"Гдѣ Англичанинъ, тамъ коварство и корысть!... «Царствія небеснаго нѣтъ», закричалъ, умирая, несчастный невѣрующій... «А если бы оно было, такъ англичане давно бы туда пробрались и заняли всѣ мѣста»." - Писемскій
Kävin syyskuussa kääntymässä HY:n lukuvuoden avajaishulinoissa. Kestin Metsätalon käytäviä ehkä puolisen tuntia ja lopulta pakenin horkkaisena kaisaniemeläiseen ravitsemusliikkeeseen hakemaa rohkeutta laitoksemme tohtorikoulutettavan ja ystäväni tukemana. Rauhoittuessani kylmän tuopin äärellä ja keskustellassani pedagogisen työn onnesta tajusin, että nyt on korkea aika vaihtaa (jälleen) maisemaa. Onneksi minulle on suotu levottomat jalat ja joustava (vaikkakin laiha) kukkaro sekä vahva anglofilinen ominaislaatu. Vain kaksi viikkoa myöhemmin kun olin matkalla Lontooseen en voinut aavistaa, että edessäni olisi muutakin kuin vain tavanomainen Erasmus-vaihtovuosi. Sumuinen ja historiankirjojen mukaan kavala Albion (Britannian vanhin tunnettu nimi) oli varannut minulle monta yllätystä.
Helsingin yliopiston Valtiotieteellisen tiedekunnan
politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella on vuotuiset kolme vaihtopaikkaa
lontoolaisen University College Londonin School of Slavonic and East European
Studies -laitokselle, joka vastaa etäisesti meikäläistä
Aleksanteri-instituuttia ja tunnetaan tuttavallisesti lyhenteellä SSEES. UCL on
brittiläinen huippuyliopisto (nota bene, tätä ei nyt saa sekoittaa Otaniemeen).
Se kuuluu Russell-ryhmään ja on rankattu useaan otteeseen Britannian
yliopistojen kärkiviisikkoon. Toisin kuin ruraalit perusenglantilaiset puritaaniyliopistot
Oxford ja Cambridge, UCL perustettiin sekulaarien ja egalitarististen arvojen
pohjalle (sieltä valmistui aikoinaan myös eräs intialainen lakimies Mohandas
Gandhi ja legendan mukaan siellä vieraili myös kreivi Tolstoi).
SSEES on puolestaan toistuvasti palkittu UCL:n
huippuyksikkö, jonka tutkimuskenttään kuuluu koko Eurooppa Oderista itään mukaanlukien
Venäjä ja varsin yllättävästi myös Suomi! Toivon etteivät mahdolliset svekomaanilukijat
pahastu kolleegojeni varsin epäsuomalaisesta logiikasta, sillä vastoin lukijan
tahatonta oletusta kyseinen maantieteellinen paketti ei perustu Pariisin
rauhansopimukseen vuodelta 1947 eikä edes brittien pöyristyttävään
tietämättömyyteen transgermaanisesta Euroopasta, vaan tšekkiläisen filosofin ja
valtiomiehen Tomáš Masarykin aatokseen vuodelta 1915, joka tunnetaan nimellä
”The Problem of the Small Nations in the European Crisis”. Työn keskeisin
päämäärä on luoda puitteet kaikille Väli-Euroopan kansallisvaltioille (maat
Saksan ja Venäjän välissä), joiden itsenäistyttyään tulisi luoda jonkinlainen
kansainyhteisö. Masarykin mukaan juuri nämä kansat tulisivat näyttelemään
ratkaisevaa roolia 1900-luvun vaiheissa. Uskallan väittää, että SSEES:issa
Suomi on päässyt arvoiseensa seuraan sillä länsinaapurimme ovat osa School of
European Languages, Culture and Society -sekametelisoppaa.
Nyt kun pakolliset esittelyt on vihdoin hoidettu voimme
siirtyä itse asiaan. Toivon ettei yksikään HY:n rattaistossa ahertava
loukkaannu verisesti jos koetan parhaan kykyni mukaan vertailla aitoa
anglosaksista huippuyliopistoa suomalaiseen vastineeseensa. Artikkelin
tarkoituksena on unohtaa debatti lukukausimaksuista, joista väitellään,
osoitetaan mieltä ja järjestetään lakkoja myös täällä avoimen markkinatalouden
ja kilpailukyvyn kehdossa sekä yliopistojen hallinnosta ja opiskelijoiden
työelämään integroinnista (jossa Britannia peittoaa Suomen 6-1) ja keskittyä
siihen oleelliseen eli opetukseen ja
sen kautta saatavan koulutuksen tasoon.
Jo ensimmäisellä viikolla UCL:ssa havaitsin ettei
kyseessä ole biletysvuosi. En ole ehtinyt ulkoiluttamaan harmaita aivosolujani (saati
maksaani) Bloomsburyn opiskelijariennoissa kuin muutamaan otteeseen. Sen sijaan
olen löytänyt itseni kursseilta, joiden luonne ei oikeastaan millään tavalla
muistuta minua kotilaitoksesta. Opintopisteiden sijasta britit mittaavat
kurssisuorituksensa kurssiyksikköinä (course units), joita lukuvuodessa
kerätään vähintään neljä. Syventymättä tähän yliopistomatematiikalle ominaiseen
laskutoimitukseen totean, että yksi kurssiyksikkö vastaa noin viittätoista
opintopistettä. Tällä hetkellä opiskelen yhteensä viidellä kurssilla, joista
useimmat ovat puolen kurssiyksikön suuruisia. Näillä kursseilla on yksi tunnin
mittainen luento ja yksi kahden tunnin mittainen seminaari viikossa. Luento
UCL:ssa tarkoittaa suunnilleen samaa mitä Helsingissäkin, mutta seminaari (wau!) onkin jo aivan toista luokkaa.
Seminaaritunnin epistola on suunnilleen seuraava:
hetimiten kun opiskelijat ovat asettuneet taisteluvalmiuteen ja istuvat
hiirenhiljaa puolustusasemissaan, kurssin vetäjä nousee kateederille ja
aloittaa akateemiset kovapanosammunat. Kysymyksiä satelee kuin konekiväärin
piipusta ja vastausten on tultava opiskelijoilta. Jos jokin kysymys jää
vaille vastausta on varsin harvinaista, että kurssin vetäjä vaivautuu sen
opiskelijoille selittämään. Nähkääs kaikki läksyt tulee olla luettuna ennen
seminaaria, ja vastaukset seminaarin kysymyksiin löytyvät joko edeltäneen
luennon sisällöstä tai sekundaarilähteistä (artikkeleista, lukulistojen
kirjoista yms.). Korkeasta rimasta huolimatta onnistunut seminaarisessio on
muutakin kuin vain kysymyksiä ja vastauksia. Viime kädessä ne muodostavat
verrattoman akateemisen keskustelun, jossa usein päästään paljon pidemmälle
kuin mitä lähdeaineistossa.
Lisäksi jokaiselle kurssille kirjoitetaan kahdesta
kolmeen esseetä (viidestä seitsemään sivua) ja luonnollisesti kurssin päättää
kolmen tunnin mittainen koe touko-kesäkuussa. Onko siis ihme jos
lontoolaisslavisti kerää kasaan yleensä noin kuudella kurssilla yhteensä 60
opintopistettä? Uskallan vieläpä väittää a
posteriori -tuntumalla että omaan kaaliini täkäläinen oppi menee paljon
paremmin perille ja myös pysyy siellä. Muistan kotilaitoksella joskus
puhuttaneen snellmanilaisesta yliopistosta. Kyseinen määre saatta olla minulta
juuri nyt pahasti hukassa, mutta uskon että Johan Vilhelm viihtyisi hyvin
vaikka vain vierailevana luennoitsijana täällä SSEES:illa.
Viimeistelläkseni tämän ylistysoodin minun täytyy vielä
kertoa teille täkäläisen slavistiikan runsaudensarvesta eli paikallisen
weboodin kurssitarjottimesta (tupla wau!).
UCL:n Timetables ohjelmassa SSEES:in kurssit on jaoteltu kieliaineiden sijaan
useampaan suunnilleen yhtä suureen kategoriaan. Löytyy kielitiede, talous, kirjallisuus,
politiikka, historia, kulttuuri ja yleisslavistiikka (maantuntemus,
muinaiskirkkoslaavi ym. humanistihumppa). Pääaineesta riippuu mihin näistä
osa-alueista brittislavisti keskittyy, mutta oletusarvo on, että kaikista
kakuista hotkaistaan merkittävä viipale.
Olkoonkin että täällä opiskelija norkoilee yliopistolla
vain neljä vuotta (opetusohjelma on raameiltaan varsin tiukka, ja akateeminen
vapaus on määreenä lähes tuntematon) viiden tai seitsemän sijasta, mutta ottaen
huomioon em. opetustekniikan ja kurssitarjonnan laajuuden uskon SSEESiläisen
pesevän meikäläisen mennen tullen. Laiha lohtu löytyy kuitenkin brittien
varsinaisesta kielitaidosta. Kielikursseilla opitaan kielioppi sekä kielitiede
Chomskya myöten, mutta jos vaihtovuosi kohdemaassa (yleensä kolmas opintovuosi)
jää käyttämättä, ei englantilaisreppana saa suutaan juuri auki ulkomaisella
kielellä.
Paljon olisi vielä kerrottavaa Lontoon ihmeistä ja toinen
toistaan mielenkiintoisemmista kursseista, joilla parhaan taitoni mukaan
puurran, mutta elo ei ole täällä totisesti tylsää! Jos satut harkitsemaan
vaihtoon lähtemistä niin kehotan ottamaan yhteyttä politiikan ja talouden
tutkimuksen laitoksen yliopistolehtori Tauno Savelaan. Vaivan palkkana saattaa
olla menolippu Lontooseen!
Stefan Smirnov
PS. Jos sinua kiinnostaa lukea lisää edesottamuksistani Saarivaltakunnassa käy rohkeasti sivulle 3000milesofwonder.blogspot.com (ilman www-etuliitettä).
Kommentit