<
Future shock, tulevaisuusšokki. Se lienee paras sana kuvaamaan itäsaksalaisten tuntemuksia 9. marraskuuta jälkeen, Berliinin muurin kaaduttua. Tämä historiallinen tapahtuma tarkoitti entisen sosialistisen tasavallan kansalaisille täydellistä arjen murrosta. Kaikki tutut tuotteet vaihdettiin Länsi-Saksan vastaaviin, kauppoihin saapuivat kylmäkaapit täynnä Coca-Colaa ja kodit täyttyivät Ikean huonekaluista.
Ehkä taidokkain kuvaus tästä arjen muutoksesta löytyy Wolfgang Beckerin elokuvasta Good Bye, Lenin! (2003). Nuori päähenkilö Alex lähtee äitinsä pyynnöstä ruokakauppaan ostamaan tämän suosikkisuolakurkkuja, Spreewald Gurkkeja. Spreewaldin kurkut ovat yli sata vuotta vanha brandenburgilainen herkku. Saavuttuaan ruokakauppaan Alex huomaa kauhukseen, ettei siellä enää ole lainkaan vanhoja tuttuja tuotteita. Vanhalta hyllypaikalta löytyy vain Moskauer Gurke, Moskovan kurkku, jotka nekin on tuotu Hollannista.
Saman kohtelun sai Itä-Saksan valuutta, joka hävisi kokonaan D-markan tieltä. Asukkailla oli tietenkin mahdollisuus vaihtaa säästönsä D-markoiksi, mutta suhde oli tietyn rajan jälkeen 1:2 länsirahan hyväksi. Materiaalisen ympäristön murros tuskin sinällään vahingoitti entisten itäsaksalaisten itsetuntoa. Vahingollista oli pikemminkin se tapa, jolla nämä uudistukset toteutettiin. Vaikka virallisella tasolla puhuttiin Saksojen yhdistymisestä, todellisuutta oli pikemminkin se, että DDR sulautettiin osaksi Länsi-Saksaa.
Toisaalta on täysin perusteltua väittää, että itäsaksalaisten tulevaisuusšokki oli ainakin osittain itse aiheutettu. Kouluissa ja uutisissa esitetyt väitteet lännen dekadenssista ja sosialismin lopullisesta voitosta olivat iskostaneet DDR-kansalaisten mieleen illuusion omasta paremmuudestaan. Kapitalistisen maailman kehitysasteen tultua selville joutui entinen sosialistisen maailman mallivaltio nöyrtymisen lisäksi myöntämään sen tosiasian, että täkäläinen yliopistokoulutuskin oli vähintään kymmenen vuotta länttä jäljessä. Diplomi-insinööreistä tuli taksikuskeja ja teknillinen ala romuttui täysin.
Vanha etikka janottaa
Voimme kiistatta sanoa, että keskimääräinen elintaso on nyky-Saksassa DDR:ää parempi. Kuitenkin edelleen on ihmisiä, jotka haluavat vanhan sosialistisen kotimaansa takaisin. Kun muistelen taaksepäin peruskoulussa ja lukiossa DDR:stä saamaani tietoa, niin ainakaan sen valossa moinen haikailu menneeseen ei tunnu aivan, noh, täysjärkiseltä. Kuka voisi kaivata maahan, jossa turvallisuuspoliisi tarkkailee jokaista asukasta? Maahan, jossa puolueen jäsenkirja on lähes pakollinen, mikäli haluaa elätelläkään toivoa uralla etenemisestä?
Tämä ajattelumalli on sudenkuoppa johon, valitettavasti, liian usein perusopetuksessa sorrutaan. Tehdäänpä pieni ajastusleikki: leikitään että sinä, lukija, olet asunut työn puolesta jossain toisessa maassa jo useamman vuoden ajan. Koti-ikävä alkaa kuitenkin pian kalvaa ja Suomi muistoineen palaa mieleesi. Kuvittele nyt: mikä saa sinut kaipaamaan takaisin kotimaahasi? Tuskinpa hihkaiset ensimmäisenä: ”Demokratia ja sananvapaus!” Mitä todennäköisimmin mieleesi vyöryvät muistot lapsuuden leikeistä, kesämökistä ja rakastamistasi sukulaisista.
Hollanti ei ole Moskova
Olkoonkin että elämä idässä oli köyhempää ja vaatimattomampaa. DDR:n asukkaat kuitenkin yrittivät parhaansa mukaan ottaa kaiken irti siitä, mitä oli saatavilla. Koska heillä ei ollut lännen musiikki- ja videosoittimia oli keksittävä muita huvittelumuotoja. Perheet retkeilivät yhdessä luonnossa ja lapset olivat mukana pioneeritoiminnassa.
Totta kai aika kultaa muistot ja mennyttä aikaa on helppoa idealisoida. Mutta entisten itäsaksalaisten mielestä Berliinin muurin sortuminen romahdutti myös jotain muuta. Eihän kukaan katso taaksepäin ja toivo jakautuneen kansakunnan palautusta ja harva enää nykyään katkerana muistelee tapaa jolla Länsi-Saksa ”osti” idän, josta tämä omisti vain vuosi yhtenäistymisen jälkeen yli 80 prosenttia. Nostalgian aiheena on se perustason rehellisyys, joka tuntui olevan sosialistisen Saksan perusta. Vaikka ylemmällä tasolla propagoitiin ja salailtiin, oli tavallisen ihmisen arki mukavaa ja selkeää.
Itä-Saksassa Spreewald oli Spreewald, kun taas muurin murtumisen jälkeen Moskova olikin Hollanti. Automerkkejäkin oli oikeastaan vain yksi, Trabbant. Olkoonkin, että perhe sai oman autonsa vain täyttämällä kirjallisen hakemuksen ja odottamalla muutaman vuoden ajan, mutta muuten tilanne oli selkeä: odotus palkitaan autolla. Työelämäkin oli yksinkertaista. Opiskeltuasi jotain erikoisalaa olivat ovet auki oman alan työpaikkaan. Työttömyysaste oli olematon, sillä työttömille järjestettiin aina jotain mahdollisimman järkevää tekemistä. Työuran jälkeen kaikki pääsivät eläkkeelle ja saivat siedettävää eläkettä.
Jos arjessa ilmeni ongelmia, saattoi kuka tahansa ilmoittaa asiasta puolueen lähimpään aluetoimistoon, joka lupasi ohjata asian ylöspäin virkamiesportaikossa. Todellisuudessa tällä kirjoittelulla tosin ei ollut paljoakaan merkitystä, mutta tämä saatiin tietää vasta jälkeenpäin. Se oli kuitenkin tärkeä symbolinen ele. Ja näin elämä kulki, tiettyjen pelisääntöjen mukaan.
Muutoksen tuuli
Mitä länsi sitten antoi idälle? Elintasoa, elektroniikkaa ja monipuolisia elintarvikkeita. Vapauden matkustaa minne tahansa vapaassa maailmassa, oikeuden sanoa ja kirjoittaa suunsa puhtaaksi. Länsi oli nyt kuin rikas isoveli, jolla oli kaikkea mitä haluta saattaa. Tilanne tietenkin synnytti kateutta ja halun päästä osalliseksi tuota materiaalista onnea. Lännessä DDR:n kehittymättömyyden kustannuksella tehtiin huumoria ja itäsaksalaisille annettiin oma kutsumanimi, Ossi. Tyypillinen Ossi on nykyäänkin vähän yksinkertaisempi ja vähän köyhempi kuin ”tavalliset saksalaiset”.
Nyt Osseilla on kuitenkin ehtinyt olla jo yli 20 vuotta aikaa integroitua yhtenäiseen saksalaiseen yhteiskuntaan. Ollaanko tässä kuitenkaan onnistuttu? Kyllä ja ei. Etenkin heidän kohdallaan, jotka haluavat takaisin sosialismiin syntyy mielenkiintoinen paradoksi. He kuuluvat siihen ikäluokkaan, joka oli mukana romuttamassa vanhaa yhteiskuntajärjestystä. He ovat sekä syyllisiä että uhreja samassa ”rikoksessa”. Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja tämän he itsekin tietävät. Ainut mahdollinen teko on sureminen.
Sureminen on mielenkiintoinen ilmiö. Suremisessa on kyse paitsi menetyksestä, myös menetyksen käsittelystä. Surija usein liittää menetyksen johonkin ulkopuoliseen esineeseen, kuten kuoleman tapauksessa vaikkapa hautakiveen. Ossien tapauksessa tämän kohtelun ovat saaneet vanhat DDR:läiset käyttöesineet, joita vielä 20 vuotta sitten vietiin lavakaupalla kaatopaikoille. Nyt ne ovat reliikkejä, joita metsästetään kirpputoreilta ja sekatavarakaupoista. Puhkikuluneet tekstiilit ja rikkinäiset lasten muovilelut sisältävät nyt paitsi itseisarvonsa, myös muistot vanhoista hyvistä ajoista. Nämä teot eivät tietenkään koskaan korjaa juurettomuuden tunteen luomaa ahdistusta.
Hyvä paha vanha
Ostalgikot saavat osakseen usein sekä ihmettelyä että paheksuntaa. ”Miten kukaan voi haluta takaisin diktatuuriin”, ihmettelevät jotkut. Epäilen kuitenkin, että kaipuussa ei välttämättä ole lainkaan poliittista ulottuvuutta. Olen varma, että esimerkiksi Saksan nykyinen liittokansleri Angela Merkel, joka vietti suurimman osan nuoruudestaan DDR:ssä, kokee myös kaipuuta menneeseen. On naiivia kuvitella, että edes Itä-Saksasta kotoisin olevien ostalgiakriitikoiden mielessä kaikki lapsuuteen liittyvät muistot olisivat yksinomaan synkkiä ja ikäviä.
Kaikki kokevat nostalgiaa ainakin jollain tasolla. Itselleni rakkain koti tulee aina olemaan se ensimmäinen, josta muutin pois 5-vuotiaana. Lapsuuden Lego-leikit kantakaupunkilaisen kerrostaloasunnon olohuoneessa ovat enää vain muisto. Niiden tilalla on kolkko opiskelija-asunto, tietokone, ruisleipä ja purkki amerikkalaisia suolakurkkuja, jotka on tuotettu Espoossa.
Ossian Hartig
Future shock, tulevaisuusšokki. Se lienee paras sana kuvaamaan itäsaksalaisten tuntemuksia 9. marraskuuta jälkeen, Berliinin muurin kaaduttua. Tämä historiallinen tapahtuma tarkoitti entisen sosialistisen tasavallan kansalaisille täydellistä arjen murrosta. Kaikki tutut tuotteet vaihdettiin Länsi-Saksan vastaaviin, kauppoihin saapuivat kylmäkaapit täynnä Coca-Colaa ja kodit täyttyivät Ikean huonekaluista.
Ehkä taidokkain kuvaus tästä arjen muutoksesta löytyy Wolfgang Beckerin elokuvasta Good Bye, Lenin! (2003). Nuori päähenkilö Alex lähtee äitinsä pyynnöstä ruokakauppaan ostamaan tämän suosikkisuolakurkkuja, Spreewald Gurkkeja. Spreewaldin kurkut ovat yli sata vuotta vanha brandenburgilainen herkku. Saavuttuaan ruokakauppaan Alex huomaa kauhukseen, ettei siellä enää ole lainkaan vanhoja tuttuja tuotteita. Vanhalta hyllypaikalta löytyy vain Moskauer Gurke, Moskovan kurkku, jotka nekin on tuotu Hollannista.
Saman kohtelun sai Itä-Saksan valuutta, joka hävisi kokonaan D-markan tieltä. Asukkailla oli tietenkin mahdollisuus vaihtaa säästönsä D-markoiksi, mutta suhde oli tietyn rajan jälkeen 1:2 länsirahan hyväksi. Materiaalisen ympäristön murros tuskin sinällään vahingoitti entisten itäsaksalaisten itsetuntoa. Vahingollista oli pikemminkin se tapa, jolla nämä uudistukset toteutettiin. Vaikka virallisella tasolla puhuttiin Saksojen yhdistymisestä, todellisuutta oli pikemminkin se, että DDR sulautettiin osaksi Länsi-Saksaa.
Toisaalta on täysin perusteltua väittää, että itäsaksalaisten tulevaisuusšokki oli ainakin osittain itse aiheutettu. Kouluissa ja uutisissa esitetyt väitteet lännen dekadenssista ja sosialismin lopullisesta voitosta olivat iskostaneet DDR-kansalaisten mieleen illuusion omasta paremmuudestaan. Kapitalistisen maailman kehitysasteen tultua selville joutui entinen sosialistisen maailman mallivaltio nöyrtymisen lisäksi myöntämään sen tosiasian, että täkäläinen yliopistokoulutuskin oli vähintään kymmenen vuotta länttä jäljessä. Diplomi-insinööreistä tuli taksikuskeja ja teknillinen ala romuttui täysin.
Vanha etikka janottaa
Voimme kiistatta sanoa, että keskimääräinen elintaso on nyky-Saksassa DDR:ää parempi. Kuitenkin edelleen on ihmisiä, jotka haluavat vanhan sosialistisen kotimaansa takaisin. Kun muistelen taaksepäin peruskoulussa ja lukiossa DDR:stä saamaani tietoa, niin ainakaan sen valossa moinen haikailu menneeseen ei tunnu aivan, noh, täysjärkiseltä. Kuka voisi kaivata maahan, jossa turvallisuuspoliisi tarkkailee jokaista asukasta? Maahan, jossa puolueen jäsenkirja on lähes pakollinen, mikäli haluaa elätelläkään toivoa uralla etenemisestä?
Tämä ajattelumalli on sudenkuoppa johon, valitettavasti, liian usein perusopetuksessa sorrutaan. Tehdäänpä pieni ajastusleikki: leikitään että sinä, lukija, olet asunut työn puolesta jossain toisessa maassa jo useamman vuoden ajan. Koti-ikävä alkaa kuitenkin pian kalvaa ja Suomi muistoineen palaa mieleesi. Kuvittele nyt: mikä saa sinut kaipaamaan takaisin kotimaahasi? Tuskinpa hihkaiset ensimmäisenä: ”Demokratia ja sananvapaus!” Mitä todennäköisimmin mieleesi vyöryvät muistot lapsuuden leikeistä, kesämökistä ja rakastamistasi sukulaisista.
Hollanti ei ole Moskova
Olkoonkin että elämä idässä oli köyhempää ja vaatimattomampaa. DDR:n asukkaat kuitenkin yrittivät parhaansa mukaan ottaa kaiken irti siitä, mitä oli saatavilla. Koska heillä ei ollut lännen musiikki- ja videosoittimia oli keksittävä muita huvittelumuotoja. Perheet retkeilivät yhdessä luonnossa ja lapset olivat mukana pioneeritoiminnassa.
Totta kai aika kultaa muistot ja mennyttä aikaa on helppoa idealisoida. Mutta entisten itäsaksalaisten mielestä Berliinin muurin sortuminen romahdutti myös jotain muuta. Eihän kukaan katso taaksepäin ja toivo jakautuneen kansakunnan palautusta ja harva enää nykyään katkerana muistelee tapaa jolla Länsi-Saksa ”osti” idän, josta tämä omisti vain vuosi yhtenäistymisen jälkeen yli 80 prosenttia. Nostalgian aiheena on se perustason rehellisyys, joka tuntui olevan sosialistisen Saksan perusta. Vaikka ylemmällä tasolla propagoitiin ja salailtiin, oli tavallisen ihmisen arki mukavaa ja selkeää.
Itä-Saksassa Spreewald oli Spreewald, kun taas muurin murtumisen jälkeen Moskova olikin Hollanti. Automerkkejäkin oli oikeastaan vain yksi, Trabbant. Olkoonkin, että perhe sai oman autonsa vain täyttämällä kirjallisen hakemuksen ja odottamalla muutaman vuoden ajan, mutta muuten tilanne oli selkeä: odotus palkitaan autolla. Työelämäkin oli yksinkertaista. Opiskeltuasi jotain erikoisalaa olivat ovet auki oman alan työpaikkaan. Työttömyysaste oli olematon, sillä työttömille järjestettiin aina jotain mahdollisimman järkevää tekemistä. Työuran jälkeen kaikki pääsivät eläkkeelle ja saivat siedettävää eläkettä.
Jos arjessa ilmeni ongelmia, saattoi kuka tahansa ilmoittaa asiasta puolueen lähimpään aluetoimistoon, joka lupasi ohjata asian ylöspäin virkamiesportaikossa. Todellisuudessa tällä kirjoittelulla tosin ei ollut paljoakaan merkitystä, mutta tämä saatiin tietää vasta jälkeenpäin. Se oli kuitenkin tärkeä symbolinen ele. Ja näin elämä kulki, tiettyjen pelisääntöjen mukaan.
Muutoksen tuuli
Mitä länsi sitten antoi idälle? Elintasoa, elektroniikkaa ja monipuolisia elintarvikkeita. Vapauden matkustaa minne tahansa vapaassa maailmassa, oikeuden sanoa ja kirjoittaa suunsa puhtaaksi. Länsi oli nyt kuin rikas isoveli, jolla oli kaikkea mitä haluta saattaa. Tilanne tietenkin synnytti kateutta ja halun päästä osalliseksi tuota materiaalista onnea. Lännessä DDR:n kehittymättömyyden kustannuksella tehtiin huumoria ja itäsaksalaisille annettiin oma kutsumanimi, Ossi. Tyypillinen Ossi on nykyäänkin vähän yksinkertaisempi ja vähän köyhempi kuin ”tavalliset saksalaiset”.
Nyt Osseilla on kuitenkin ehtinyt olla jo yli 20 vuotta aikaa integroitua yhtenäiseen saksalaiseen yhteiskuntaan. Ollaanko tässä kuitenkaan onnistuttu? Kyllä ja ei. Etenkin heidän kohdallaan, jotka haluavat takaisin sosialismiin syntyy mielenkiintoinen paradoksi. He kuuluvat siihen ikäluokkaan, joka oli mukana romuttamassa vanhaa yhteiskuntajärjestystä. He ovat sekä syyllisiä että uhreja samassa ”rikoksessa”. Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja tämän he itsekin tietävät. Ainut mahdollinen teko on sureminen.
Sureminen on mielenkiintoinen ilmiö. Suremisessa on kyse paitsi menetyksestä, myös menetyksen käsittelystä. Surija usein liittää menetyksen johonkin ulkopuoliseen esineeseen, kuten kuoleman tapauksessa vaikkapa hautakiveen. Ossien tapauksessa tämän kohtelun ovat saaneet vanhat DDR:läiset käyttöesineet, joita vielä 20 vuotta sitten vietiin lavakaupalla kaatopaikoille. Nyt ne ovat reliikkejä, joita metsästetään kirpputoreilta ja sekatavarakaupoista. Puhkikuluneet tekstiilit ja rikkinäiset lasten muovilelut sisältävät nyt paitsi itseisarvonsa, myös muistot vanhoista hyvistä ajoista. Nämä teot eivät tietenkään koskaan korjaa juurettomuuden tunteen luomaa ahdistusta.
Hyvä paha vanha
Ostalgikot saavat osakseen usein sekä ihmettelyä että paheksuntaa. ”Miten kukaan voi haluta takaisin diktatuuriin”, ihmettelevät jotkut. Epäilen kuitenkin, että kaipuussa ei välttämättä ole lainkaan poliittista ulottuvuutta. Olen varma, että esimerkiksi Saksan nykyinen liittokansleri Angela Merkel, joka vietti suurimman osan nuoruudestaan DDR:ssä, kokee myös kaipuuta menneeseen. On naiivia kuvitella, että edes Itä-Saksasta kotoisin olevien ostalgiakriitikoiden mielessä kaikki lapsuuteen liittyvät muistot olisivat yksinomaan synkkiä ja ikäviä.
Kaikki kokevat nostalgiaa ainakin jollain tasolla. Itselleni rakkain koti tulee aina olemaan se ensimmäinen, josta muutin pois 5-vuotiaana. Lapsuuden Lego-leikit kantakaupunkilaisen kerrostaloasunnon olohuoneessa ovat enää vain muisto. Niiden tilalla on kolkko opiskelija-asunto, tietokone, ruisleipä ja purkki amerikkalaisia suolakurkkuja, jotka on tuotettu Espoossa.
Ossian Hartig
Kommentit