Siirry pääsisältöön

Almaty ja Astana: Kazakstanin aika muuttuu

<>
Kazakstan on maailman suurin vailla meriyhteyttä oleva maa. Sen 12-vuotias pääkaupunki Astana sijaitsee hieman maan keskiosista pohjoiseen ja on maailman toiseksi kylmin pääkaupunki – vain Mongolian Ulan-Bator on vielä kylmempi. Astanan marmoripalatsit, kimmeltävät pilvenpiirtäjät ja surrealistiset tornit nousevat korkeuksiin keskeltä määrättömän suurta aroa, ne eivät voi suojautua myrskyiltä sen paremmin kuin auringoltakaan. Korkeimmat rakennukset tuntuvat huojuvan arotuulessa.

Pääkaupungin siirtäminen eteläisestä Almatysta Astanaan vuonna 1997 oli pitkälti presidentti Nursultan Nazarbajevin henkilökohtainen hanke. Perusteluiksi esitettiin vanhan pääkaupungin maanjäristysuhkaa ja sen riittämätöntä kasvupotentiaalia. Yksityisemmissä keskusteluissa arvellaan usein, että nuoren valtion johto oli sijoitettava pohjoiseen, koska tämä oli aluetta, jonka väestöstä ylivoimainen osa oli venäläisiä, jotka olisivat voineet keksiä haluavansa irrottautua. Ei vanhasta Almatysta olisi muutenkaan heijastamaan sitä voitokasta kuvaa, jonka Kazakstan lähettää maailmalle kolmannen vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen kynnyksellä. Astanan nimikin tulee farsinkielisestä sanasta, jolla tarkoitetaan pyhän tai kuninkaallisen paikan kynnyksellä seisomista kunnioittavin tai pelonsekaisin tuntein. Kazakstanin puolestaan ei tarvitse pelätä omalla kynnyksellään, vaan pyhä, öljy, on jo heidän puolellaan. Siihen tukeutuen he tähyävät vahvauskoisina tulevaisuuteen. Kazakstan on ilmoittanut pyrkivänsä seuraavan 30 vuoden aikana nousemaan maailman 50 vaikutusvaltaisimman maan joukkoon. Kazakin kielessä sana ’astana’ on lopulta saanut yksiselitteisen merkityksen ’pääkaupunki’. Viime vuonna parlamentti ehdotti kaupungin nimen muuttamista Nursultaniksi. Presidentti torjui ehdotuksen ilmoittaen, että nimikysymys jätetään jälkipolvien arvioitavaksi.

Ennen pääkaupungiksi tuloaan Astana oli vaatimaton provinssikaupunki Akmolinsk, josta tehtiin 60-luvulla Hruštševin neitsytmaakampanjan keskus, Tselinograd. Tunnelma historiattomassa suurkaupungissa on häkellyttävä. Kerrostalokimppuja kohoaa maasta hurjaa vauhtia. Enimmäkseen tunnutaan kaavoittavan yksi lähiö kerrallaan siten, että kaikki sen rakennukset ovat enemmän tai vähemmän toistensa kopioita, yksityiskohtia laiskasti varioiden. Kenties ostaja voi valita haluamansa elementit yhteisestä katalogista. Kaukaa katsottuna rakennukset näyttävät yksinkertaisesti muovisilta. Toisaalta Astana panostaa näytösarkkitehtuuriin, joka ei pelkää suuria linjoja, ylpeitä muotoja eikä suuruudenhulluja ajatuksia. Kaupunkia suunnittelemaan on kutsuttu muun muassa ultramodernista ja monumentaalisesta tyylistään tunnettu Norman Foster. Vuonna 2006 avattiin hänen suunnittelemansa Rauhan ja sovinnonteon palatsi. Kyseessä on lasinen pyramidi, joka nousee 62 metrin korkeuteen maan päällä, ja laskeutuu sen alapuolelle 15 metrin syvyyteen. Sen alempiin kerroksiin on sijoitettu muun muassa toimistotiloja, museoita ja oopperatalo, mutta vasta nousemalla eräänlaisia kehiä pitkin viidenteen kerrokseen asti ymmärtää, mistä ”Pyramidissa” tosiasiassa on kyse: maailmanrauhasta. Rakennuksen huipulla kokoontui tänä vuonna jo toista (kaiken kaikkiaan kolmatta) kertaa Perinteisten ja maailmanuskontojen kongressi. Fosterin toinen, vasta suunnitteilla oleva rakennus on vapaa-ajan keskus Khan Satyry. Khan Satyry on teltta, joka kattaa noin kymmenen jalkapallostadionin kokoisen pienoiskaupungin, jossa on aina kesä. Kun Astanan talvi iskee 40 pakkasasteella, voivat astanalaiset tulevaisuudessa vetäytyä hiekkarannalle, lähteä kanaaliajelulle tai vain kävellä ympäriinsä auringon lämmittämillä mukulakivikaduilla. Kaupungin rakennuksista uljain lienee silti 105-metrinen Bayterek-torni. Sen muoto on lainattu elämänpuulta, jonka huippuun onnellisuuden lintu kansansadussa muni munansa. Bayterekin munan sisältä löytyy pronssiin valettu presidentti Nazarbajevin oikea käsi. Vieraat saavat asettaa oman kätensä valuaukkoon ja toivoa, samalla kun taustalla soi Kazakstanin kansallishymni.

Astanalaiset ylpeilevät kaupungillaan, mutta heitä ei ole kovin paljon: kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen Astanan väkiluku oli tuplaantunut, mutta se ei silti yltänyt yli kuudensadan tuhannen. Suuri osa väestöstä asuu pääkaupungissa vain osa-aikaisesti. He suorittavat siellä viikottaisen valtionpalveluksensa ja lentävät viikonlopuksi perheensä luo Almatyyn. Jos päättää matkustaa junalla, menee matkaan lähes vuorokausi, mutta pääsee näkemään läpileikkauksen Kazakstanista: lähinnä aroa, mutta myös pari kylää ja laiduntavia hevosia tai kameleita.

Nimi Almaty tulee omenaa tarkoittavasta sanasta ja kääntyy usein ’täynnä omenoita’. Kazakstanin vanha pääkaupuki onkin kuuluisa villiomenistaan, joiden arvellaan oleman nykyomenien kantaomenia. Jo tämä tarina, mutta myös kaupungin olemus, innoittavat romanttisiin tulkintoihin. Almatyssa kävellessäni tunsin jatkuvasti olevani osa neuvostoelokuvaa. Se oli yllättävä ja selittämätön tunne, sillä en muistanut koskaan nähneeni elokuvaa, johon mieleni viittasi. Tiesin kuitenkin tarkalleen, millainen elokuvan tulisi olla. Siinä olisivat pääosassa Almatyn loputtoman pitkät ja luotisuorat prospektit, joita suojaavat hehkuvalta auringolta epätavallisen suuret ja rehevät lehmukset. Niiden runkojen tyvet on maalattu valkeaksi. Lehvästöiltä melkein näkymättömissä ovat valkoiset – tai ehkä menneestä valkoisuudesta vihjailevat – kivitalot: kaikki samaa sodanjälkeistä mallia. Elokuvan äänimaailmaa hallitsisi ponnekas korkojen kopina asfalttia vasten, ja aina välillä sataisi rankasti mutta lämpimästi. (Kyseessä olisi epäilemättä suojasääfilmi.) Todellisen Almatyn epätodellisen tunnelman saa aikaan sen tutunoloisen arkkitehtuurin yhdistyminen vieraaseen, kaukaiseen ympäristöön. Ollaan Kiinan rajalla, ilmasto on kuuma ja kostea, ja kaupungin horisontissa kohoaa lumihuippuinen Tian Shan -vuoristo. Almaty sijaitsee teoriassa keskellä aavikkoa, mutta Tian Shanilta laskevat joet tuovat vettä kaupunkiin. Prospekteja reunustavat kapeat uomat, jotka ajoittain täyttyvät virtaavasta vedestä, joka saa lehmuksetkin kukoistamaan.

Tosi-Almatylla on myös vähemmän romanttisia ominaisuuksia. Kaupungin yllä makaa paksu savusumu. Moottoriteillä on aina ruuhka, koska kaupunkiin ei turvallisuussyistä voida rakentaa metroa, ja kuitenkin yli miljoonan asukkaan Almaty on edelleen Kazakstanin kaupan ja kulttuurin ydin. Toisaalta finanssikriisi on pysäyttänyt lähes kaikki rakennusprojektit, koska niitä ei tueta valtion varoin, kuten Astanassa. Maaseudulta töihin tulleet nuorukaiset ovat nyt työttömiä ja kodittomia, ja heidän tyttöystävänsä myyvät arbuuseja kadulla. Monet tuntuvat olevan tyytymättömiä. Almatylaiset kritisoivat muun muassa huonoa joukkoliikennettä, huonoa terveydenhuoltoa, korkeita vuokria, riittämättömiä palkkoja, kirjallisuuden heikkoa tasoa, näköalatonta kulttuuripolitiikkaa, taiteen riittämätöntä rahoitusta, kansalaistoiminnan estämistä ja rotusyrjintää. Tämä oli puhetta, jollaista ei kuulunut Astanassa: toisaalta siellä oli vaikeaa törmätä muihin kuin virkamiehiin. Kaikessa rapistuneisuudessaan Almatyn talot osoittivat olevansa kivestä ja loukkaantuneet ihmiset todellisia. Almaty on ehkä päätetty jättää Kazakstanissa menneisyyteen, mutta elämä istuu siellä tiukassa.

Kahden napansa välillä Kazakstan on kaksi miljoonaa neliökilometriä aroa: loputonta ruskeanvihreää tasamaata, jonka voi rajata ainoastaan horisontistaan, jossa aukeaa yhtä laaja taivas. Rajaton tasaisuus luo vähintään illuusion ajattomuudesta. Koska ei näe muutosta, on vaikeaa kuvitella myöskään ajan kulua, ja äkkiä paimentolaista elämäntapaa alkaa ymmärtää paljon paremmin. Ennen venäläisten saapumista Kazakstaniin 1700-luvulta lähtien, sen aroja kiersivät tuhansia vuosia paimentolaiset, joiden elintavat eivät koko aikana juuri muuttuneet. Heidän käsityksensä ajasta liittyi vuodenkiertoon ja heidän historiansa menneisiin sukupolviin. Molempien kohdalla aikakäsitys oli syklinen: kesä- ja talvilaitumet vuorottelivat vuosi toisensa perään, ja kuolleiden uskottiin palaavan maailmaan kotieläinten muodossa.

Kahden kaupungin ja aron välille syntyy vahva kontrasti. Kuten matkakumppanini sanoi, tuntuu siltä kuin Kazakstanin yllä leijuisi suru; suru maasta, jolle on tehty väkivaltaa. Väkivallalla voidaan tässä tarkoittaa esimerkiksi niitä Kazakstanin 953 leiriä, joihin vangittiin vuosina 1931–1959 yli miljoona neuvostokansalaista, tai sitä ”tyhjää” kahta miljoonaa neliökilometriä, jotka päätettiin muuttaa pelloiksi Nikita Hruštševin toimesta. Näitä väkivallan tekoja ei vielä ole käsitelty Kazakstanissa loppuun asti, mikä osaltaan lisää surun tunnetta. Toisaalta voisi ajatella, että koko lineaarinen aikakäsitys on istutettu Kazakstaniin väkivaltaisesti ja vierain perustein, ensin osana neuvostohistoriaa, sitten öljysupervallan tulevaisuuden utopioina.

Venäjän ja myöhemmin Neuvostoliiton toiminta Kazakstanin alueella on suuri ja kompleksinen osa maan historiaa. Tuhon lisäksi aika toi Kazakstanille paljon hyvää, eikä sitä voi tuomita kokonaisuudessaan. Mitä matka Kazakstaniin osoitti konkreettisesti oli se, kuinka kaukana jotkin Neuvostoliiton tasavalloista olivat Moskovasta – niin fyysisesti kuin henkisestikin. Oli kiinnostavaa huomata, miten erot nousivat esiin, vaikka paimentolaiskansaa Kazakstanissa ei enää tosiasiassa ole. Ne olivat jossain määrin selittämättömiä huomioita, eikä niiden pohjalta kannata lähteä päättelemään, millainen aika ja suunta Kazakstanin tulisi valita nyt. Hyvä kysymys se on silti.



Liisa Liski


kirjoittaja on osa työryhmää, joka kävi Kazakstanissa kuluvan vuoden elokuuussa ja kirjoittaa maasta kirjaa, joka saattaa ilmestyä ensi vuonna


Kommentit

Anonyymi sanoi…
Hyvää pohjatietoa, sinne ensi viikolla