuhun asti päästäkseni Ţinteaan, maaseudulle, isovanhempien luokse.
Ei ole helppoa nähdä talo ensimmäistä kertaa ilman isoisää, vaikka olenkin siihen valmistautunut. Kaikkialta tulee mieleen muistoja isoisästä ja oikeastaan itse talokin on olemassa vain hänen ansiostaan.
Jo seitsemän vuoden ajan olen tullut joka kesä Romaniaan käydäkseni sekä Bukarestissa, jossa kävin koulua, että Ţinteassa, jossa vietin kaikki lomat. Paluu Ţinteaan on aina tarkoittanut minulle paluuta lapsuuteen. Jokainen talon nurkka tai pihan kolkka palauttaa mieleeni asioita, joita tein lapsena. Ne eivät olleet pelkästään hauskoja, niiden kautta minä myös opin, kasvoin ja rakensin maailmaani.
Pihan keskellä on sulkapallokenttä, jolla pelasin jalkapalloa ja sulkapalloa vanhempieni ja veljeni kanssa, ja jolla ajoin ensimmäistä kertaa pyörällä.
Isovanhempani tarinoineen ja opetuksineen olivat keskeisessä roolissa kasvatuksessani. Veljeni kanssa autoimme heitä kaikenlaisissa askareissa ja näin opimme lyömään nauloja, leikkaamaan sahalla, ruokkimaan kanoja ja paljon muutakin. Koska molemmat isovanhempani asuivat tähän vuoteen asti edelleen Ţinteassa ja elämänmeno siellä oli samanlaista kuin kymmenen tai viisitoista vuotta sitten, minusta tuntui, että Ţinteassa aika pysyy paikallaan. Nyt viimein ymmärrän, että asianlaita on toisin.
***
Isoisä alkoi rakentaa uutta taloa vähän sen jälkeen kun minä synnyin. Ei kestänut kauaa kunnes se oli jo asumiskelpoinen, mutta siihen tuli aina välillä uusia muutoksia – terassi, varastohuone, makuuhuoneita ullakkoon jne. Kun parketti oli laitettu, minä löysin muutaman parkettilevyn ja halusin rakentaa niistä jotain, mutta levyjä ei riittänyt. Kysyin isoisältä, oliko niitä lisää. Hän oli iloinen koska ylimääräisille parkettilevyille oli löytynyt käyttöä. Sen jälkeen rakensimme niistä veljeni kanssa monen vuoden aikana taloja, katuja ja kaupunkeja.
Parkettilevyjen lisäksi me keräilimme pullonkorkkeja ja teimme niistäkin kaupunkeja, tai sitten leikimme, että ne olivat jalkapallopelaajia. Kun isä kävi ensimmäistä kertaa Suomessa hän toi minulle suomalaisia pullonkorkkeja. Yhdessä luki Lapin Kulta; minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä se tarkoitti, mutta se kuulosti mielestäni hienolta nimeltä ja pistin sen kärkeen hyökkääjäksi.
En enää tiedä, mitä parkettilevyille tai pullonkorkeille tapahtui. Vaikka löytäisinkin ne, en varmasti leikkisi niillä samalla innolla. Itse asiassa esineet sinänsä eivät ole niin välttämättömiä. Minä kaipaan sitä mielentilaa, jossa parkettilevyillä leikkiminen on maailman mielenkiintoisin asia. Mutta siihen ei voi palata millään keinolla. Luomisen ilo ei ole kadonnut, mutta nyt haluaisin olla yhteydessä ja vaikuttaa muihin ihmisiin. Nyt olen nähnyt liian monta kaupunkia ja tutustunut liian moneen ihmiseen unohtaakseni, että minäkin olen osa samaa maailmaa ja että minunkin pitää ansaita elantoni jollain tapaa. Omaan pieneen maailmaan vetäytyminen on ylellisyys, johon minulla ei enää ole varaa.
Minä ja veljeni isoisän kyydissä kesällä 1990
***
Kerran kysyin isoisältäni, miltä maailma näytti silloin kun hän oli lapsi. Taisin kysyä vähän epäselvästi, koska hän kertoi vain siitä, miltä meidän oma pihamme oli näyttänyt. Uutta taloa ei tietenkään ollut; sen sijaan oli paljon viiniköynnöksiä. Nykyään on viiniköynnöksiä jäljellä vain vähän, mutta meillä on paljon luumupuita. Meillä on vanha paju, jonka isoisä kertoi kerran olevan hänen ikäisensä.
Kun olen Suomessa ja muistelen Ţinteaa, ajattelen usein puita, sillä minusta ne ovat pihamme tärkeimmät maamerkit. Ne eivät pelkästään kanna meille hedelmiä, niihin myös liittyy muistoja. Pihan puolivälissä oli punainen kirsikkaluumupuu, johon veljeni aina kiipesi, kun hän suuttui. Sulkapallokentän vieressä oli valeakasioita, joita me pelkäsimme, koska ne hyvin usein jättivät piikkejä jalkapalloomme. Uuden talon takana on kirsikkaluumupuu, jonka istutuksen minä jopa muistan. Nykyään se on kaksi kertaa minua korkeampi ja siitä saamme hyvän sadon.
Kirsikkaluumupuuta tai valeakasioita ei enää ole, mutta samassa paikassa kasvaa uusia taimia. Puutkin syntyvät, kasvavat ja kuolevat niin kuin mekin; mutta he eivät ajattele tai kaipaa menneisyyttä. Heillä on juuret jykevästi kiinni maassa ja he eivät koskaan lähde syntymäpaikaltaan. Me olemme kulkureita ja muistojen kautta voimme palata kotipaikkaan silloinkin, kun olemme kaukana siitä.
***
Lähden kadulle pelaamaan lasten kanssa – viimeinen yritykseni palata lapsuuteen. Lapset eivät ole minun entisiä leikkitovereitani, he ovat nuorempia, eivätkä tunteneet minua ennen muuttoa Suomeen. Heillä on hieman erilainen pelivalikoima kuin minun sukupolvellani. Asiaan on vaikuttanut myös se, että kadulla on nykyään asfalttia, kun taas viisitoista vuotta sitten se oli vain pölyinen maatie. Niinpä me pelaamme jalkatennistä ja muita pallopelejä. Pelin keskeyttää silloin tällöin suuntaan tai toiseen kulkeva auto. Aikanani pelin saattoi keskeyttää pikemmin hevosen vetämä kärry; ei niinkään siitä syystä, että se olisi ollut vaarallinen, vaan sen takia, että me hypimme siihen ja kuljimme sen kyydissä vähän aikaa.
Silloin pelasimme muun muassa sellaista peliä kuin langaton puhelin (romaniaksi telefonul fără fir). Istuimme rivissä ja ensimmäinen kuiskasi toisen korvaan sanan, toinen kolmannelle ja niin edelleen, kunnes sana pääsi todennäköisesti hyvin paljon muuttuneena rivin toisen päähän. Sitten naurettiin sille, miten sana oli muuttunut. Silloin en osannut kuvitella, että langaton puhelin voisi tarkoittaa jotakin muuta. Mutta tänään kaikilla yli kymmenen vuotiailla on kännykkä, joka toimii myös eräänlaisena huonolaatuisena CD-soittimena ja vie huomion pois peliltä tai keskustelulta.
***
Minä en saa isoisääni tai lapsuuttani takaisin. Olen saanut isovanhemmilta, vanhemmilta ja Ţintean maalta suuren elämän lahjan ja velvollisuuteni on jatkaa ketjua. Nimenomaan sitä varten he opettivat minulle kaiken sen, minkä opettivat, ja antoivat kaikki lapsuuteni ilot. Nyt olen lähtenyt omille teilleni ja olen ottanut muistot mukaani avuksi. Muistelemalla tällä tavoin voin kuitenkin tehdä heille myös pienen vastapalveluksen.
Andrei Dumitrescu
Kommentit