<>
Aloitin opintoni useille suomalaisille, varsinkin lääketieteen alalla toimiville, tutussa Первый медицинский институт -korkeakoulussa eli tuttavallisemmin Pavlovin Instituutissa (virallisesti СПб Государственный Медицинский Университет имени академика И. П. Павлова) 1. syyskuuta vuonna 2009.
Pavlovin instituutti on Pietarin lääketieteellisistä yliopistoista vanhin, suurin ja kunniakkain. Kuten kaikkialla Venäjällä ovat opetusmetodit täälläkin perinteiset ja hyvin perusteelliset. Opintoihin kuuluu näin ensimmäisenä syksynä matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa, biologiaa, anatomiaa, venäjää, latinaa, liikuntaa sekä historiaa.
Klassisen lähestymistavan johdosta on opiskelu suurelta osaltaan pänttäämistä. Varsinkin anatomiassa työ on uuvuttavaa: opeteltavana ovat jokaisen luun kaikki yksityiskohdat. Sitten nivelet, lihakset, hermot ja muut rakenteet. Kaksi kertaa viikossa tarkistetaan oppimisen eteneminen ennen oppituntia pidettävissä suullisissa kuulusteluissa, joissa epäonnistuneet viettävät kaikki vapaailtansa anatomian laitoksella luiden ja ligamenttien kanssa niin kauan kunnes обработка on selvitetty. Vertailun vuoksi mainittakoon että esimerkiksi Helsingissä tuki- ja liikuntaelimistön opiskellulle uhrataan noin 6 viikkoa ja Pavlovissa noin puoli vuotta. Jokaisen päätettävissä tietenkin on kumpi on järkevämpää - tankata anatomiaa vai priorisoida aikaa ja voimavaroja johonkin muuhun. Vaikkapa farmakologiaan.
Myös me pavlovilaiset medisiinarit olemme joutuneet tämän kaikkien opiskelijoiden ikuisen ongelman eteen: kiintoisat, tärkeät tai pakolliset aiheet kun eivät lopu kesken. Toisin kuin aika. Kun selätettäväksi tulee yhden viikon aikana ”ossi et ligamenti membri inferioris”, ”Organells of Anabolism, Catabolism and Cytoskeleton”, ”molekyylien konjugaatiot, aromaattisuudet, induktiiviset- ja mesomeeriset efektit”, ”electormagnetic fields in therapy”, ”Bayes Theorem, DRV’s and CRV’s”, sekä venäjän ja latinan sanastoa ja kielioppia – on jokaisen pakko hiukan priorisoida. Siten jäävät aineet kuten liikunta, historia, politologia, filosofia tai klassinen kirjallisuus useimmilta lähes kokonaan huomiotta.
Idea yleissivistävistä opinnoista tuleville lääkäreille on mielestäni kuitenkin oivallinen. Täytyyhän meidän kyetä ymmärtämään potilaan ajatusmaailmaa, elinolosuhteiden historiallista muutosta sekä tietenkin myös sitä todellisuutta missä potilaat elävät, sairastuvat, potevat ja parantuvat. Ihminen kun ei ainoastaan ole biologinen vaan myöskin sosiaalis-psykologinen olento, jonka vaivoihin on yleensä monia syitä. Puhuttaessa suurista ihmisjoukoista on tärkeintä terveyden edistämisen kannalta puuttua sellaisiin yhteiskunnan rakenteisiin, jotka terveyttä tavalla tai toisella vahingoittavat. Oireiden liennyttäminen ei riitä – on puututtava taudin syihin, eliminoitava ne ja siten pyrittävä potilaan täydelliseen parantamiseen. Toinen asia on tietenkin kannattaako edellä kuvattuun tiedostamiseen pyrkiä Helsingin lääketieteellisen tapaan ”Kasvaminen lääkäriksi” -opintojen (sisältää muun muassa neuvolakäyntejä, päihdeongelmaisten tapaamisia, luentoja ja ryhmätyöskentelyä) vai erillisten lukiotyylisten kurssien avulla kuten Venäjällä.
Opintojen lisäksi ovat monet muutkin asiat erilaisia täällä rajan takana. Esimerkiksi venäläiset naiset ovat monin tavoin naisellisempia kuin suomalaiset verrokkinsa. Tai ainakin he laittautuvat pidempään panostaen ja kiinnittäen olemiseensa enemmän huomiota. Suurimmalta osalta käyttäytyminen on tietenkin vilpitöntä, puheen sävyä myöten. Usein jää kuitenkin huomioimatta että myös venäläiset miehet ovat perinteisellä tavalla miehekkäämpiä kuin suomalaiset. Vaatetukseen ja hajusteisiin kiinnitetään enemmän älyllistä pääomaa ja aina pyritään näyttämään vahvoilta, varmoilta ja cooleilta. Siis siltä että tietää täsmälleen mitä tekee.
Sukupuoliset erot käyttäytymisessä korostuvat hienosti törmättäessä tuttuihin. Suomalaisittain paradoksaalisesti aloitetaan tervehtiminen yleensä miehistä. Kaikki paikalla olevat urokset kättelevät toisensa nyökkäillen ja kysellen kuulumiset. Daamit taasen hymyilevät, kallistelevat elegantisti päitään ja tervehtivät vain sanallisesti. Ainoastaan ulkomaalaiset naiset kättelevät. Paikalliset ja venäläistyneet muukalaiset sen sijaan tarjoavat kätensä ainoastaan tutustuttaessa uusiin ihmisiin.
Itsestään selvää on tietenkin, että naisille aina avataan ovet ja heidät päästetään kulkemaan ensin, kannetaan raskaat tai raskailta näyttävät kantamukset, autetaan takit harteille vaikkapa asuntolabileistä jatkoille lähdettäessä ja tarjotaan kahveja, kuohuviinejä ja budjetin salliessa kaikkea muutakin. Miehen on oltava paitsi kova myös huomaavainen. Naiselta ei kuitenkaan odoteta vähempää: on suostuttava ovien availuun ja luovutettava kantamukset, hymyiltävä kiitokseksi ja parisuhteessa lopulta oltava valmis puuhailuun keittiössä. Venäjällä asiaan kuuluu tietenkin myös vaikkapa Anna Kareninasta tuttu ”naisellinen oikuttelu” ja sentimentaalisuus. Vanhanaikaista, mutta toisaalta – teatraalisuudessa on elämän suola!
Itsekin olen huomannut venäläistyneeni. Niin kättelyiden, takkien päälleauttamisten kuin pukeutumisenkin suhteen. Kävin esimerkiksi legendaarisella Апраксин Двор -tadzikkitorilla katselemassa talvitakkeja sekä hattuja. Suomessa käyttämäni eivät mielestäni alkuunkaan enää sopineet tyyliin. Löysin ensin takin ja ostin sen. Sitten törmäsin sopivaan hattuun ja tingittyäni raivokkaasti puolisen tuntia investoin perinteiseen Rot-Front -tehtaan mustaan turkislakkiin. Näin siitäkin huolimatta että arvossapidetty ystäväni, helsinkiläinen slavistiikan opiskelija, varoitteli hattujen käytöstä Venäjällä jo ennen matkaani: hattuja tulee kuulemma käyttämän ainoastaan vanhojen herrojen. Ylpeänä investoinnista kuitenkin tepastelin hattu päässä samoissa paikoissa kuin ennen ilman hattua. Pian huomasin jotakin yllättävää: vartijasedät, naulakkomummot, kassatädit ja kaupustelijamiekkoset – kaikki kutsuivat minua tutun ”nuoren miehen” sijaan ”arvon herraksi”! Riemuni oli rajaton kun tämän käsitin. Niin pienestä se on siis kiinni.
Muutos venäläiseen suuntaan on kohdannut muitakin täällä lääketiedettä opiskelevia suomalaisia. Varsinkin miespuolisissa opiskelijatovereissa on muutos ollut huomattava. Suomessa en ole keskustellut elämän tarkoituksesta, ihmisenä olemisesta, kuolemasta, rakkaudesta tai muista syvällisistä ja hankalista aiheista kuin parhaimpien ystävieni kanssa. Enkä heidänkään kanssa kovinkaan usein – sellainen ei vain kuulu tapoihin. Tänne saavuttuani olen ajautunut eri tilanteissa kahdenkeskisiin keskusteluihin vanhempien vuosikurssien kollegoiden kanssa. Lopulta olemme aina päätyneet filosofoimaan edellämainituista aiheista. Esimerkiksi erään herra R:n kanssa meidän piti mennä pikaisille espressoille kampuksen vieressä sijaitsevaan kahvitupaan. Kupposet venähtivät kuitenkin kaksituntiseksi keskusteluksi kun ajauduimme kahvien tilaamisesta palvelun haukkumiseen, tarjoilijoiden luonteenlaadun analysointiin, venäläisen ja suomalaisen mentaliteetin vertailuun, ihmismielen universaaleihin piirteisiin, ajatusten hermostolliseen perustaan, ihmisyyteen sekä siihen millaisia potilaita tulemme kohtaamaan ja miten siitä selviydymme.
Toisekseen yllättivät vanhemmat kurssilaiset minut huolehtivalla, jopa isällisellä, suhtautumisellaan. Kesken hauskan jutustelun, taaskin kahdenkeskisen, he yllättäen vakavoituivat ja evästivät minua pitämään mielessä opiskeluiden ensisijaisuuden runsaista huvittelumahdollisuuksista huolimatta: ”Tytöt, juhlat ja juominen – se on kaikki toissijaista. Keskity opiskeluihin!” Sitten he nostivat dramaattisesti olkapäälleni laskeutuneet kouransa ja jatkoivat kepeää jutustelua kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olin ällikällä lyöty. Niin erilaiset persoonat ilmaisivat saman sanoman ja huolenpidon hengen toisistaan tietämättä lähes identtisellä tavalla.
Opiskelijoiden yhteishenki on sydämmellistä. Kuulumisia kysellään ja keskustellaan vilpittömästi omista ja toisten ongelmista sekä niiden hoitamisesta. Kaikki ovat aina valmiina neuvomaan ja auttamaan pulmatilanteissa, joita tiedotuksen olemattomuudesta sekä byrokratian kiemuroista johtuen kyllä riittää. Varsinkin ensimmäisen lukuvuoden alussa on vilskettä. Dekanaatissa on täytettävä kaavakkeita, esitettävä todistuksia virallisine käännöksineen ja allekirjoitettava vakuutuksia kunnollisuudesta, jotta pääsisi poliklinikan terveystarkastukseen. Jos ja kun valokuvia ei ole tarpeeksi, jokin todistus tai kaavake puuttuu tai virkailijalla on huono päivä – täytyy aina tulla huomenna uudestaan jonottamaan asioiden hoitamisen jälleenaloittamista. Poliklinikalla, asuntolassa, viisumiosastolla, kirjastossa – aivan kaikkialla sama ruljanssi. Byrokratian määrää on ihmeteltävä ja täkäläiset käytännöt ovat ainakin suomalaiselle lähes käsittämättömiä. Vasta nyt ymmärrän Gogolin Nenän todellisen traagisuuden.
Samuel Adouchief
Aloitin opintoni useille suomalaisille, varsinkin lääketieteen alalla toimiville, tutussa Первый медицинский институт -korkeakoulussa eli tuttavallisemmin Pavlovin Instituutissa (virallisesti СПб Государственный Медицинский Университет имени академика И. П. Павлова) 1. syyskuuta vuonna 2009.
Pavlovin instituutti on Pietarin lääketieteellisistä yliopistoista vanhin, suurin ja kunniakkain. Kuten kaikkialla Venäjällä ovat opetusmetodit täälläkin perinteiset ja hyvin perusteelliset. Opintoihin kuuluu näin ensimmäisenä syksynä matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa, biologiaa, anatomiaa, venäjää, latinaa, liikuntaa sekä historiaa.
Klassisen lähestymistavan johdosta on opiskelu suurelta osaltaan pänttäämistä. Varsinkin anatomiassa työ on uuvuttavaa: opeteltavana ovat jokaisen luun kaikki yksityiskohdat. Sitten nivelet, lihakset, hermot ja muut rakenteet. Kaksi kertaa viikossa tarkistetaan oppimisen eteneminen ennen oppituntia pidettävissä suullisissa kuulusteluissa, joissa epäonnistuneet viettävät kaikki vapaailtansa anatomian laitoksella luiden ja ligamenttien kanssa niin kauan kunnes обработка on selvitetty. Vertailun vuoksi mainittakoon että esimerkiksi Helsingissä tuki- ja liikuntaelimistön opiskellulle uhrataan noin 6 viikkoa ja Pavlovissa noin puoli vuotta. Jokaisen päätettävissä tietenkin on kumpi on järkevämpää - tankata anatomiaa vai priorisoida aikaa ja voimavaroja johonkin muuhun. Vaikkapa farmakologiaan.
Myös me pavlovilaiset medisiinarit olemme joutuneet tämän kaikkien opiskelijoiden ikuisen ongelman eteen: kiintoisat, tärkeät tai pakolliset aiheet kun eivät lopu kesken. Toisin kuin aika. Kun selätettäväksi tulee yhden viikon aikana ”ossi et ligamenti membri inferioris”, ”Organells of Anabolism, Catabolism and Cytoskeleton”, ”molekyylien konjugaatiot, aromaattisuudet, induktiiviset- ja mesomeeriset efektit”, ”electormagnetic fields in therapy”, ”Bayes Theorem, DRV’s and CRV’s”, sekä venäjän ja latinan sanastoa ja kielioppia – on jokaisen pakko hiukan priorisoida. Siten jäävät aineet kuten liikunta, historia, politologia, filosofia tai klassinen kirjallisuus useimmilta lähes kokonaan huomiotta.
Idea yleissivistävistä opinnoista tuleville lääkäreille on mielestäni kuitenkin oivallinen. Täytyyhän meidän kyetä ymmärtämään potilaan ajatusmaailmaa, elinolosuhteiden historiallista muutosta sekä tietenkin myös sitä todellisuutta missä potilaat elävät, sairastuvat, potevat ja parantuvat. Ihminen kun ei ainoastaan ole biologinen vaan myöskin sosiaalis-psykologinen olento, jonka vaivoihin on yleensä monia syitä. Puhuttaessa suurista ihmisjoukoista on tärkeintä terveyden edistämisen kannalta puuttua sellaisiin yhteiskunnan rakenteisiin, jotka terveyttä tavalla tai toisella vahingoittavat. Oireiden liennyttäminen ei riitä – on puututtava taudin syihin, eliminoitava ne ja siten pyrittävä potilaan täydelliseen parantamiseen. Toinen asia on tietenkin kannattaako edellä kuvattuun tiedostamiseen pyrkiä Helsingin lääketieteellisen tapaan ”Kasvaminen lääkäriksi” -opintojen (sisältää muun muassa neuvolakäyntejä, päihdeongelmaisten tapaamisia, luentoja ja ryhmätyöskentelyä) vai erillisten lukiotyylisten kurssien avulla kuten Venäjällä.
Opintojen lisäksi ovat monet muutkin asiat erilaisia täällä rajan takana. Esimerkiksi venäläiset naiset ovat monin tavoin naisellisempia kuin suomalaiset verrokkinsa. Tai ainakin he laittautuvat pidempään panostaen ja kiinnittäen olemiseensa enemmän huomiota. Suurimmalta osalta käyttäytyminen on tietenkin vilpitöntä, puheen sävyä myöten. Usein jää kuitenkin huomioimatta että myös venäläiset miehet ovat perinteisellä tavalla miehekkäämpiä kuin suomalaiset. Vaatetukseen ja hajusteisiin kiinnitetään enemmän älyllistä pääomaa ja aina pyritään näyttämään vahvoilta, varmoilta ja cooleilta. Siis siltä että tietää täsmälleen mitä tekee.
Sukupuoliset erot käyttäytymisessä korostuvat hienosti törmättäessä tuttuihin. Suomalaisittain paradoksaalisesti aloitetaan tervehtiminen yleensä miehistä. Kaikki paikalla olevat urokset kättelevät toisensa nyökkäillen ja kysellen kuulumiset. Daamit taasen hymyilevät, kallistelevat elegantisti päitään ja tervehtivät vain sanallisesti. Ainoastaan ulkomaalaiset naiset kättelevät. Paikalliset ja venäläistyneet muukalaiset sen sijaan tarjoavat kätensä ainoastaan tutustuttaessa uusiin ihmisiin.
Itsestään selvää on tietenkin, että naisille aina avataan ovet ja heidät päästetään kulkemaan ensin, kannetaan raskaat tai raskailta näyttävät kantamukset, autetaan takit harteille vaikkapa asuntolabileistä jatkoille lähdettäessä ja tarjotaan kahveja, kuohuviinejä ja budjetin salliessa kaikkea muutakin. Miehen on oltava paitsi kova myös huomaavainen. Naiselta ei kuitenkaan odoteta vähempää: on suostuttava ovien availuun ja luovutettava kantamukset, hymyiltävä kiitokseksi ja parisuhteessa lopulta oltava valmis puuhailuun keittiössä. Venäjällä asiaan kuuluu tietenkin myös vaikkapa Anna Kareninasta tuttu ”naisellinen oikuttelu” ja sentimentaalisuus. Vanhanaikaista, mutta toisaalta – teatraalisuudessa on elämän suola!
Itsekin olen huomannut venäläistyneeni. Niin kättelyiden, takkien päälleauttamisten kuin pukeutumisenkin suhteen. Kävin esimerkiksi legendaarisella Апраксин Двор -tadzikkitorilla katselemassa talvitakkeja sekä hattuja. Suomessa käyttämäni eivät mielestäni alkuunkaan enää sopineet tyyliin. Löysin ensin takin ja ostin sen. Sitten törmäsin sopivaan hattuun ja tingittyäni raivokkaasti puolisen tuntia investoin perinteiseen Rot-Front -tehtaan mustaan turkislakkiin. Näin siitäkin huolimatta että arvossapidetty ystäväni, helsinkiläinen slavistiikan opiskelija, varoitteli hattujen käytöstä Venäjällä jo ennen matkaani: hattuja tulee kuulemma käyttämän ainoastaan vanhojen herrojen. Ylpeänä investoinnista kuitenkin tepastelin hattu päässä samoissa paikoissa kuin ennen ilman hattua. Pian huomasin jotakin yllättävää: vartijasedät, naulakkomummot, kassatädit ja kaupustelijamiekkoset – kaikki kutsuivat minua tutun ”nuoren miehen” sijaan ”arvon herraksi”! Riemuni oli rajaton kun tämän käsitin. Niin pienestä se on siis kiinni.
Muutos venäläiseen suuntaan on kohdannut muitakin täällä lääketiedettä opiskelevia suomalaisia. Varsinkin miespuolisissa opiskelijatovereissa on muutos ollut huomattava. Suomessa en ole keskustellut elämän tarkoituksesta, ihmisenä olemisesta, kuolemasta, rakkaudesta tai muista syvällisistä ja hankalista aiheista kuin parhaimpien ystävieni kanssa. Enkä heidänkään kanssa kovinkaan usein – sellainen ei vain kuulu tapoihin. Tänne saavuttuani olen ajautunut eri tilanteissa kahdenkeskisiin keskusteluihin vanhempien vuosikurssien kollegoiden kanssa. Lopulta olemme aina päätyneet filosofoimaan edellämainituista aiheista. Esimerkiksi erään herra R:n kanssa meidän piti mennä pikaisille espressoille kampuksen vieressä sijaitsevaan kahvitupaan. Kupposet venähtivät kuitenkin kaksituntiseksi keskusteluksi kun ajauduimme kahvien tilaamisesta palvelun haukkumiseen, tarjoilijoiden luonteenlaadun analysointiin, venäläisen ja suomalaisen mentaliteetin vertailuun, ihmismielen universaaleihin piirteisiin, ajatusten hermostolliseen perustaan, ihmisyyteen sekä siihen millaisia potilaita tulemme kohtaamaan ja miten siitä selviydymme.
Toisekseen yllättivät vanhemmat kurssilaiset minut huolehtivalla, jopa isällisellä, suhtautumisellaan. Kesken hauskan jutustelun, taaskin kahdenkeskisen, he yllättäen vakavoituivat ja evästivät minua pitämään mielessä opiskeluiden ensisijaisuuden runsaista huvittelumahdollisuuksista huolimatta: ”Tytöt, juhlat ja juominen – se on kaikki toissijaista. Keskity opiskeluihin!” Sitten he nostivat dramaattisesti olkapäälleni laskeutuneet kouransa ja jatkoivat kepeää jutustelua kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olin ällikällä lyöty. Niin erilaiset persoonat ilmaisivat saman sanoman ja huolenpidon hengen toisistaan tietämättä lähes identtisellä tavalla.
Opiskelijoiden yhteishenki on sydämmellistä. Kuulumisia kysellään ja keskustellaan vilpittömästi omista ja toisten ongelmista sekä niiden hoitamisesta. Kaikki ovat aina valmiina neuvomaan ja auttamaan pulmatilanteissa, joita tiedotuksen olemattomuudesta sekä byrokratian kiemuroista johtuen kyllä riittää. Varsinkin ensimmäisen lukuvuoden alussa on vilskettä. Dekanaatissa on täytettävä kaavakkeita, esitettävä todistuksia virallisine käännöksineen ja allekirjoitettava vakuutuksia kunnollisuudesta, jotta pääsisi poliklinikan terveystarkastukseen. Jos ja kun valokuvia ei ole tarpeeksi, jokin todistus tai kaavake puuttuu tai virkailijalla on huono päivä – täytyy aina tulla huomenna uudestaan jonottamaan asioiden hoitamisen jälleenaloittamista. Poliklinikalla, asuntolassa, viisumiosastolla, kirjastossa – aivan kaikkialla sama ruljanssi. Byrokratian määrää on ihmeteltävä ja täkäläiset käytännöt ovat ainakin suomalaiselle lähes käsittämättömiä. Vasta nyt ymmärrän Gogolin Nenän todellisen traagisuuden.
Samuel Adouchief
Kommentit