<>
Montenegro, Adrianmeren helmi, on slaavimaista pienin sekä pinta-alaltaan että väkiluvultaan, mutta yhtä kaikki, monen mielestä se kaikkein kaunein. Suurinta osaa maata hallitsee jylhä vuoristo, jota halkovat ainoastaan muutamat kapeat, kanjonimaiset jokilaaksot. Ainoa oikea tapa saapua Montenegroon on rautateitse legendaarista Belgrad–Bar-rataa pitkin, joka itsessään on jugoslavialaisen insinööriosaamisen taidonnäyte. Juna kulkee kanjonin reunalla ylittäen välillä jokilaaksot korkeita siltoja pitkin. Näkymät ovat uskomattomia. Määränpäässä Barissa tullaan kuitenkin siihen, mistä Montenegro ehkä kaikkein parhaiten tunnetaan – upeasta rannikostaan. Vaikka merenrantaa on pienellä maalla vain parisataa kilometriä on rannikko täynnä toinen toistaan kauniimpia lahdenpoukamoita, joissa voi lomailla komeiden vuorten ympäröimänä. Kuuluisin lienee vuonomainen, syvälle sisämaahan ulottuva, Kotorinlahti, jonka varrella on lukuisia vanhoja idyllisiä pikkukaupunkeja.
Jotta tästä jutusta ei tulisi vain matkailuesitettä niin palatkaamme otsikkoon, joka muuten valehtelee hieman. Montenegro toki saavutti nykyisen itsenäisyytensä erotessaan Serbiasta vuonna 2006, mutta maan valtiollinen historia ulottuu paljon tätä pitemmälle.
Slaavit saapuivat Balkanille 500- ja 600-luvuilla ja alkoivat muutaman vuosisadan kuluttua järjestäytyä valtiomuodostelmiin. Nykyisen Montenegron alueelle syntyi vanhan roomalaisprovinssin pohjalta Dukljan valtakunta, josta alettiin myöhemmin käyttää nimitystä Zeta. Valtataisteluja käytiin etenkin viereisen Raškan kuningaskunnan sekä Bysantin eli Itä-Rooman kanssa. Jälkimmäisen hallintaan Zetan oli aika ajoin alistuttava. Raškan ympärille kohosi myöhemmin Serbian keskiaikainen valtakunta, jonka osa Zeta oli vuosisatojen ajan. 1300-luvulta lähtien turkkilaissukuiset osmanit etenivät vastustamattomasti Balkanilla ja 1400-luvun loppuun tultaessa myös alue, jota oli alettu kutsua italialaisten merimiesten kielellä Montenegroksi – slaaviksi Чрна Гора, Crna Gora eli Mustavuori – kuului osmanivaltakuntaan. Lukuun ottamatta siis rannikkokaistaletta, joka päätyi Venetsian haltuun.
Alueen asukkaat kuitenkin pakenivat vaikeakulkuisille vuorille ja jatkoivat sieltä käsin vastarintaa. Lopulta osmanien oli taivuttava eräänlaiseen itsehallintoon Montenegron sydänmaiden osalta. Pieni ja itsepäinen ”gallialaiskylä” piti sinnikkäästi puolensa vuosisatojen ajan, kunnes vuoden 1878 Berliinin kongressissa sai virallisen tunnustuksen itsenäisyydelleen. Tämän jälkeen Cetinjen pieneen vuoristokaupunkiin, josta tuli itsenäisen Montenegron pääkaupunki, alkoi ilmestyä toinen toistaan komeampia Euroopan suurvaltojen lähetystöjä.
Balkanin sodissa 1912–13 Montenegro kasvatti hallitsemaansa aluetta, mutta pian seuranneen ensimmäisen maailmansodan päätteeksi maa menetti itsenäisyytensä liittyessään osaksi Serbien, Kroaattien ja Sloveenien Kuningaskuntaa, joka tunnettiin myöhemmin Jugoslaviana. 1990-luvun alussa sosialistisen Jugoslavian hajotessa montenegrolaiset halusivat vielä jatkaa yhteiseloa Serbian kanssa, mutta sittemmin itsenäisyyden kannatus kasvoi vahvemmaksi.
Montenegrolaisten kansallinen identiteetti on pitkään häilynyt kahden vaiheilla. Yhden näkemyksen mukaan montenegrolaiset ovat osa serbian kansaa, joskin heillä on oma alueellinen identiteettinsä. Toisten mielestä taas montenegrolaiset muodostavat oman erillisen kansansa. Toukokuussa 2006 suurin osa montenegrolaisista näytti kääntyneen jälkimmäisen tulkinnan kannalle. Kansanäänestyksessä 55,5 % asukkaista kannatti Montenegron itsenäistymistä ja eroa Serbian ja Montenegron muodostamasta valtioliitosta. Vielä 1990-luvulla Montenegrossa puhuttiin serbiaa, mutta sittemmin myös pitkään kiistellyssä kielikysymyksessä on päästy ratkaisuun: maan virallinen kieli on nykyään montenegro. Montenegrossa päädyttiin siis lopulta samoihin ratkaisuihin kuin muissa entisissä Jugoslavian osatasavalloissa. Tosin hieman jälkijunassa ja väkivallattomasti.
Millaista elämä Montenegrossa sitten on? Onneksi slavistien piiristä löytyy asiantuntijoita joka lähtöön: "Elämä Montenegrossa on rentoa. Huolettomuus on hyvästä ja turha kiire pahasta – polako, polako. Asiat hoituvat hitaasti, mutta kun siihen asennoituu oikein, niin se ei häiritse, päinvastoin itsekin rentoutuu", kertoo eteläslaavilaisten kielten ja kulttuurien fuksi Anna-Erica, joka vietti viime vuoden vapaaehtoistyössä montenegrolaisessa lastentarhassa.”Kahvilat olivat tupaten täynnä päivät pitkät. Välillä tuli ihmeteltyä, että tekevätkö ihmiset töitä lainkaan."
Jugoslavialaisissa kansallisilla stereotypioilla leikittelevissä vitseissä montenegrolaiset saavat aina laiskan miehen osan. Niissä lienee siis jotain perää. Mutta toki maahan sai ihastumaan muukin kuin pelkkä huoleton elämäntapa. "Montenegro on pieni maa, jossa on kuitenkin paljon tekemistä ja nähtävää. Lisäksi paikasta paikkaan pääsee helposti ja nopeasti. Unohtamatta tietenkään mukavia ihmisiä!"
Kuten todettua, poliittiset välit Serbiaan ovat olleet viime aikoina koetuksella, mutta ihmisten välisiä suhteita se ei ole kuitenkaan pilannut. ”Montenegrossa katsotaan Serbian televisiota, nuoret lähtevät Belgradiin opiskelemaan ja kaikilla tuntuu olevan sukulaisia molemmissa maissa”, vahvistaa Anna-Erica.
Uusi vuosi on jo ovella ja sen myötä voitaisiin näin lopuksi pohtia hieman Montenegron tulevaisuutta. Suurin osa ihmisistä saa toimeentulonsa palvelualoilta. Tarkemmin ilmaistuna turismista, jonka kehityksestä Montenegron talous on pitkälti riippuvainen. Toistaiseksi on mennyt hyvin – matkailijamäärät, samoin kuin BKT, ovat nousseet useita prosentteja vuodessa. Nähtäväksi kuitenkin jää, miten nykyinen taantuma tulee vaikuttamaan maan suhdanneherkkään talouteen.
Ulkopolitiikassaan Montenegro on vahvasti suuntautunut länteen. Perinteisesti läheinen yhteys Venäjään on saanut väistyä kun maa on pitkäaikaisen pääministerinsä Milo Đukanovićin johdolla hakenut EU:n jäsenyyttä sekä tunnustanut Kosovon itsenäisyyden. Yhteistyö NATO:n kanssa on aloitettu ja täysjäsenyys on tulevaisuudessa todennäköistä. Montenegroa vaivaavat kuitenkin Balkanin maille niin tyypilliset ongelmat: korruptio sekä järjestäytynyt rikollisuus. Yksi suuri muutos parempaan on joka tapauksessa pian edessä. Vuodenvaihteesta lähtien Montenegron, Serbian sekä Makedonian kansalaiset saavat matkustaa Schengen-maissa vapaasti ilman viisumia. Länsi-Balkanin eristäminen alkaa vähitellen olla ohi.
Jaakko Kölhi
Montenegro, Adrianmeren helmi, on slaavimaista pienin sekä pinta-alaltaan että väkiluvultaan, mutta yhtä kaikki, monen mielestä se kaikkein kaunein. Suurinta osaa maata hallitsee jylhä vuoristo, jota halkovat ainoastaan muutamat kapeat, kanjonimaiset jokilaaksot. Ainoa oikea tapa saapua Montenegroon on rautateitse legendaarista Belgrad–Bar-rataa pitkin, joka itsessään on jugoslavialaisen insinööriosaamisen taidonnäyte. Juna kulkee kanjonin reunalla ylittäen välillä jokilaaksot korkeita siltoja pitkin. Näkymät ovat uskomattomia. Määränpäässä Barissa tullaan kuitenkin siihen, mistä Montenegro ehkä kaikkein parhaiten tunnetaan – upeasta rannikostaan. Vaikka merenrantaa on pienellä maalla vain parisataa kilometriä on rannikko täynnä toinen toistaan kauniimpia lahdenpoukamoita, joissa voi lomailla komeiden vuorten ympäröimänä. Kuuluisin lienee vuonomainen, syvälle sisämaahan ulottuva, Kotorinlahti, jonka varrella on lukuisia vanhoja idyllisiä pikkukaupunkeja.
Jotta tästä jutusta ei tulisi vain matkailuesitettä niin palatkaamme otsikkoon, joka muuten valehtelee hieman. Montenegro toki saavutti nykyisen itsenäisyytensä erotessaan Serbiasta vuonna 2006, mutta maan valtiollinen historia ulottuu paljon tätä pitemmälle.
Slaavit saapuivat Balkanille 500- ja 600-luvuilla ja alkoivat muutaman vuosisadan kuluttua järjestäytyä valtiomuodostelmiin. Nykyisen Montenegron alueelle syntyi vanhan roomalaisprovinssin pohjalta Dukljan valtakunta, josta alettiin myöhemmin käyttää nimitystä Zeta. Valtataisteluja käytiin etenkin viereisen Raškan kuningaskunnan sekä Bysantin eli Itä-Rooman kanssa. Jälkimmäisen hallintaan Zetan oli aika ajoin alistuttava. Raškan ympärille kohosi myöhemmin Serbian keskiaikainen valtakunta, jonka osa Zeta oli vuosisatojen ajan. 1300-luvulta lähtien turkkilaissukuiset osmanit etenivät vastustamattomasti Balkanilla ja 1400-luvun loppuun tultaessa myös alue, jota oli alettu kutsua italialaisten merimiesten kielellä Montenegroksi – slaaviksi Чрна Гора, Crna Gora eli Mustavuori – kuului osmanivaltakuntaan. Lukuun ottamatta siis rannikkokaistaletta, joka päätyi Venetsian haltuun.
Alueen asukkaat kuitenkin pakenivat vaikeakulkuisille vuorille ja jatkoivat sieltä käsin vastarintaa. Lopulta osmanien oli taivuttava eräänlaiseen itsehallintoon Montenegron sydänmaiden osalta. Pieni ja itsepäinen ”gallialaiskylä” piti sinnikkäästi puolensa vuosisatojen ajan, kunnes vuoden 1878 Berliinin kongressissa sai virallisen tunnustuksen itsenäisyydelleen. Tämän jälkeen Cetinjen pieneen vuoristokaupunkiin, josta tuli itsenäisen Montenegron pääkaupunki, alkoi ilmestyä toinen toistaan komeampia Euroopan suurvaltojen lähetystöjä.
Balkanin sodissa 1912–13 Montenegro kasvatti hallitsemaansa aluetta, mutta pian seuranneen ensimmäisen maailmansodan päätteeksi maa menetti itsenäisyytensä liittyessään osaksi Serbien, Kroaattien ja Sloveenien Kuningaskuntaa, joka tunnettiin myöhemmin Jugoslaviana. 1990-luvun alussa sosialistisen Jugoslavian hajotessa montenegrolaiset halusivat vielä jatkaa yhteiseloa Serbian kanssa, mutta sittemmin itsenäisyyden kannatus kasvoi vahvemmaksi.
Montenegrolaisten kansallinen identiteetti on pitkään häilynyt kahden vaiheilla. Yhden näkemyksen mukaan montenegrolaiset ovat osa serbian kansaa, joskin heillä on oma alueellinen identiteettinsä. Toisten mielestä taas montenegrolaiset muodostavat oman erillisen kansansa. Toukokuussa 2006 suurin osa montenegrolaisista näytti kääntyneen jälkimmäisen tulkinnan kannalle. Kansanäänestyksessä 55,5 % asukkaista kannatti Montenegron itsenäistymistä ja eroa Serbian ja Montenegron muodostamasta valtioliitosta. Vielä 1990-luvulla Montenegrossa puhuttiin serbiaa, mutta sittemmin myös pitkään kiistellyssä kielikysymyksessä on päästy ratkaisuun: maan virallinen kieli on nykyään montenegro. Montenegrossa päädyttiin siis lopulta samoihin ratkaisuihin kuin muissa entisissä Jugoslavian osatasavalloissa. Tosin hieman jälkijunassa ja väkivallattomasti.
Millaista elämä Montenegrossa sitten on? Onneksi slavistien piiristä löytyy asiantuntijoita joka lähtöön: "Elämä Montenegrossa on rentoa. Huolettomuus on hyvästä ja turha kiire pahasta – polako, polako. Asiat hoituvat hitaasti, mutta kun siihen asennoituu oikein, niin se ei häiritse, päinvastoin itsekin rentoutuu", kertoo eteläslaavilaisten kielten ja kulttuurien fuksi Anna-Erica, joka vietti viime vuoden vapaaehtoistyössä montenegrolaisessa lastentarhassa.”Kahvilat olivat tupaten täynnä päivät pitkät. Välillä tuli ihmeteltyä, että tekevätkö ihmiset töitä lainkaan."
Jugoslavialaisissa kansallisilla stereotypioilla leikittelevissä vitseissä montenegrolaiset saavat aina laiskan miehen osan. Niissä lienee siis jotain perää. Mutta toki maahan sai ihastumaan muukin kuin pelkkä huoleton elämäntapa. "Montenegro on pieni maa, jossa on kuitenkin paljon tekemistä ja nähtävää. Lisäksi paikasta paikkaan pääsee helposti ja nopeasti. Unohtamatta tietenkään mukavia ihmisiä!"
Kuten todettua, poliittiset välit Serbiaan ovat olleet viime aikoina koetuksella, mutta ihmisten välisiä suhteita se ei ole kuitenkaan pilannut. ”Montenegrossa katsotaan Serbian televisiota, nuoret lähtevät Belgradiin opiskelemaan ja kaikilla tuntuu olevan sukulaisia molemmissa maissa”, vahvistaa Anna-Erica.
Uusi vuosi on jo ovella ja sen myötä voitaisiin näin lopuksi pohtia hieman Montenegron tulevaisuutta. Suurin osa ihmisistä saa toimeentulonsa palvelualoilta. Tarkemmin ilmaistuna turismista, jonka kehityksestä Montenegron talous on pitkälti riippuvainen. Toistaiseksi on mennyt hyvin – matkailijamäärät, samoin kuin BKT, ovat nousseet useita prosentteja vuodessa. Nähtäväksi kuitenkin jää, miten nykyinen taantuma tulee vaikuttamaan maan suhdanneherkkään talouteen.
Ulkopolitiikassaan Montenegro on vahvasti suuntautunut länteen. Perinteisesti läheinen yhteys Venäjään on saanut väistyä kun maa on pitkäaikaisen pääministerinsä Milo Đukanovićin johdolla hakenut EU:n jäsenyyttä sekä tunnustanut Kosovon itsenäisyyden. Yhteistyö NATO:n kanssa on aloitettu ja täysjäsenyys on tulevaisuudessa todennäköistä. Montenegroa vaivaavat kuitenkin Balkanin maille niin tyypilliset ongelmat: korruptio sekä järjestäytynyt rikollisuus. Yksi suuri muutos parempaan on joka tapauksessa pian edessä. Vuodenvaihteesta lähtien Montenegron, Serbian sekä Makedonian kansalaiset saavat matkustaa Schengen-maissa vapaasti ilman viisumia. Länsi-Balkanin eristäminen alkaa vähitellen olla ohi.
Jaakko Kölhi
Kommentit