Venäjän presidentinvaalit – onko meillä paljon menetettävää?

Venäjä valitsi itselleen uuden keväällä 2012. Virallisesti tämä tapahtui maaliskuun 4.nä 2012. Todellinen vaali pidettiin jo aikaisemmin; 24.9. 2011, jolloin nykyinen presidentti Medvedev ilmoitti Yhtenäinen Venäjä  puolueen kokouksessa Vladimir Putinin tulevan sen ehdokkaaksi.

Tilanne muistutti tällöin enemmän rock-konserttia kuin poliittisen puolueen kokousta. Valintaa oli jo uumoiltu aikaisemmin mutta toisaalta presidentti Medvedev oli antanut vahvoja signaaleja sen puolesta, että hänkin saattaisi lähteä mukaan tähän kilpaan.

Venäjän todellisuus tapahtuu samaan aikaan sekä julkisella näyttämöllä että kulissien takana.

Myöhemmin saatiin tietää, että varsinainen ratkaisu oli tehty elokuussa – miesten yhteisellä kalastusretkellä. Kulissien takaa paljastui (Gleb Pavlovskin kertomus medialle) että Medvedev oli asetettu sellaiseen tilanteeseen, jossa hän ei voinut sanoa ei.

Uusi poliittinen tilanne otettiin Venäjällä vastaan joko riemuiten tai sitten masentuneena. Venäjä näytti kulkevan poliittisen vakauden tietä. Tämä järjestely piti vahvistaa vuoden 2011 lopussa pidetyissä duuman vaaleissa.

Monet ulkomaiset ennustaja-eukot uskoivat vahvasti omiin kahvinporoihinsa. Kuten eräs Helsingin yliopiston erillisen instituutin edustaja kertoi ”…arabikevään skenaariota en kuitenkaan näe”...”jos mielenosoituksia ilmenee, ne hajotetaan erittäin nopeasti...venäläiset kuitenkin tuntevat oman järjestelmänsä hyvin, joten harva viitsii kadulle lähteä…”  (”Punainen tori ei ole Tahririn aukio” http://www.helsinki.fi/ajankohtaista/uutisarkisto/12-2011/2-08-03-082.12.2011).

Venäjän kansa ei kuitenkaan suostunut kulkemaan läntisten ”tutkijoiden” viitoittamaa tietä vaan valitsi oman tiensä. Kansa nousi kaduille.

Duuman vaalien protestoinneista syntyneiden mielenosoitusten laajuus yllätti monet. Näin suurin joukoin ei Venäjällä ole osoitettu mieltä sitten 1990-luvun alun. Mielenosoitukset Bolotnaja-aukiolla Moskovassa 10.12.2011, Saharovin kadulla samoin Moskovassa 24.12. 2011 ja sitten Moskovassa Arbatilla  4.2.2012 sekä muissa maan kaupungeissa keräsivät yhteensä satojatuhansia osanottajia.

Samoin: mielenosoitukset olivat rauhallisia ja arvokkaita; niiden pääsanoma kohdistui vaatimuksiin Putinin – ei niinkään Medvedevin – erosta ja vielä suuremmassa määrin vaatimukseen poliittisen elämän puhdistamisesta, reiluista ja oikeudenmukaisista pelisäännöistä.

Se, mikä kiinnitti eniten huomiota, oli mielenosoitusten arvokkuus. Mielenosoittajat olivat vihaisia, mutta eivät aggressiivisia. He korostivat olevansa itsenäisiä politiikan toimijoita, eivät manipuloitavia kortteja valtaeliitin käsissä: heidän antamiaan ääniään ei tule väärentää, antaa ”konnien ja varkaiden puolueeksi” ristityn valtapuolueen pyrkimysten välikappaleiksi.

Internet protesti

Tässä kehityksessä on merkittävä rooli ollut nk. internet-yhteisön syntymisellä Venäjällä.

Mielenosoitusten väki organisoitui koolle Facebookissa, vKontakte-blogissa, Twitterissä ja lukuisiin linkatuissa blogeissa..

Arabikevään keinojen tavoin sosiaalinen media auttoi selättämään informaation jakamisen ongelmat duumanvaalien alla, niiden aikana ja jälkeen. Vaalikampailun aikana Putinista tuli pilkan ja pilailun kohde netissä. Mielenosoitusten jälkeen hänen julkisuuskuvansa romahti – pilakuvista tuli ilkeitä ja suorasukaisia. Muutosta vaativat venäläiset näkivät hänessä menneisyyden edustajan.  

Hallitsevan eliitin hämmennys ja vastavallankumous

Alkuhämmennyksen jälkeen eliitti heräsi ja alkoi armottoman taistelun mielenosoittajia vastaan. Tarkoituksena oli leimata nämä ulkoisen ”oranssivallankumouksen” lakeijoiksi ja maan hajottajiksi.

”Sekurokratia” mobilisoi armottoman mediavyörytyksen protestoijia vastaan; mielenosoittajia arvosteltiin USA:n kanssa vehkeilystä, maan hajottamisesta ja ”oranssivallankumouksen” järjestämisestä.

Osoittaakseen, että kadut eivät kuulu ainoastaan oppositiolle oli hallitus organisoinut omat vastamielenosoituksensa Moskovan kaduille.  

Pakkasesta huolimatta mielenosoittajat kuitenkin jaksoivat tulla kaduille. Helmikuun 4.n päivän mielenilmauksista tulikin poliittisen kilpalaulannan suuri päivä. Protestoijien mielenosoittajat kohdistivat syytöksensä henkilökohtaisesti maan nykyiseen pääministeriin ja tulevaan presidenttiin. Kylteissä luki  ”eroa Putin”, ”Venäjä  ilman Putinia”, ”Putin on henkilö, jolla ei ole häpeää tai omaatuntoa” sekä ehkä omaperäisimpänä kirjailija Dimitri Bykov heilutti pahvia jossa luki ”älkää heiluttako venettämme, rottamme voi pahoin”.

Vastamielenosoitusten organisoijat vastasivat samalla mitalla. Heidän kylteissään luki ”meillä on menetettävää” tai ”emme anna heidän hajottaa maatamme”. Mielenkiintoisinta näissä vastamielenosoituksissa oli se, että monet puhujat myötäilivät opposition vaatimuksia. Esimerkiksi Sergei Kurjagin, tunnettu politologi ja teatterinjohtaja vaati emotiaalisessa puheessaan kansalle demokratiaa. miliisin väärinkäytösten loppumista,  ja sitä että kansan ei tarvitsisi pelätä ”korruptionäärejä”.  Kurjagin painotti kuitenkin samalla Venäjän suuruutta ja sitä, että venäläiset saisivat itse valita presidenttinsä – ei niin, että läntiset maat valitsisivat hänet.

Maaliskuussa pidetyt presidentinvaalit vedenjakajana

Maaliskuun presidentinvaaleissa Putin on varma voittaja. Se valitaanko hänet suoraan vai toisella kierroksella perustuu siihen haluavatko Kremlin nykyisen spin-tohtorit ”näytellä demokratia peliä”.

Varsinainen poliittinen taistelu kiteytyy Putinin toisen kauden odotettavaan ”kurinpalautukseen” ja siihen millä keinoin se tehdään.

Mielenosoittajat edustavat kansalaismielipidettä, joka etsii yhteiskunnan muutosta. Venäjän suurissa kaupungeissa elävä keskiluokka haluaa irti korruptiosta ja harvainvallan epäkohdista. Mielenkiintoisinta tässä kaikessa on se, että tulevaisuus kuuluu tälle väelle ja että muutos on tulossa vaikka sitä yritetään estää hinnalla millä hyvällä. Venäjän poliittinen kevät – ”slaavikevät 2012” voi sisältää vielä suuria yllätyksiä.

Suomessa tätä poliittista muutosta katsellaan tyrmistyneinä ja peloissaan. Putinin regiimi tuntuu vahvalta ja kaikesta epäjohdonmukaisuudestaan huolimatta turvalliselta. Suomalainen eliitti joutuu kuitenkin harkitsemaan pikaista takinkääntöä suhteessa Venäjän poliittisiin muutoksiin. Esimerkkinä tästä voisi ottaa 1990-luvun alun poliittiset muutokset; maamme poliittinen johto tarrasi vielä pitkään kiinni Gorbatšoviin vaikka tämä oli jo poliittinen ruumis.

Joustava ja vauhdikas takinkääntö on kuitenkin eräs suomalaisen eliitin perushyveistä ja voittajan puolelle on aina helppo saada väkeä – sitten kun poliittinen muutos on jo selvä ja turvallinen.

Arto Luukkanen

Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori/Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen opinnot

Maailman kulttuurien laitos, Helsingin yliopisto